Vaikka olen melkeinpä kaikkia mahdollisia peligenrejä elämäni aikana kokeillut, on yksi genre, joka on jäänyt omalta osalta vähälle peluutukselle: skeittipelit.
Olen toki tietoinen Tony Hawk Pro Skater -sarjan hittipeleistä sekä arvostelijamme Petterin hiljattain arvostelemasta 1+2 remakesta. THPS2-peli löytyy omasta kokoelmasta PSX-versiona ja olen sitä sen verran pelannut, että tiedän sen olevan helposti lähestyttävää arcadeskeittailua.
Kun arvosteluun tarjottiin Naconin julkaisemaa skeittipeliä, Session: Skate Sim, päätin ottaa sen kokeiluun. Peli sai alkunsa Kickstarter-projektina, jota mainostettiin ”Skaten hengellisenä seuraajana.” Projekti onnistuneesti keräsi rahat kasaan ja siitä ponkaisi vielä Steamin early accessiin viideksi vuodeksi. Nyt Session on viimein julkaistu, Naconin siipien suojasta.
Miltä peli tuntuu?
Aloittelijan näkökulma: turhauduin nopeasti. Peli on todella vaikea jo heti tutoriaalin aikana. Pelin tutoriaaliosio jo sinänsä on melko heikko, eikä palvele käytännössä lainkaan aloittelijoita. ”tee temppu x” käskee peli ja se miten te tehdään kerrotaan tasan kerran: jos missasit sen tai unohdat, ei toista selostusta tule.
Koska olin hyvin tietoinen kokemattomuudestani, päätin kaivaa pelikaapista omistamani Skate 2 -pelin, jota en ollut koskaan kokeillut ennen tätä arvostelua. Muutaman kymmenen minuutin pelailun jälkeen oikeastaan jopa tykästyin EA:n julkaisemaan skeittivanhukseen – eihän tämä virtuaaliskeittailu ihan niin mahdotonta olekaan.
Skate 2 on pelinä ehdottomasti haastavampi kuin THPS2, mutta selvästi kuitenkin sellainen, jota ummikkokin voi vielä lähestyä – ainakin sillä periaatteella, että ”kokeilemalla oppii ja rapatessa roiskuu (veri).” Skate 2:n pelaamisen jälkeen rohkaistuin uudelleen Sessionia kokeilemaan, mutta kohtelu Naconin skeittipelissä on armottoman kylmää.
Session: Skate Sim -peliä mainostetaan nimensäkin osalta ihan oikeana skeittaussimulaattorina ja siihen on helppo yhtyä. Pelin kehittänyt kanadalainen indiestudio Crea-Ture Studio on jopa oikeita skeittareita sisältävä tiimi.
Suurin ero Sessionin ja Skate-pelien välillä on se, että Sessionissa molemmat tatit edustavat yhtä jalkaa: vasen tatti on vasen jalka ja oikea tatti oikea jalka, kun taas Skatessa vasen tatti on kääntymiseen ja oikea on temppuiluun. Sessionissa laudan kääntymistä hoidellaan oikealla ja vasemmalla liipaisimella. X-nappula sekä neliö sen sijaan ovat samat vauhdinottonapit, kuten Skatessakin.
Session: Skate Sim tarjoaa uramoodin sekä hahmonluontityökalun, joista etenkin jälkimmäinen on hyvin onneton ja rajallinen muutaman naamavärkin ja hiustyypin editori. Erilaista vaatetusta löytyykin sitten runsaasti ja uusia kledjuja voidaan ostella pelin virtuaalikaupasta pelirahalla, jota taas tienataan haasteita suorittamalla.
Koko uramoodikin on käytännössä tutoriaalin jälkeen erilaisten skeittitemppujen omatoimista tekemistä ja opettelua, joita saa tehdä aivan omassa rauhassaan peliä varten mallinnetussa New Yorkissa sekä sen parillakymmenellä eri skeittialueella, joiden sanotaan olevan ”aitoja mestoja 90-luvulta.”
Pelikartan voi vapaasti valita suoraan pelivalikon kautta, jolloin peli pikamatkustaa alueelle latausruudun voimin, eikä ”uramoodissa” sen kummempaa järkeä tai pointtia oikeastaan ole muutenkaan. Tehdään temppuja ja sitten tehdään lisää temppuja. Rahaa kertyy – jos kertyy. Peli kun ei erikseen kerro mistä tempusta ja missä paikassa saa rahaa. Itse vedin sattumalta erään palopostin ylitse laudan kanssa ja siitä kilahti kassaan yllätyksekseni 50 dollaria. Pelissä on myös esimerkiksi historic-temppuja, joiden suorittamispaikkoja tai tapoja ei erikseen kerrota.
Kuten mainitsin, Session on todella haastava ja simulaattoriksi sitä todella voisi sanoakin. Alkuun laudan kanssa ei onnistu juuri mikään ja on turha odottaa mitään Skate-pelien kaltaista tuurin tuottamaa puolionnistumistakaan, kun aivot eivät alkuun meinaa tottua kahden jalan kontrollisysteemiin millään. Hahmo onkin tuon tuosta nurin naamallaan räsynukke-efektin kera.
Liikelistat saa kyllä halutessaan ruudulle, mutta yritäpä siinä saada selville mikä on ”nose manual” tai ”switch manual” – niitä ei eivät liikelistat kerro, vaan ne pitää tietää. Onneksi youtubesta löytyy apua siihen mitä manual tarkoittaa, mutta ei temppujen tekeminen siltikään sen helpommaksi juurikaan muutu, muuta kuin järjettömällä toistolla. Itse asiassa opin manualin tekemisen Skate 2 -pelistä, pelatessani sitä vuoron perään Sessionin kanssa.
Kaiken valmiin haastavuuden lisäksi valikoista löytyy useita eri realismiasetuksia, jotka saavat pään vielä enemmän pyörälle. Oikeille skeittareille ne varmasti ovat kultaa.
Peli tarjoaa erilaisia vaikeustasoja, mutta voin sanoa, että helppo-tasoa helpompi ”avustettu” oli sekin jo ihan tarpeeksi haastava vaikeustaso pelaamiseen allekirjoittaneelle. Skeittaaminen on realistista ja pienikin virheliike tai pieneen koloon töksäyttäminen kaataa lautailijan tai sitten muuten vaan temppu epäonnistuu. Toisaalta taas, jos ja kun jossain liikkeessä tai suunnitellussa tempussa onnistuu, on ilo sitä suurempi.
En kuitenkaan voi sanoa, että minulla olisi ollut missään vaiheessa varsinaisesti hauskaa pelatessani Sesssionia verrattuna Skate 2 -peliin, josta aloin pitää jo ensikokeilemalla. Sessionin pelaaminen on kuin opettelisi maalaamaan vaativaa muotokuvaa, ilman että osaa lähtökohtaisesti maalata yhtään mitään. Saatat huomaamattasi hioa tunnin jotain yhtä kohtaa ja yrittää saavuttaa sitä jotain tiettyä temppua, kunnes se viimein onnistuu, mutta päänsärky on jo alkanut.
Visuaalisesti pelin PS4-versiolla on ikävästi yhteistä juuri hiljattain arvostelemani Construction Simulatorin kanssa. Jostain syystä, nyt kun uuden sukupolven konsolit ovat tulleet markkinoille, on PS4 ikään kuin hylätty yksin metsään ”roskakonsolina.” Xbonen pelit kun toimivat XSX:lläkin ja PC on totta kai aina se tehokas alusta, joten samanlaista ongelmaa näillä muilla alustoilla ei ole.
Construction Simulator oli ruudunpäivityksensä ja grafiikkansa osalta ala-arvoinen suoritus ja sitä on pitkälti myös Session: Skate Simin PS4-versio. Graafisesti peli on yksinkertaisesti ruma.
Yksityiskohtaisuuksia Sessionista saa hakemalla hakea, samalla kun kaupungin talot väreilevät ja vilkkuvat – joka ei aivan yhtä hyvin välity videolta, ikävä kyllä. Öinen vuorokaudenaika on hiukan päivää parempi. Väreilevä ja matalatasoinen grafiikka on seikka, joka lisää päänsärkyä ja nakertaa fiilistä kirjaimellisesti grindata Sessionin temppuja uudelleen ja uudelleen, kun se tarjolla oleva silmänruoka on niin karua.
Käyttämällä erilaisia ysärifilttereitä ja linssejä tai Skate-pelistäkin tuttua ”kalansilmä” kuvakulmaa pelatessa saa Sessionin PS4-grafiikan vielä enemmän sekaisin. Oli pakko vertailuksi katsoa pelistä PC ja PS5-videoita youtubesta ja onhan peli heti ensisilmäyksellä näillä alustoilla selkeästi paremman näköinen ja paremmin pyöriväkin. Oletuksena pelissä on käytössä erittäin alhaalta, skeittarin jaloista kuvattu kamerakulma, jota onneksi saa vaihtaa, joskin pidemmän grindaamisen jälkeen aloin ymmärtää miksi jalkakameraa tyrkytetään – kyse on jaloista ja miten ne laudalla ovat. Tarkkuutta vaaditaan ja paljon.
Kokonaisuutena koko Session tuntuu enemmän tai vähemmän puolivalmiilta tuotokselta, kuin täysin viimeistellyltä peliltä. Outoa sinänsä, kun ajattelee, että pelin kehittäminen alkoi jo vuonna 2017 – aikaa pelin viimeistelemiseen on ollut runsaasti.
Keskeneräisyys nimittäin varmasti pätee kaikkiin alustoihin. Vaikka luulisi Naconilla sen verran olevan pätäkkää, että pelejä ei jätettäisi early access -vaiheeseen, mutta niin siinä vain on käynyt.
Pelin valikoista löytyy jopa erillinen ”experimental” -valikko, josta löytyy nippu asetuksia, jotka ovat oletuksena pois päältä. Mitäpä skeittaussimulaattori tekisikään asetuksella ”skeittaajan fysiikka-animointi.” Valikosta löytyy myös hyödyntämättömiä asetuksia, joiden kohdalla on saateviesti ”voit kokeilla tätä ja nähdä mihin suuntaan haluamme peliä viedä tulevaisuudessa.” Ei tällaisia kokeilullisia asetuksia pitäisi olla valmiissa, kaupan hyllyiltä saatavassa pelissä.
Myös tallustelevat kansalaiset on kytketty oletuksena päältä pois ja syykin selviää melko nopeasti: mikäli laittaa jalankulkijatiheyden täysille, muuttuu PS4-version ruudunpäivitys suoraan sanottuna kamalaksi – jo muutaman prosentin täytöllä pyörimisnopeus putoaa ärsyttävästi. Sivullisten kanssa tekemisissä oleminen on muutenkin kahtia jaettu kokemus.
Lauta kädessä, jalan juostessaan pelaajan skeittari voi mennen tullen töniä onnettomat kulkijat räsynukkeina pitkin katuja, kun taas yllättäen skeitin päällä heiluessaan jalankulkijoihin törmääminen on sama kuin skeittailisi päin kalliota. Koska pelin kaikki skeittialueet ovat yksittäisiä, pieniä suljettuja alueita, ei maailmassa myöskään ole minkäänlaista autoliikennettä, toisin kuin useaan otteeseen mainitsemassani Skate 2 -pelissä. Sessionin pelimaailma tuntuu kuolleelta ja staattiselta, Skate 2:n ei.
Audiovisuaalisella osastolla taustalla soiva musiikki onneksi pelastaa sentään jotain tarjoten rauhallista bluesia sekä reggaeta laudan rullailun kuuluessa asfaltin pinnassa. Rämäpäisempi vauhtirokki ei olisikaan oikeastaan sopinut pelin luonteeseen, jossa samoja temppuja ja portaita ja kaiteita joutuu hiomaan satoja kertoja, ennen kuin suoritus onnistuu ylipäätään millään tavalla.
Loppusanat
Kokonaisuutena Session: Skate Sim -pelin pohjaidean ja sen mukanaan tuoma innovatiivinen kontrollisysteemi on helppo ymmärtää. Se on kuin aikoinaan lätkäpeleihin uutena juttuna tullut skill stick – enemmän kontrollia siihen mitä tekee ja miten tekee.
Youtube on jo nyt pullollaan taitavien (oikeiden skeittareiden?) tekemiä temppuvideoita pelistä, joita voi vain ihastella ja ajatella, kunpa minäkin tuohon pystyisin. Peli ei kuitenkaan houkuttele luokseen juuri muita kuin hardcore-tyyppejä, hardcore-vaikeutensa vuoksi.
Pelin early accessin kaltainen keskeneräisyys sekä suttuinen grafiikka rokottavat puolisen tähteä pois PS4-versiolta. Ei Session kuitenkaan aivan pelikelvoton ole. Mikäli Session vielä kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti kääntyä muiden versioiden puoleen.
