Shadow of the Tomb Raider arvostelussa

Lara Croftin seikkailut rebuutattiin toista kertaa vuonna 2013, kun Crystal Dynamics kehitti varsin pelattavan toimintapelin yksinkertaisesti nimellä Tomb Raider. Peli sai jatkoa Rise Of The Tomb Raider -pelin myötä ja nyt ilmeisesti trilogiaksi suunniteltu rebuuttaus saa päätöksensä tämän kyseisen Shadow of the Tomb Raiderin myötä. Jostain syystä kehittäjätiimi on vaihtunut kesken kaiken ja samoin roolitus. Eidos Montreal siirtyi tukiroolista kuskin paikalle ja viimeiset kahdeksan Tomb Raider -aiheista peliä kehittänyt Crystal Dynamics siirrettiin vastaavasti kartanlukijaksi.

Tarinatuokion aika

Jos juonikuviot olivat höttöä kahdessa aiemmassa pelissä, ovat ne kenties sitä vielä enemmän Shadow of the Tomb Raiderissa. Peli alkaa vauhdikkaalla kohtauksella yläilmoissa, lentokoneessa jossa ei ole (enää) pilottia. Tuttu kaksikko Lara sekä tämän bestis Jonah ovat kiipelissä. Sitten rytisee ja kovaa, jonka jälkeen palataan aikaan kaksi päivää aiemmin.

Kaksikko matkustaa pelin alussa Meksikoon etsimään jälleen uutta myyttistä aarretta, tällä kertaa muinaista Mayojen tikaria. Artifaktin löydettyään asiat eivät kuitenkaan mene aivan hyvin. Tikari kun tarvitsee kuitenkin vastakappaleen, hopeisen laatikon, tasapainottamaan koko maailmankaikkeutta! Vielä hitusen naiivi nuorempi Lara ei tätä heti älyä. Pelkän tikarin anastaminen saattoi nimittäin koko rakkaan maapallomme vaaraan ja maailmanloppu on tulossa – aivan. Tästä annetaan esimakua yllättäen päälle käyvällä tsunamilla, josta Lara selviää hengissä – moni muu poloinen ei. Pitäisi äkkiä löytää se laatikko ja pelastaa ihmiskunta, ennen kuin ihmiskunnan ylle lankeaa pysyvä auringonpimennys. Sellaista. Tämän sanotaan olevan se ”määrittävä hetki” Laran elämässä, joka teki hänestä lopulta sen naisen, joksi syntyi. Loppuaika pelistä vietetäänkin sitten Perussa rasiaa etsien.

Pelattavuudeltaan Shadow of the Tomb Raider tarjoilee aika pitkälti tuttua menoa etenkin jos satuit pelaamaan edellistä peliä. Nyt ei niinkään seikkailla hauskoissa lumisen jäisissä maisemissa, mutta kiipeilyhakkua kyllä tarvitaan seinäkiipeilyyn edelleen paljonkin. Peruskiipeilyn ja kielekkeillä taiteilun ohella kerätään edelleen risuja, eläinten nahkoja sekä muun muassa sieniä kaikenlaisten varusteiden valmistamiseksi. Myrkkynuoliakin saaadaan valmistettua paikallisen hyönteisen myrkystä. Lara voi myös päivitellä vaatetustaan luonnonmukaisilla materiaaleilla, joka edesauttaa esimerkiksi hiiviskelemisessä.

Pelin mekaniikka toimii tutussa rytmissä, eli välillä kiipeillään ja kerätään resursseja sekä mahdollisia aarteita, joista saadaan XP:tä. Sieltä täältä löytyvien nuotioiden äärellä peli tallentuu ja samalla voidaan päivitellä Laran kolmeen eri osaan jakautuvaa taitopuuta sekä aseita ja vaihtaa asuja. Aiempia osia pelanneille tarjotaan ”uskollisuuspalkintoa”, joka antaa useita erilaisia vaihtoehtoasuja käytettäväksi. Hauskimmat näistä ovat kenties originaali palikkamainen PS1-Lara (pilottitakilla tai ilman) sekä hieman pyöreämpi, surkeimman TR-pelin leimaa kantavan Angel Of Darkness -pelin tummanpuhuva aurinkolasi-Lara. Näitä klassikkoulkoasuja käytettäessä ei tosin pääse näkemään mitään huulisynkkaa Laran puhuessa, mutta näkynä pelin modernin grafiikan seassa ovat hupaisa näky.

Vain viidakko kuulee sen, kun Lara tappaa pahiksen

Rauhallisempien pelihetkien jälkeen törmätään tutusti pääosan ajasta niihin loputtomiin Trinityn rivimiehiin, jotka ovat sattuneet eksymään samoille poluille. Lara toki hoitaa pojat pois päiviltä, joko edellisestä tutulla eränaisen jousipyssyllään tai sitten perinteisimmillä tuliaseilla. Hiiviskelläkin saa pensaissa könyten. Uutena juttuna kallionseinälehvästöä suojana käyttäen voi pahaa-aavistamattomien pahiksien taakse hiipiä ja viiltää kurkut auki, puukottaa suosiolla suoraan ohimoon – tai vaikkapa hukuttaa, jos pahis yllätetäänkin laiturilta partioimasta ja vedetään siitä veden alle. Paikoin Lara ”Rambo” Croftin touhuilu sademetsän uumenissa onkin melkoisen raakaa ja vaikka kilpaileva The Uncharted -pelisarja ei juuri sen paremmaksi laita body countin osalta, käy välillä mielessä, että onko kaikki tämä aivan tarpeellista? Missä luuraa Sam Fisher ja klassiset ei-tappavat tainnutukset? Pelin K-18 leima onkin ihan paikallaan.

Trinityn työntekijöiden ohella pelin tarinan liikuessa eteenpäin, pelaaja löytää itsensä myös perulaisesta temppelistä listimässä kylän paikallisia shamaaneja. Ovat ihmisuhraajia, joten ei tarvitse tuntea morkkista. Eläinkunnan osalta kehiin heitetään Siperian karhujen sijaan tällä kertaa muun muassa tappavan nopeasti loikkivia jaguaareja sekä veden alla vaanivia piraijoita. Tuttuun tapaan Laralla on apunaan oikealla tatilla aktivoitava selviytyjäaistinsa, joka maalaa maastosta keräiltäviä esineitä ja värjää myös pahikset keltaisella tai punaisella – punainen väri tarkoittaa, että tyypillä on tukea ja turvaa. Keltaisen tyypin voi nitistää ilman, että muut tulevat heti perään.

Ihmisvihollisen ohella peli heittää kehiin Siperian karhujen sijaan tällä kertaa muun muassa tappavan nopeasti loikkivia jaguaareja sekä veden alla vaanivia piraijoita. Tuttuun tapaan Laralla on apunaan oikealla tatilla aktivoitava selviytyjäaistinsa, joka maalaa maastosta keräiltäviä esineitä ja värjää myös pahikset keltaisella tai punaisella – punainen väri tarkoittaa, että tyypillä on tukea ja turvaa. Keltaisen tyypin voi nitistää ilman, että muut tulevat heti perään.

Päätarinan ja pahisten listimisen välissä voi etsiä aarteita sieltä täältä maastosta, selvittää kuusitoista pienempää haastetta, sekä saada esimerkiksi paikallisilta tietoa mahdollisista muinaisista hautakammioista, joita voi käydä perkaamassa aarteista. Näitä hautahaasteita on kaikkiaan yhdeksän kappaletta, season passin ostaville tiedossa on jossain vaiheessa lisää. Kartan kautta voi kätevästi pikamatkata takaisin jo pelatuille aluille, mikäli haluaa putsata ne aarteista sataprosenttisesti ja kerätä samalla ekstrasti XP:tä.

Kaiken takana on köysi

Täysin uutta koettavaa sinänsä pelissä tulee harvemmin vastaan, mitä nyt tietysti vastaan tulevat kevyet puzzlet vaihtelevat ja uutena ominaisuutena Lara jousipyssyllä tehtyjen köysisiltojen ja köysivetimien ohella roikkua köyden varassa kallionkielekkeitä pitkin alaspäin tai hypätä ilmaan samalla heittäen hakun kiipeilypintaan, josta sitten narua alas. Puun oksalla istuessaankin Lara voi ampua alla partioivia narulla varustetun nuolen pahiksien olkapäähän ja vetää nämä puuhun roikkumaan kuin Hämähäkkimies konsanaan.

Tarinan lomassa päästään pelaamaan kertaalleen myös lapsi-Laralla takautuman aikana. Laran varakkaan perheen kartanon tiluksilla kiipeillään ja ratkotaan muutama puzzle Laran leikkiessään mielikuvitusleikkejään, arkeologi-isukin ollessa aina kiireinen työnsä parissa. Rise of the Tomb Raiderin tapaan samalla tavalla valaistaan (hieman puuduttavasti) jälleen Laran vaikeaksi osoittautunutta lapsuutta, suhdetta isukkiin sekä valotetaan sitä, miksi aarteidenmetsästys on Laralle pikemminkin elämän mittainen obsessio, kuin mikään kutsumusammatti. Edellisessä pelissä juostiin Laran isän tutkiman muinaisen tapauksen perässä ja sama motiivi on kutakuinkin tälläkin kertaa – isän jalanjäljissä mennään.

Tukka kuntoon ja viidakkoon

Audiovisuaalisesti uusin Shadow of the Tomb Raider näyttää hyvältä, mutta voisi melkein vannoa, että aavistuksen verran matalaresoluutioisia Xbox One -peliksi ovat pelin käyttämät tekstuurit. Toki Rise of the Tomb Raider -pelin arvostelin aikoinaan PC:lle, enkä tätä uutta siihen sinänsä vertaakaan. Välipätkät kyllä näyttävät yhtä hyvältä kuin aina ennenkin, mutta pelinaikainen fokus hahmojen osalta ei aina ole täysin onnistunutta. Uusimmassa Tomb Raiderissa kuitenkin tuntuisi olevan aavistuksen tönkömpää liikeanimaation sulavuus, minkä lisäksi huulisynkka paikoin falskaa.

Hienoja efektejä ovat edelleen Laran kiiltelevä ja fysiikanlakien mukaan heilahteleva sekä kastuva ”aito tukka”. Uutena juttuna tulee mutaisuus. Sademetsässä kun pyöritään, ovat mutaiset alueet myös oleellinen osa ympäristöä. Muta on myös valjastettu osaksi pelimekaniikkaa, tosin vain tietyissä lätäköissä Lara voi hieroa itseensä mutaa ja naamioitua paremmin kasvillisuuden sekaan kuin Iso-Arska aikoinaan klassikkoelokuvassa Predator. Ääninäyttelyn osalta suurimman osan ajasta äänessä on tietysti Lara, mutta myös hänen rinnallaan osan pelistä roikkuva bestis, Johah. Molempien ääninäyttelijät hoitavat hommansa hienosti, vaikka hahmona Johan tuntuukin ehkä jopa hieman turhalta. Laran äänenä kuultava Camilla Luddington hoitaa jälleen kerran työnsä kiitettävästi ja on uskottava Laran äänenä. Tämä saattaa samalla olla viimeinen kerta, kun aarteenmetsästäjätär puhuu Luddingtonin äänellä, joten siitä kannattaa kaikin siemauksin nautiskella.

Loppusanat

Hölmön tarinan ympärille kiedottu Shadow of the Tomb Raider ei ole kehno peli, mutta samaan aikaan se on pitkälti vain pienillä parannuksilla ehostettu rebuuttisarjan kolmas osa, joka tuntuu tutulta – paikoin liiankin tutulta. Trinity-pahisten tekoäly on kenties sarjan huonointa mallia, mutta siihen varmasti osasyynä lienee myös Laran kasvanut valinnanvapaus vaania näitä aivottomia kätyreitä – ajoittain jopa ne piraijat tuntuivat älykkäämmiltä vastuksilta.

Narun varassa roikkuminen ja mudalla leikkiminen toki tuovat oman pienen lisänsä sen resurssienkeräilyn rinnalle, mutta ei paikoin tylsähköt ja sekavat sademetsämaisemat allekirjoittaneen mielestä aivan pärjää hyisen kylmille olosuhteille edellisen pelin Siperiassa. Visuaalisesti peli toimii, mutta ajoittain ruudunpäivitys tiheän ja elävän kasvillisuuden seassa käy siinä siedettävän pyörimisen rajamailla, vaikka pääosan ajasta pysytään jouhevuuden puolella. Päätöksenä trilogialle Shadow of the Tomb Raider onkin kenties hienoinen pettymys.