90-luvulla kaksi kovaa ja samalla ainoaa räiskintäpelien tehtailijaa olivat ? järjestyksessä ? id Software sekä Apogee Software. id yritti valloittaa pelaajien sydämet kauhulla ja jännityksellä, kun taas Apogeen alanimike 3D Realms, omaksui räävittömämmän asenteen peleihinsä. Duke Nukemissa pääosassa oli ?beibejä? yli kaiken rakastava steroidimonsteri Duke ja peli oli täynnä miehen suoltamia one-linereita, alapäähuumoria ja tietysti niitä naisiakin. Duke irvaili länsimaalaiselle kulttuurille ammuskellessaan muun muassa poliisien vaatteisiin pukeutuneita sikoja mössöksi.
90-luku oli räiskintäpelien kulta-aikaa. Oikeastaan se oli räiskintäpelien syntymävuosikymmen, sillä noina kymmenenä vuotena syntyivät Wolfenstein 3D, mutta myös sellaiset ikiklassikot kuin Duke Nukem 3D, Doom ja Quake. Nämä nimet ovat sellaisia, jotka lähes kaikki pelejä pelaavat muistaa tai ainakin tietävät kuulleensa nimeltä. Muita ikonisia räiskintäpelejä oli Rise Of The Triad sekä ainakin ensimmäinen Blood-peli. Kuitenkin siinä missä ei-niin-tunnettuja id Softwaren räiskintöjä olivat pelit Heretic ja Hexen. 3D Realmsilta samaan kastiin voisi kenties laskea vuonna 1997 julkaisema Shadow Warrior vastaavasti 3D Realmsin vastine ?valokeilan vierestä?, joka Duken tapaan irvaili kulttuurille, mutta tällä kertaa itämaiselle sellaiselle.
Shadow Warriorin pääosassa oli varjoninja Lo Wang (löysä pippeli), joka päätti kukistaa vallanhimoisen entisen työnantajansa, Zilla Enterprisesin sen alettua himoitsemaan liian suurta valtaa maailmassa. Niinpä alkoi viuhua Wangin katana ja heittotähdet lentämään. Perusidea Shadow Warriorissa oli sama kuin muissa sen ajan räiskinnöissä: kerätä avaimia ja avainkortteja ja saavuttaa lopulta tason ?maali.? Siinä sivussa sitten listittiin tai ammuttiin kasapäin poikki ja pinoon vastaantulevia vihollisia, jotka eivät Duken tapaan olleet kovin inhimillisiä sellaisia, vaan monstereita ja mutanttisotilaita.
Omalta kohdaltani en syystä tai toisesta tullut koskaan pelanneeksi Shadow Warrioria silloin kun se oli pinnalla, vaan satuin nappaamaan pelin parin muun ohella pikkurahalla erään Humble Bundlen internetkampanjan myötä tässä hiljattain pelkästä uteliaisuudesta. Shadow Warrior Redux -versioksi nimetty, nykykoneille toimivaksi muunnettu ja isoja resoluutioita sekä pikseleiden pehmentämistä opengl-rajapinnan avulla tukeva julkaisu on samaa sarjaa Duke Nukem 3D Megaton Editionin kanssa, joka sekin on valjastettu samaisilla ominaisuuksilla. Shadow Warriorin spontaani hankinta oli melko hauska sattuma, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin sain arvosteltavakseni Shadow Warriorista julkaistun eräänlaisen nykyajan FPS-version.
Kovalevylle kuin hiipien
Päätinkin siksi tätä arvostelua varten viimein asentaa hankkimani vanhan Shadow Warriorin ja kokeilla sitä hieman ennen sukeltamistani Lo Wangin uuden tulemisen kimppuun. Duke Nukem 3D:n pelaaminen tuo itselläni aina mieleen teinivuoteni sekä 90-luvun puolivälin kaihoisella ja nostalgisella tavalla. Duken teemamusiikkikin on vain niin tarttuva edelleen. Jos kuitenkin kokeilisin Duke Nukem 3D:tä ensimmäisen kerran nyt, miltä se tuntuisi? Todennäköisesti kamalan vanhahtavalta, sekavalta ja sokkeloiselta tasosuunnittelunsa osalta sekä peliltä, joka ei kerro riittävästi mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Onneksi muistan vieläkin lähestulkoon ulkoa suurimman osan avainkorttien sijainneista ja siitä mistä seuraava etenemiseen tarvittava oviaukko löytyy.
Alkuperäistä Shadow Warrioria pelatessani minusta päinvastoin tuntui kuitenkin juuri siltä, kuin pelaisin jotain todella antiikkista räiskintäpeliä, jonka parasta ennen päivämäärä on mennyt aikoja sitten ohitse. Vaikka Doomit ja Duke Nukemit edelleen lämpiävät sydämessäni ja niiden musiikit saavat ihon kananlihalle nostalgisista syistä, on Shadow Warrior juurikin sellainen peli, joka ei riittävästi kertonut minulle tai auttanut. Turhauduin, mutta en luovuttanut, sillä pelaajataustani tulee juurikin vanhoista ja armottomista peleistä ? haluan niiden sietokyvyn takaisin! Aika kului juoksennellessa pitkin sokkeloisia tasoja etsiessäni puuttuvia avaimia ja avaamattomia ovia, joiden takana tärkeä avain tai avainkortti saattaisi olla.
Vanha Shadow Warrrior ? kunhan pelin sokkeloisempiin kenttiin tottuu ? on lopulta kuitenkin varsin pelattava peli sekin. Itämaisilla fiboilla varustettu taustamusiikki ei peittoa Duken vastaavia missään vaiheessa, mutta ei peli aivan pelaamiskelvoton tänäkään päivänä ole.
Niille, jotka eivät jaksa kaivella menneitä tai ylipäätään kokeilla ensi kertaa vanhahtavia 90-luvun räiskintäpelejä kuten allekirjoittanut, tarjoutuu nyt siis mahdollisuus kokeilla aivan uutta Shadow Warrioria. 3D Realmsin ajauduttua pahoihin rahavaikeuksiin Duke Nukem Forever-pelin yli vuosikymmenen kestäneen kehityksen vuoksi, sai Gearbox Software epäkunnian viimeistellä projektin, mutta siinä samassa Gearbox myös osti oikeudet Duke Nukem-nimeen ja täten tuleviin peleihin.
3D Realms säilytti itsellään muiden pelisarjojensa ohella oikeudet vanhoihin Duke Nukem-pelien nimiin. Tätä nykyä 3D Realms toimii lähinnä nimikkeidensä lisensoijana, koska yhtiöllä ei ole juuri ketään palkkalistoillaan. Täten Devolver Digital sai itselleen lainattua oikeudet julkaista aiemmin mainitsemani päivitetyt originaalipelit, sekä luvan julkaista täysin uuden version Shadow Warrior-pelistä, josta on vastannut suhteellisen tuntematon pelikehittäjä Flying Wild Hog.
Jotta homma olisi selkeä, on tämänkertaisessa arvostelussamme siis Shadow Warriorin uusi tuleminen, vuoden 2013 versio. Uusi Shadow Warrior ei ole mikään uusintaversio vanhasta pelistä, vaikka niin voisikin nimen perusteella luulla. Sekaannusten välttämiseksi vanhan peli kulkee nimellä ?Shadow Warrior Redux? ja uusi käyttää pelkästään nimeä Shadow Warrior. Uusi peli ei ole täyshintainen tuote, vaan hintahaarukka pelille on noin 23-35 euroa, riippuen mistä pelinsä hankkii. Kynnys on siis hieman matalammalla kuin tavallisesti.
Soturin uusi varjo
Wild Hog Games on ottanut alkuperäisteoksesta vain muutamia tuttuja elementtejä ja yksityiskohtia lähtiessään rakentamaan omaa peliään. Pelin päähahmo on edelleen shogun nimeltä Lo Wang, mutta mies ei enää näytä Karate Kid-elokuvien opettajalta, vaan sen sijaan on selkeästi nuorempi aasialainen sälli, joka ajaa hienolla autolla ja pukeutuu hyvin.
Lo Wang työskentelee Zilla Enterprizes-yhtiölle ja juonta siivitetään staattisten välianimaatioiden avulla, mutta siitä huolimatta tarinankerronta on melko ohutta ja tarpeetontakin. Lo Wang on menossa noutamaan rahalla (tai väkivallalla) legendaarista Nobitsura Kage katanaa pomolleen. Kukin voi arvata kummalla tavalla miekka irtoaa sen nykyiseltä omistajalta.
Tästä kohti alkaakin sitten peli. Lo Wang saa vastaansa niin ihmisiä kuin portaalin kautta todellisuuteen loikanneita varjo-olentojakin. Ei välttämättä uskoisi, että kuusitoista vuotta vanhan pelin uudelleenlämmitetystä budjettijulkaisusta saisi aikaan näinkin toimivan pelin, mutta Shadow Warrior on jo heti alkumetreiltään erittäin pelattava. Unreal-pelimoottorin vauhdittama visuaalisuus on paikoin todella kaunista itämaisine arkkitehtuureineen, vaaleanpunaisine kirsikkapuineen ja bambuviidakkoineen päivineen. Sisätilatkaan eivät ole lainkaan hassumpia ja grafiikka pysyy kautta pelin yhtenäisen hyvänä, vaikka ne viemärit ja vastaavat eivät olekaan tasosuunnittelun innovatiivisinta sorttia.
Toimintakin on esikuvalleen uskollisella tavalla veristä ja brutaalia. Katanalla voi leikata miehiä ja monstereita paloiksi kuin veitsellä voita. Raajat lähtevät irti, kropat menevät keskeltä kahtia, päät lentävät ja veri roiskuu miesten ja örkkien parkuessa.
Kaikella tällä hienoudella on myös hintansa, sillä peli ei jaksanut pyöriä sulavasti ainakaan testikoneella ultra-grafiikoilla. Tekstuureiden ja efektien tarkkuutta oli pakko laskea ja lopulta resoluutiotakin oli alennettava mainitusta 1920×1280:sta. Kannattaakin siis ottaa minimivaatimukset erittäin tosissaan ja katsoa myös, että muistia on enemmän kuin minimivaatimukset pyytävät.
Tasosuunnittelunsa osalta pelissä ei ole samaa sokkelomaisuutta kuin alkuperäisessä pelissä, vaan peli täyttää nykyräiskinnän kriteerit ? joka tosin ei ole sekään kaikkein paras vaihtoehto: melko lailla putkessa mennään ennalta määritettyä reittiä pitkin. Väärät ovet eivät aukene ja sitä rataa. Oikeat ovet ja portit hohtavat himmeästi kullattuina, joka entisestään helpottaa navigointia. Pelissä ei ole mukana itsestään täyttyvää energiaa, vaan klassiseen tapaan haavojen parantelu hoidetaan edelleen lääkintälaukkuja keräämällä. Automaattiset checkpoint-tallennukset kuitenkin on mukana, joten peli yhdistelee hienosti uutta ja vanhaa ideaa.
Vanhan liiton räiskinnöistä mukana on myös edelleen elementti, joka vaatii, että pelaaja ajoittain etsii tarvittavat avainkortit ja avaimet, jotta tietyt ovet aukeavat. Niitä ei kuitenkaan ole piilotettu minnekään salaluukkujen tai vaikeasti löydettävien huoneiden ovien taakse, vaan yleensä ?ongelmat? ratkeavat omalla painollaan peliä pelatessa. Tekoälyltään peli ei ole perusräiskintää kummempaa, mutta selkeästi parempaa kuitenkin kuin esikuvassaan.
Cannon Fodder
Parhaimmillaan peli on kun päälle vyörytetään laumoittain vihollisia kerrallaan: ei muuta kuin kaivetaan miekka kotelosta ja aletaan huitoa lihaa pienemmäksi. Ehdottomasti parhaimmillaan pelin meininki ja toiminta on silloin kun huidotaan katanan kanssa päitä ja käsiä irti ja viskellään heittotähtiä kylkiäisenä ja yhdistetään mukaan yliluonnollisia katanavoimia. Ammuskellessa pelin kontrollit ja tuntuma on yhtä lailla hyvä ja tarkka ja vaikka pelin kuluessa muutamia uusia aseita käteen tarttuukin, kuten haulikko ja uzi, ei perusräiskiminen ole pelin parasta antia, koska se saa pelin tuntumaan vain yhdeltä räiskinnältä muiden joukossa. Monesti jopa ylivoimaisen vihollisen tullessa vastaan tulin kaivaneeksi esiin katanan. Se pitää mukavammin jännitystä yllä.
Jotta räiskiminen ja katanan heiluttelu ei olisi ainoa mitä pelillä on tarjottavanaan, löytyy siitä myös pelaajan taitoja kehittävä taitopuu. Ki-kristalleja keräämällä pelaaja voi oppia uusia yliluonnollisia erikoiskykyjä katanalla käytettäväksi, minkä lisäksi vihollisten tappamisesta ja paloittelusta kertyy karmapisteitä ja mitä hienommin ja monipuolisemmin listii, kasvaa pisteiden kerroin kunkin pidemmän taistelun ajaksi, jonka päätteeksi saadaan myös arvosana heittotähtinä. Kertyneillä karmapisteillä voidaan kasvattaa muun muassa pelaajan energiamittarin kokoa tai sitä kuinka paljon aseet tuottavat vahinkoa vihollisille. Vaikka alkuperäispelissä tällaista ei ollutkaan, on Flying Wild Hog ollut ihan fiksu lisätessään sen, koska Lo Wangin kehittäminen pitää paremmin pelaajan otteessaan ja antaa motivaatiota taistella muutenkin kuin vain helpoimmalla mahdollisella tavalla.
Tätä hahmonkehitystä, etenkin yliluonnollisten katana-taitojen oppimista selitetään Hoji-nimisellä demonilla, jonka Lo Wang kohtaa jo heti pelin alkupuolella ja koska heillä on yhteinen missio ? legendaarisen katanan saaminen ? lähtee demoni Lo Wangin matkaan avustajaksi. Demoni ei käytännössä näy pelissä muutoin kuin erikoiskykyjen muodossa, mutta kuuluu sitäkin useammin.
Sarkastinen demoni heittää välillä läppää siinä missä Lo Wangin rooli on olla joskus hauskojen ja joskus ei-niin-hauskojen one-linereiden äänitorvi. Hauskemman demonin läpänheitosta tekee se, että kliseisesti molemmat hahmot kuulostavat siltä tyypilliseltä amerikkalaiselta, jolla on muka-aasialainen korostus, mutta tarkennettuna Hoji kuulostaa paikoitellen aivan Kaamea Kankkunen -elokuvien Mr. Chow hahmolta. Kliseistä kenties, mutta niinhän koko pelikin on ? yhtä suurta klisettä, jonka se itsekin tiedostaa ja siksi homma toimii.
Shadow Warrior ei koostu shareware-aikakauden henkisesti erillisistä episodeista, vaan koko tarina on yksi yhtenäinen jatkumo, jonka tasot on sen sijaan jaettu lukuihin. Jokainen luku sisältää useita pienempiä pätkiä, jotka on pätkitty osiin muutamien sekuntien mittaisilla lataustauoilla. Kokonaisuutena peli on 17 lukua eli tasoa pitkä peli ja osa tasoista on lisäksi jaettu kahteen isompaan osaan ja sen jälkeen vielä mainitsemallani tavalla, lataustaukojen kera yhtä pienempiin segmentteihin. Pelin hintalappuun nähden pelin suhteellisen kookkaat 17 tasoa ovat varsin hyvä määrä oikeuttamaan pelin hinnan, vaikka mitään moninpeliä ei tarjolla olekaan.
Oston yhteydessä (ainakin steam-version osalta) tulee pelin mukana lisäksi mahdollisuus ladata ilmaiseksi erillisesti käynnistettävä, niin ikään unreal-moottorilla luotu minipeli nimeltä ?Viscera Cleanup Detail?, jossa pelaaja omaksuu siivoojan roolin mopin kera. Tarkoitus on siivota veren ja ruumiin palojen tahrimat paikat taistelun jälkeen, jossa pelaajan ohjastama Lo Wang on käynyt riehumassa metsästäessään Nobitsura Kagea. Mopilla siivotaan veritahroja ja käsillä kannetaan ruumiinpaloja ja heitetään niitä uuniin. Idea sinänsä on ihan hauska, mutta toteutus on kamalan tylsä, eikä minipelissä ole mitään sen kummempaa tehtävätavoitetta tai tarkoitusta. Aika ei tikitä ruudulla eikä pisteitä kerry. Muutaman minuutin ajan kestävää hupia korkeintaan.
Jos varsinaisesta pelistä pitäisi keksiä jotain huomautettavaa sen tavallisuutta huokuvan aseilla räiskimisen lisäksi, sanoisin, että pelin tunnelmaa ja immersiota jossain määrin särkee mitä ilmeisemmin pelin julkaisijan itsensä suusta tullut toive tunkea pelin jokaiseen tasoon mahdollisimman paljon ?mainoksia? heidän muista peleistään. On varsin hyväksyttävää, jos pelissä koluttavan pelihallin uumenista löytyy pelikabinetteja, joiden ruuduilla pyörii Hard Reset, Hotline Miami, Serious Sam HD tai vaikkapa vanha Shadow Warrior -peli (kaikki tosin ei-pelattavassa muodossa), mutta että näiden pelien mainosjulisteita ja näitä pelikabinettejakin kun näkee jatkuvasti muissakin paikoissa ? maisemissa, jonne ne eivät lainkaan sovi.
Silti loppujen lopuksi, olisin enemmän kuin hieman kiinnostunut näkemään millaisen mestariteoksen Flying Wild Hog voisi mahdollisesti luoda Duke Nukem 3D:n uudesta versiosta, jos jo Dukea selkeästi tavanomaisemmasta Shadow Warrioristakin on saatu aikaiseksi näinkin pelattava nykypeli. Toivon mukaan Devolver Digital hommaa oikeudet siihen.
