Tammikuussa 2024 menehtynyt Akira Toriyama tunnetaan parhaiten Dragon Ballin isänä, mutta miehen siveltimestä syntyi yli nelikymmenvuotisen uran aikana myös muita teoksia. Yksi vähäisemmälle huomiolle jääneistä on post-apokalyptinen Sand Land, joka on kääntynyt mangan ja animen ohella nyt myöskin videopeliksi. Maailmanlopun aavikoille sijoittuva tankkiseikkailu istuu uuteen formaattiinsa melko vaivatta, joskin sen ansiot piilevät enemmän lähdemateriaalissa kuin pelillisessä kekseliäisyydessä.
Sand Landin premissi on vanha tuttu: ihmiskunta on sotkenut asiansa, ja maailmasta on tullut kuiva ja kuuma pätsi. Loputtomalla hiekka-aavikolla sinnittelevät niin ihmiset, demonit kuin päättymätöntä sotaansa käyvä kuninkaallinen armeija. Pelaaja on demonien prinssi, Beelzebub, joka lähtee etsimään legendaarista lähdettä yhdessä mestarivaras Thiefin sekä seriffi Raon kanssa. Jännitteitä etsintöihin tuovat niin aavikkomaan bandiitit, vaarallinen eläimistö kuin kuninkaallinen armeija, jolta kolmikko päättää varastaa panssarivaunun.
Pelinä Sand Landia voisi luonnehtia melkein kuin “koko perheen Borderlandsiksi“. Väkivaltaa ja mautonta huumoria on vähemmän, kulkuneuvoja ja persoonallisuutta enemmän. Peruskonseptissa on kuitenkin rutkasti yhtäläisyyksiä: pelaaja seilaa ympäri puoliavointa aavikkomaailmaa nitistäen vihollisiaan ja seuraten juoni- ja sivutehtävien muodostamaa murupolkua. Piskuinen Beelzebub pitää puolensa kunnollisen anime-sankarin tavoin nyrkein, mutta suurten hiekka-aavikoiden todellisia ruhtinaita ovat erilaiset kulkuneuvot. Trio saa käyttöönsä jo aiemmin mainitun panssarivaunun ohella autoja, moottoripyöriä ja jopa kaksijalkaisia hyppyrobotteja, joita pääsee pelin edetessä kustomoimaan mieleisekseen. Taskussa kulkevat kulkuneuvot ovat sen verran käteviä, että peli joutuu keksimään paikoin jopa tekosyitä estääkseen pelaajaa jyräämästä kaikkialle tankillaan.
Pelattavuus koostuu 90-prosenttisesti juonipisteiden välillä matkaamisesta sekä kulkuneuvoilla taistelusta. Satunnaiset aarteet ja sivutehtävät houkuttelevat poikkeamaan juonipolulta. Onpa mukaan mahtunut yksinkertainen hiiviskelymekaniikkakin, mutta väkivallattomat ratkaisumallit ovat Beelzebubin maailmassa enemmän poikkeus kuin sääntö. Kulkuneuvoilla taisteleminen on äärimmäisen suoraviivaista kaartelua ja tähtäysristikon kohdentamista. Tärkeimmät taktiset valinnat liittyvät lähinnä siihen, ampuisiko ykkös- vaiko kakkosaseella sekä kuinka minimoida aseiden latauksesta syntyvät tauot. Jalkaisin käydyt kamppailut ovat rahtusen vaativampia, mutteivät kuitenkaan kovin monimutkaisia; lyönnin ja vielä kovemman lyönnin lisäksi pitää osata väistellä osumia sekä hyödyntää erilaisia erikoisliikkeitä. Pelaaja on koko sirkuksen ainoa rationaalinen toimija: viholliset käyvät päälle suorassa linjassa ja tekoälykaverit juoksentelevat missä sattuu.
Kuten kupletin juoneen kuuluu, löytyy Sand Landista myös roolipelimäisiä elementtejä. Beelzebub vahvistuu itsekseen kokemustasojen ja juonenkäänteiden myötä, mutta kulkuneuvoja pitää osata kehittää paremmiksi. Siinä missä Borderlands palkitsee pelaajaa aseilla, tarjoaa Sand Land valtavan kirjon erilaisia komponentteja ja raaka-aineita, jotka taipuvat uusiksi päivityksiksi – tehokkaammiksi moottoreiksi, vakaammaksi jousitukseksi ja kuolettavammaksi aseistukseksi. Systeemi haiskahtaa epäilyttävästi grindaukselta, muttei onneksi ole sitä: raaka-aineita jaellaan avokätisesti ja vapaaehtoiset sivutehtävät pitävät huolen, ettei pelaajalla ole koskaan pulaa rahasta, materiasta saati kokemuspisteistä. Rakentelu toimii pääasiassa hyvin, joskin jäin kaipaamaan mahdollisuutta myydä tai hävittää tarpeettomaksi käyneitä varusteita. Rakennuskäyttöliittymä hyötyisi myös kevyestä suoraviivaistuksesta; varuste- sekä ajoneuvopäivitykset on kätketty omiin erillisiin alavalikoihinsa, joiden välillä navigointi on pidemmän päälle melko rasittavaa. Jos haluaa varusteiden päälle vieläpä uuden maalikerroksen, pitää vaivautua kävelemään kokonaan eri kauppaan.
Sand Land tuntuu pelinä pelkistetyltä, mutta sillä on myös puolensa. Hahmot ovat pidettäviä ja tarina etenee sopivan vauhdikkaasti pitääkseen otteessaan. Dialogia ja ääninäyttelyä viljellään runsain määrin, mikä on vähän pelaajasta riippuen kiva juttu tai kauhistus – itseäni se viihdytti. Toisin kuin useimmat modernit avoimen maailman mammutit, Sand Land ei myöskään tuhlaa pelaajan aikaa turhuuksiin: sivutehtävät ovat nopeita – usein vain muutaman minuutin – pyrähdyksiä, eivätkä juonitehtävätkään pakota yleensä valvomaan pikkutunneille. Aavikolla matkustelu ottaa toki aikansa, mutta kun on kerran eksynyt johonkin riittävän merkittävään kolkkaan, pääsee takaisin yleensä kätevällä pikamatkustussysteemillä.
Suoraviivaisuudessa piilee myös yksi Sand Landin suurimmista heikkouksista: se on nimittäin aivan tolkuttoman helppo. Vaikka vihollisten kokemustasot kehittyvät tarinan myötä, eivät kuninkaan armeija tai aavikon luonto tarjoa kunnollista haastetta edes loppuvastustajina. Nyrkkitappeluissa voi käydä joskus köpelösti, mutta kun rosvojoukko tai jättiskorpioni kohtaa taistelupanssarivaunun, on taistelu ohi yleensä sekunneissa. Ainoat hikikarpaloita nostattavat hetket tulevat pelin optionaalisista loppuvastustajista, jotka nekin tuppaavat kompuroimaan suoraviivaiseen ja kaavamaiseen tekoälyyn. Tietty helppous toki sopiikin peliin, jonka charmi piilee enimmäkseen tarinassa sekä hahmoissa, mutta aitoa haastetta hamuaville Beelzebubin seikkailu voi käydä suorastaan vähän ikävystyttäväksi.
Audiovisuaalisesti Sand Land on ihastuttava. En ole paras ihminen arvioimaan Toriyama-imitaation autenttisuutta, mutta yksityiskohtaiset taustat, intensiiviset tuijotukset ja sotakoneiden liioitellun pyöreät muodot erottavat lopputuloksen selvästi valtavirta-animesta. Sand Landissa on sellaista maalauksellisuutta ja ajattomuutta, että sen leimaaminen vain “sarjakuvamaiseksi” kuulostaisi suorastaan vähättelyltä. Äänipuolesta on vähemmän sanottavaa, mutta animehenkisyyttä vahvistaa ääninäyttely, jonka saa pidettyä alusta loppuun japanilaisena.
Sand Land on loppujen lopuksi hyvän mielen peli, jotka on kiva vääntää jo yksin siitä syystä, että sillä saa hymyn huulille ja aivonsa nollille. Tarina on kevyt, eikä pelattavuus haasta, mutta hahmoissa ja maailmassa on juuri sellaista persoonallista imua, jonka varjolla jaksaa kurmottaa laakista kuolevia dinosauruksia sekä kuninkaan surkuhupaisaa armeijaa läpi parikymmentuntisen tarinan. Kaikki eivät sunnuntaipelailusta perusta, mutta itselleni Sand Land tarjosi oivallisen tilaisuuden latailla akkuja ennen kesälomakautta ja pian julkaistavaa Elden Ring -lisäriä.
