Arvostellut: Mikko Kosonen, 16.maaliskuu 2018

Peliarvostelu

Shadow Of The Colossus

Pelin nimi: Shadow Of The Colossus
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Bluepoint Games/Sony
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1 (tuloslistat)
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Shadow Of The Colossus kansikuva

Pojan tyttöystävä on kuollut. Tytön ruumis matkassaan, poika ratsastaa hevosellaan temppeliin rukoilemaan jumalilta apua, asettaen samalla tytön lepäämään kivialttarille. Jumalat lupaavat auttaa ja herättää tytön henkiin, mutta ensin pojan on tehtävä palvelus; tappaa kaikki kuusitoista epäjumalakolossia. Ei sen kummempaa.

Näistä kerronnan osalta varsin simppeleistä, mutta niin puhuttelevista asetelmista alkaa peli nimeltä Shadow Of The Colossus. Kyseinen PS4-peli on jo toinen kerta, kun Team Icon klassikkostatukseen nousseesta pelistä tehdään uusioversio. Alkuperäinen pelihän julkaistiin vuonna 2006 Playstation 2 -pelikonsolille.

Myöhemmin, vuonna 2011 peli remasteroitiin ensimmäisen kerran PS3-konsolille tuplapaketissa Ico & Shadow of the Colossus Collection.

PS4-konsolilla Sonyn remasterointihintapolitiikkaa noudatteleva ja noin nelisenkymmentä euroa maksava Shadow Of The Colossus herää aivan uudella tavalla jälleen eloon ja voidaankin jo puhua remake-pelistä eikä enää niinkään pelkästä remasteroinnista. Allekirjoittaneelta molemmat, niin alkuperäinen kuin tuplakokoelman remasterointikin jäivät välistä. PS4-versio onkin siis osaltani ensikertalaisen kokemus.

Visuaalisesti peli näyttää paikoitellen todella upealta ja kauniit maisemat tavoittelevat melkeinpä fotorealismia. Maisemat näin ylipäätään tuottavat eräällä tapaa kahdenlaisia tunteita – toisaalta ihmisistä ja sivilisaatiosta tyhjät vuoristot, kallionsolat ja tuulessa huojuvat niityt ovat kauniita yksinäisyydessään. Vaakakupin toisessa päässä maisemien keskellä murenevat ja osittain jo sortuneet toinen toistaan isommat rakennelmien rauniot entisajan loistosta ja menneestä sivilisaatiosta ovat jossain määrin pelottavia.

Kaiken kruunaa tietysti ne kolossit. Kuusitoista toinen toistaan erilaisempaa, pääasiassa kivestä muodostuvaa, elävää ja eri tavoin liikkuvaa ruudun täyttävää jättiläistä, jotka tulisi kaikki kaataa ja kukistaa yksitellen, jotta päästäisiin lähemmäs tavoitetta, eli tytön palaamista pojan luokse.

Pelin perimmäinen idea on varsin simppeli. Kun peli alkaa temppeliin saapumisen ja jumalien opastuksen jälkeen, hypätään hevosen selkään ja laukataan pitkin avoimia kauniita maisemia. Pojan taikamiekka hohkaa valoa kuin Frodo Reppulin pikkumiekka konsanaan ja opastaa poikaa oikealle tielle, eli seuraavan kolossin luokse. Välillä kolossi löytyy melkein heti, välillä saa ratsastaa pidempään.

Kun lopulta kohdataan, on näky jokaisella kerralla yllättävä mikä poikaa lopulta odottaakaan. ”Tällainen jättikö muka pitäisi kukistaa?” miettii pelaaja nähdessään ruudunkokoisen kivihevosen vaeltamassa niityllä tai vaikkapa taivaalla lentävän, kovasti pterosauriaa muistuttavan lentoliskon, joka syöksyy kohti poikaa, vedenpintaa hipoen. Jokainen jätti tuntuu mahdottomalta voittaa aluksi, hieman kuin tarina Odysseuksesta ja jättiläiskykloopista.

Pelimekaanisesti homma toimii siten, että ensin hieman tarkkaillaan – mielellään etäämmältä – miten kolossi pojan havaittuaan käyttäytyy tai miten se liikuskelee. Onko jaloissa kenties jotain mihin voisi tarttua ja sitä pitkin kiivetä ylös. Lentoliskon kyytiin hypätään vauhdista, kun se syöksyy kohti.

Joitain kolosseja pitää yllyttää jonkinlaiseen toimintaan, ennen kuin kyytiin voidaan kiivetä kuin kirppu eläimen turkkiin. Kolossien pinta on pääosin kivenkaltaista materiaalia ja kaikista löytyy pintoja, joita pitkin poika voi kiivetä ja joihin tarttua. Jokaiselta kolossilta löytyy myös ”nahkansa” pinnasta sammalmaista ruohikkoa, jossa voi siinäkin roikkua kolossin liikuskellessa ja yrittäessä ravistaa pelaajaa irti.

Ohjaimen X-nappulalla poika hyppää ja oikealla liipaisimella tarttuu tiukasti kiinni siihen pintaan, missä milloinkin roikkuu. Jos jätti heiluu pitkin poikin ja poika sen mukana, auttaa R2 pysymään tiukasti kyydissä. Tähän tosin poika ei ikuisesti pysty, koska kädet menevät ymmärrettävästi maitohapoille ja peli alkaa varoittaa siitä hyvissä ajoin vaimealla äänellä. Siinä vaiheessa olisikin syytä päästä äkkiä kolossin päällä johonkin tasaisemmalle alustalle, jossa voisi edes pienen hetken levähtää ilman roikkumista. Pian kuitenkin on taas napattava kiinni, ennen kuin pudotaan alas.

Alas putoamisesta (ja niitä tulee kolossista riippuen useammat kerrat) menee hieman energiaa, mutta sen jälkeen voi taas yrittää kiivetä takaisin ”hevosen selkään.” Kaikilla kolosseilla on heikkoja kohtia ruumissaan, jotka voidaan reitinhaun tavoin valaista miekan ”valokompassin” avulla maasta käsin, mutta löytyvät ne usein melko helposti myös arvailemallakin.

Pojalla on miekkansa lisäksi apunaan jousipyssy, joten jousilla voidaan myös ampua vähän korkeammalle ja kauemmas kolossin heikkoon kohtaan, mikäli se vaatimuksena kolossin heikentämiselle ja kyytiin nousemiselle on. Kun viimein ollaan kyydissä, ei jättiä voi miekalla tökkiä ihan minne sattuu, vaan nimenomaan ne heikot valaistut kohdat on löydettävä. Monesti ne ovat kahdella jalalla kävelevillä jäteillä aivan päälaella, mutta välillä ne ovat mahassa, tai muualla ruumiissa kuten selässä ja joskus ne vaihtavat paikkaakin.

Kun heikon kohdan luokse päästään, pitää miekalla iskeä lujaa useammat kerrat, jolloin kolossin energia alkaa vähentyä. Yhdellä kiipeämisellä harvoin mitään jättiä kukistetaan, joten taistelun voittaminen saattaa edellyttää muutaman onnistuneen ja liudan epäonnistuneita kiipeilykertoja.

Peligenreltään Shadow Of The Colossus ei olekaan niinkään toimintapeli, vaan enemmänkin puzzlemainen kiipeilypeli. Pelin valtavat ja vaikuttavat, autiot maisemat toimivat vain esinäyttämönä sille mitä tuleman pitää. Kun uusi kolossikohde löytyy, menee sen parissa välillä hieman kauemmin, ennen kuin oikean niksin löytää ja onnistuneesti pääsee (kirjaimellisesti) sen niskan päälle heikkoja kohtia etsimään.

Oletusasetuksena pelaajaa temppelissäkin puhutteleva jumala, Dormin auttaa poikaa jättiä vastaan vihjeiden kera. Puolen tunnin pyörimisen jälkeen saman vihjeen hokeminen tosin alkoi jo vähän maistumaan puulta, mutta sentään jotain apua, jos pientäkin, on mahdollista saada. Valikosta vihjeet saa myös kokonaan pois päältä jos haluaa. Joskus oikeaa ratkaisua ei meinaa löytyä millään, tai sitten kolossin taltuttaminen ei meinaa millään yksinkertaisesti onnistua. Joskus taas kiipeilyt ja kaadot onnistuvat vähän helpommin kuin toiset.

Peli tallentaa automaattisesti pelaajan etenemisen, minkä lisäksi pelaaja voi myös itsekin manuaalisesti tallentaa. Jos kolossin kukistaminen jää kuitenkin kesken, on matka sen luokse sekä sen piekseminen aloitettava aivan alusta, temppelin luota. Siksi pelin pariin onkin syytä varata riittävästi aikaa, jotta kolossin ehtii voittaa ja etenemisensä kunnolla tallentaa.

Jo alkuperäinen peli piti sisällään hienot painovoimaa mukailevat fysiikat pojan liikkuessa ja horjuessa jätin päällä, eikä remakekaan jätä sen osalta kylmäksi. Toki pojan kaatuilu ja hetkellinen lamaantuminen jätin päällä välillä myös turhauttaakin, etenkin jos aikaa selättämisen yrityksessä on kulunut jo kauan tai useita pelisessioita. Ruudulla näkyvää realistisenoloista ”kirpun” matkaa turkissa on vaikea kuitenkaan olla hämmästelemättä teknisenä saavutuksena – etenkin kun tällaisia pelejä ei vielä tänä päivänäkään montaa ole.

Ei Shadow Of The Colossus pelinä kuitenkaan aivan täydellinen ole; turhauttavuuksiin lukeutuu – ainakin alussa – hevosen hiukan vaikea ohjastus, mutta kun siihen tottuu, se seikka unohtuu, joskin välillä peli hifistelee ja leikittelee vähän turhankin paljon takaa-ajo kamerakulman kanssa. Näyttää hienolta kyllä, kun poika selässään laukkaavaa hevosta seurataan kuin helikopterilla, mutta paikoin se tekee ohjaamisesta vähän epätarkkaa.

Pelikameran kenkkuilu ja liikahtaminen ei-haluttuun kulmaan jättiä sen sijaan vaivaa peliä alusta loppuun silloin kun kolossien kyytiin kiipeillään. Kiipeily ja seuraavan kielekkeen tai ylipäätään liikkeen hahmottaminen kolossin vaeltaessa ja ravistaessa poikaa irti on jo sellaisenaan tarpeeksi haastavaa, ilman että pelikameraakin pitää jatkuvasti säätää. Joidenkin jättien kohdalla tämä ei häiritse aivan yhtä paljon, toisten kohdalla paljon enemmän ja paikoin pelikameran manuaalisesta operoinnista tuleekin yhtä keskeistä kuin itse kiinni pitämisestä ja kiipeilystä. Kädet ovat maitohapoilla, varoitin kilkuttaa jo, mutta pelaajalla on kädet täynnä pelikameran pyörittelyn kanssa – näin käy joskus. Hieman harmittaa myös se, että jos vaikeamman kolossin kukistaminen on jo lähellä, mutta oma aika käy kortille ja peli pitää lopettaa. Tällöin on palattava takaisin ja aloitettava se alusta, kuten aiemmin tulinkin maininneeksi.

Kokonaisuutena Shadow Of The Colossus on kuitenkin nautinnollinen kokemus, etenkin sillä remake-hintalapullaan, jota muun muassa toinen Sonyn peli, Ratchet & Clank edusti ilmestyessään. Nautinnollinen peli on myös siksi, koska toista samanlaista ei ole. Peli on alusta loppuun ikään kuin yhtä pitkää (mutta kaunista!) boss-taistelua, joka todella pistää refleksit herkille.

Pelin idean ja suunnittelun kruunaa audiovisuaalinen toteutus, jonka grafiikkapuolesta jo mainitsinkin alussa. Mainitaanpa vielä; Shadow Of The Colossus näyttää upealta ja siinä missä maisemat ovat valokuvamaisen kauniita, ovat kolossit toinen toistaan ihmeellisempiä näkyjä, eikä poika ja hevonenkaan näytä lainkaan pöllömmältä, päinvastoin.

Agro-hevonen on animointinsa puolesta varmasti lähellä aidointa hevosta, joita nykypeleistä löytyy. Pojan animointi tämän kiikkuessa ja heiluessa jättien selässä yllä olevan poncho-kankaan heiluessa puolelta toiselle on sekin varsin realistisen näköistä sekin. Pelin kuvagalleria tarjoilee pelin edetessä avautuvien konseptikuvien ohella vertailukuvia alkuperäisen sekä tämän remaken välillä ja ero on todella huikea! Audiopuolella peli tarjoilee rauhallista, jopa hieman mystisyyttä huokuvaa ääniraitaa, joka muuttuu yleensä mahtitempoiseksi, kun pelaaja ryhtyy heilumaan kolossin selässä. Kolossin viimein kaatua tömähtäessä maahan, musiikki vaipuu ehkä jopa hieman melankolisuuteen.

Pelivalikosta löytyy hauskaa statistiikkaakin ja pelailun kokonaiskeston ohella sieltä näkee myös muun muassa kuinka kauan kunkin kolossin selättämiseen on kulunut aikaa – joissain menee ehkä kymmenisen minuuttia, joissain ehkä vierähtää tunti, mutta keskimäärin aikamääre taitaa pyöriä siinä muutaman kymmenen minuutin korvilla. Statistiikat pitävät kirjaa myös siitä, kuinka monta kertaa pelaaja on pelin aikana menettänyt henkensä ja esimerkiksi kuinka kauan aikaa kului kokonaisläpipeluuseen tai kuinka paljon Agron selässä on matkaa taitettu. Hauskoja pikku nippelitietoja niistä tykkääville.

Kokonaisuutena Shadow Of The Colossus on pala Playstation 2 -aikakauden parhaimmistoa, vaikka se ei täydellinen peli olekaan. Siitä huolimatta, että vanhoja pelejä tuodaan tuon tuosta uusille konsoleille kenties vähän turhankin paljon tätä nykyä, on Shadow Of The Colossus -pelin mekaniikka ja perimmäinen idea kuitenkin säilynyt niin ainutlaatuisena ja kilpailijavapaana, että se ansaitsee hienosti paikkansa myös PS4:n pelivalikoimassa uljaasti uusitulla visuaalisella loistolla. Hyvin harkittu hintalappukin pitää huolen siitä, että ei peli mikään ryöstöhintainen rahastus ole.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • - Nätti kuin mikä
  • - Perimmäinen idea edelleen yhtä toimiva ja uniikki
  • - Kolosseissa riittää haastetta
  • - Fysiikat
  • - Hinta-laatusuhde

Huonoa

  • - Pelikameran kenkkuilu häiritsee ajoittain
  • - Peli ei tallenna kuin vasta kolossin kaadon jälkeen