Senua's Saga: Hellblade II

Senua’s Saga: Hellblade II - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: Senua's Saga: Hellblade II
Lajityyppi: Toimintapelit
Alusta: Xbox Series X
Kehittäjä: Ninja Theory
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Petteri Hemmilä, 3.6.2024 Arvioitu lukuaika: 3 minuuttia
Arvostelun Senua's Saga: Hellblade II kansikuva

Vuonna 2017 ilmestynyt Hellblade: Senua’s Sacrifice oli monellakin tapaa poikkeuksellinen peli. Se oli liki kengännauhabudjetilla tehty fotorealistinen toimintaseikkailu psykoosin riivaamasta soturista, joka kuljetti kuolleen rakastajansa päätä alamaailman jumalan pelastettavaksi. Mielenterveysteema pelaajan korvaan kuiskuttelevine äänineen oli jo itsessään uskalias veto, jonka lisäksi tekijät levittivät huhua, että mikäli päähenkilön käsivartta pitkin hiipivä musta kirous ulottuisi päähän saakka, tuhoaisi peli tallennukset ja pakottaa aloittamaan alusta.

Senua’s Saga: Hellblade II on monella tapaa jalostuneempi mutta samalla myöskin seestyneempi peli. Ensimmäisen pelin teemat ovat yhä vahvasti läsnä, mutta Senua on selvästi itsevarmempi ja toimintakykyisempi. Psykoottiset episodit ja hankala isäsuhde värittävät tuorettakin seikkailua, mutta Senuan pääasiallinen vastus eivät ole mielen mustissa sopukoissa syntyneet jumalat, vaan pohjoisten saarten orjakauppiaat. Laivamatka pohjolaan ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan, ja vangiksi jättäytynyt Senua löytää itsensä haaksirikkoutuneena heimoyhteisöjen ja jättiläisten luvatusta maasta – 900-luvun Islannista.

Alkuperäisen Hellbladen suurin heikkous olivat sen suoraviivaiset – suorastaan monotoniset –pelimekaniikat. Senuan taivalta taittui pääasiassa harhailemalla pitkin lineaarisia polkuja, ratkoen helpohkoja visuaalisia puzzleja sekä päihittäen yhdestä muotista rakennettuja taisteluja. Hellblade II:sta löytyvät suurin piirtein samat elementit, mutta tekijöiden fokus on ollut pelimekaanisen syvyyden sijaan elokuvamaisuudessa. Kaikki on kauniimpaa, kuvauksellisempaa ja yksinkertaisempaa. Mukana ovat ykkösosasta tutut visuaaliset puzzlet, mutta niitä on vähemmän ja ne tuntuvat helpommilta – ikään kuin tarinaa rytmittäviltä puhdetöiltä. Samaan kategoriaan uppoavat myös uudet “vivunvääntöpuzzlet”, joissa muutetaan ympäristöjä ja avataan polkuja keskittymällä ilmassa leijaileviin vesipisaroihin. Taistelutkin ovat siirtyneet suljetuilta toimintapeliareenoilta intensiivisiksi kaksintaisteluiksi, jossa soturit ottavat mittaa yksinkertaisessa ajoituspelissä. Haastetta ei ole nimeksikään, sillä viholliset toistavat yhtä tai kahta helposti opeteltavaa peruskaavaa: pari torjuntaa, pari väistöä, pari vastalyöntiä, jonka jälkeen Senuan vyöltä roikkuva peili välähtää lopetusliikkeen merkiksi. Sama toistuu kolmesta viiteen kertaa ja siinäpä se taistelu oikeastaan onkin. Yhteenotoista välittyy mukavan elokuvamainen tuntu, mutta itse mekaniikat jättävät kylmäksi.

Hellblade II:a olisi helppo piikitellä pelkistetyistä pelimekaniikoista, mutta se olisi tekijöiden tavoitteet huomioiden vähän epäreilua. On selvää, ettei Hellbladella ole juurikaan annettavaa pelaajille, joita kiinnostavat syvät tai monipuoliset mekaniikat, mutta jos sitä tarkastelee interaktiivisen tarinankerronnan välineenä, on se suorastaan loistokas. Noin 6–7 tunnin mittainen tarina on kuin yksi pitkä elokuva, joka lipuu saumatta passiivisen kerronnan ja videopelimäisyyden välillä. Siinä missä ensimmäisen Hellbladen kerronta tuntui rahtusen hillityltä ja budjetin rajoittamalta, äityy kakkonen hetkittäin liki Naughty Dog -tasoiseksi audiovisuaaliseksi spektaakkeliksi, jossa pelattavuus väistävät elokuvamaisuuden tieltä. Erityisen ikimuistoisina kohtauksina mieleen painuivat etenkin tarinan alku ja loppu, sekä myös kohtaamiset Islannin pahamaineisten jättiläisten kanssa.

Leijonanosaa tarinasta kannattelee dialogi, jota käydään niin Senuan päässä kuin sen ulkopuolellakin. Käsikirjoitus on onneksi pääsääntöisesti erinomaista. Senuan sisäiset äänet osaavat olla yhä lannistavia, mutta myöskin myöskin avuliaita ja rohkaisevia. Tuntuu kuin Senua olisi oppinut elämään harhojensa kanssa, mikä istuu varsin luontevasti hahmon kaareen, muttei tarjoa aivan yhtä pysäyttävää kokemusta kuin edellisen pelin ahdistava syöksykierre. Mielenterveysteema ei ylipäätään kosketa aivan samalla tavalla kuin aiemmin; Senuan edesmenneen isän iva tuntuu kuluneelta ja kliseiseltä, eikä lainkaan yhtä raikkaalta kuin päähenkilön suhde paikallisiin islantilaisiin. Tarinassa on onneksi muitakin ulottuvuuksia ja tohitisin melkeinpä väittää käsikirjoituksen terävimmiksi kärjiksi Senuassa kytevää armollisuutta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Rohkeita viestejä nekin.

Audiovisuaalisesti Senua’s Saga: Hellblade II on vertaansa vailla. Se on kevyesti yksi parhaimman näköisistä koskaan tehdyistä konsolipeleistä, olipa kyse sitten välianimaatioista tai peliosuuksista. Sateiden piiskaamat kivikot, surrealistiset luolat, tuhotut kylät ja jylhät kalliot näyttävät niin kertakaikkisen upeilta, ettei edes tasosuunnittelun kulissimaisuus jaksanut harmittaa. Erityismaininnan ansaitsevat fotorealistiset hahmomallit – etenkin Melina Juergensin ilmeikäs Senua, joka välittää jokaisella kasvon nykäyksellä ja mikroliikkeellä ahdistusta, epävarmuutta, vihaa ja epätoivoa. Äänipuoli on niin ikään vahvoissa kantimissa – etenkin jos peliä pelaa suositusten mukaisesti kuulokkeilla. Tekijät ovat kiinnittäneet poikkeuksellisen paljon huomiota stereokuvaan ja tiloihin: Senuan sisäiset äänet supisevat kilpaa korvien vieressä, siinä missä kuollut isä täyttää tilan kuin ukkonen. Hauskana yksityiskohtana, taustaäänet ovat täynnä Senuan harhoja, jotka pitävät pelaajaa varpaillaan.

Senua’s Saga: Hellblade II jätti vähän kaksijakoiset fiilikset. En aio teeskennellä, etten olisi ollut ainakin vähän pettynyt niukkoihin pelimekaniikkoihin ja kädestäpitelevään lineaarisuuteen, mutta kun pääsin yli odotuksistani, alkoivat pelin visuaalisuus ja kerrontatyyli viehättää. Kun mukaan sekoittaa vähän keskivertoa pohdiskelevamman tarinan ja rohkeuden tarttua vaikeisiinkin teemoihin, eivät edes itseään toistavat taistelut tuntuneet lopulta niin kovin suurilta vääryyksiltä. En tiedä, uskaltaisinko tituleerata Hellblade II:a kovinkaan loisteliaaksi peliksi, mutta interaktiivisen tarinankerronan välineenä se on näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Todella kaunis ja kuulostaa hyvältä
  • - Elokuvamainen ja tunnelmallinen
  • - Pelin ja elokuvan rajaa hämärtävät toimintakohtaukset upeita
  • - Keskivertoa pohdiskelevampi tarina

Huonoa

  • - Pelimekaanisesti ohut ja itseään toistava
  • - Ei yhtä uskalias ja kokeileva, kuin edeltäjänsä