Sherwood: Gangs of Nottingham arvostelussa

Robin Hood on hahmona legenda ja hänen sekä rikkailta köyhille varastavan joukkionsa tarina Englannin kansanperinteen tunnetuimpia. Sheriffin kurittama ja verottama Nottingham. Sherwoodin kaunis, lainsuojattomien tyyssijana toimiva metsä. Robinin rakastettu piika Marion ja muut kaverit, Little John ja munkki nimeltä Tuck.

Aina tasaisin väliajoin Robin Hoodista on muistettu tehdä elokuvia. Robinin saappaisiin on pukeutunut vuosikymmenien varrella muun muassa Kevin Costner, Russell Crowe ja Cary Elwes. Peliversioita legendasta on kuitenkin tehty paljon vähemmän. Tunnetuimmat lienevät Kevin Costnerin elokuvasta tehty 8-bittisen Nintendon peli sekä 2002 julkaistu Robin Hood: The Legend Of Sherwood.

Nyt jouseen tarttuvat julkaisija Nacon ja belgialainen kehittäjä Appeal Studios. Naconilla on ollut tapana julkaista hittien sijaan enimmäkseen huteja (Gollum lienee hudeista pahin) ja juuri kun ehdittiin juhlia valtaisaa menestystä ansaitusti saavuttanutta RoboCop: Rogue City -peliä, on palattu pääasialliselle keskinkertaisuuden polulle. Ensin Overpass 2 -pelin myötä ja nyt Sherwood: Gangs of Nottinghamin kanssa.

Pohjaidealtaan Appealin pelissä olisi potentiaalia: otetaan legendaarinen taru ja väännetään siitä scifiä, jossa Robin ja ”iloiset miehet” saavat vastaansa tutun Nottinghamin Sheriffin kätyreineen, mutta samaan aikaan ei ollakaan enää seikkailemassa tavallisella keskiajalla. Appealin osin futuristisessa dystopiassa kansalaisia hätistelevillä verokarhuilla on ajoneuvoinaan valtavia lentoaluksia sekä ilmassa leijuvia peräkärryjä verorahojen kuljettamiseen. Shefiffin riviritareiden peltipöntöistä paistavat myös ledit, olkapäistä löytyvät hologrammimuotoiset arvomerkit ja käytössä on kaasunaamareitakin – ilman mitään sen kummempaa syytä, mutta näyttävätpähän hienoilta.

Minkälainen eeppinen tarina rikkailta varastavan ja köyhille antavan Robinin matkassa sitten koetaan? Yhdellä sanalla: PvE. Niille, jotka odottivat Sherwood: Gangs of Nottinghamin olevan vahva, esimerkiksi tuoreimpia God of War -pelejä muistuttava ja tunteita herättävä 3rd person toimintaroolipeli, voidaan vastata; se ei ole sitä.

Sherwoodissa keskeinen, ummettavan tuttu ja tylsä pelimekaniikka olisi sen sijaan pelata neljän porukassa co-oppina, ledeillä valaistuja loottikirstuja availlen ja verokarhuja turpiin mättäen – kaikki tämä Nottinghamin maisemissa, Sherwoodin legendaarista ikivihreää metsää unohtamatta. Mitään kummempaa juonellista tarinaa ei oikeastaan ole, mitä nyt jokaisen valitun tehtävän alussa nähdään tarinaa edistäviä lyhyitä, Alan-A-Dalen -nimisen narrin pyörittämiä puunukketeatteriesityksiä, jotka itse asiassa samaan aikaan ovat pelin parhaimpia ja huvittavimpia paloja. Tämä ehkä kertoo jo paljon mitä tuleman pitää. Kaiken kaikkiaan pelattavaa on alun tutoriaalitehtävän ohella kolmen luvun ja yhdeksän tarinatehtävän verran, minkä lisäksi kartalta aukeaa myös kolme suoraa taisteluruutua, joista esimerkiksi yhdessä taistellaan pelkästään valtavaa muurinmurtajaa ja isoa vihollislaumaa vastaan. Kyllähän sekin porukalla hoituu.. vai?

Mutta annapa olla sen coopin kanssa, peliseuraa kun et Sherwoodista löydä. Et ristinsielua. Pelin käynnistämisen jälkeen valitaan jokaisella kerralla aina ensimmäiseksi offline tai online-tila. Kiva sinänsä, että kerrankin saa ihan suosiolla olla erakkokin, mutta valinnalla ei ole oikeastaan merkitystä, kun ketään ei ole linjoilla pelaamassa muutenkaan. Pelin pahin moka on ollut unohtaa sisällyttää mukaan eri alustojen välinen crossplay-tuki. SteamDB:n mukaan pelaajia koko pelin parista löytyi arvostelun kirjoitushetkelläkin vain kolme. Vielä viikko takaperin pelaajia oli muutama sata, joka on sekin vähän uudelle pelille. Sherwood: Gangs of Nottingham on ollut kaupoissa kohti parisen kuukautta. Pelille julkaistua muutamaa pätsiäkin on sen Steam-sivuilla kommentoinut ja tykännyt vain pari hassua käyttäjää. Henkilö A valitti yhä olemassa olevista bugeista ja henkilö B sanoi henkilölle A, ”olet ainoa, joka tätä peliä pelaa.” Yleensä nämä tykkäys-kommentti -lukemat lähes pelin kun pelin osalta Steamissa liikkuvat sadoissa. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Alkuruudun joka kerralla tapahtuvan online-offline -päätöksen jälkeen (miksei valintani voi olla pysyvä, kunnes muutan sen asetuksista?) valitaan heti seuraavaksi haluttu hahmo, neljästä tarjolla olevasta. Kun sopiva on löytynyt, pudotetaan pelaaja pelin hubina ja Robinin lainsuojattomien vastarintaystäviensä tukikohtana toimivaan hylättyyn kirkkoon Sherwoodin metsässä.

Kirkossa voidaan vielä vaihtaa hahmoa toiseen, mutta on myös mahdollista päivitellä hahmojen aseita ja ostella uusia taitoja sekä asuja kultakolikoilla, joita kertyy vihollisten tappamisesta, tehtävien suorittamisesta sekä loottilaatikoiden ja rikottavien laatikoiden koluamisesta. Kirkossa myös karttapöydän äärellä valitaan tehtävä, jota lähdetään pelaamaan ja sen jälkeen vihollistekoälyn vaikeustaso kolmesta vaihtoehdosta. Mikäli valittu peliasetus on onlinetila, voidaan tehtävänvalintaruudussa samalla etsiä peliseuraa ja perustaa jengi. Tätä en päässyt kuitenkaan tekemään, koska haku ei koskaan ketään löytänyt. Jokseenkin kummallisesti offlinessa pelatessa voidaan karttahuoneessa silti valita ”etsi jengi”, jolloin peli ilmoittaa, että nyt ollaan offlinessa ja pitäisi palata päävalikkoon valitsemaan online.

Sherwood: Gangs of Nottingham on mielestäni muutenkin täynnä kummallisia pieniä suunnittelumokia. Ensimmäinen näistä on se, että tehtävään valittua hahmoa ei yksin pelatessa saa vaihdella pelin aikana, vaan sillä pelataan, joka valittiin. Ymmärrän tämän rajoituksen co-opissa, etenkin jos peliseuraa olisi mukana, mutta miksen yksinpelissä saa vaihtaa hahmoani?

Suuria eroja hahmojen välillä ei onneksi ole, mitä nyt Robin pystyy ampumaan etäältä energianuolillaan, Little Johnilla on voimakasta turpiin vetoa tarjoava mekaaninen käsi, Tuckilta löytyy valtava nuija. Marian oli hahmoista mielestäni aseistuksensa puolesta hauskin. Hamolla on magneettisia heiteltäviä tikareita, jotka voidaan myös ketjuttaa makeaksi metalliruoskaksi, jolla läiskiessä tulee vähän Castlevania-fiilis. Kunpa olisinkin pelaamassa Belmontin seikkaluita.

Toinen suunnittelumoka on se, että vaikka pelin nimi on ”Sherwoodin jengit” ei jengielämää pelissä tule maistaneeksi. Nettipelin osalta ei varsinkaan, kun muita ei siis ole linjoilla, eikä pelaaja saa yksinpelimuotoisenakaan rinnalleen jengiläisiä, koska tehtävät suoritetaan ylhäisessä yksinäisyydessä. Kolme muuta ”iloista miestä” kyllä reagoi ruudun tapahtumiin höpisemällä tuon tuosta ja samaan aikaan nähdään kulloinkin puhuvan hahmon pärstäkuvake ruudulla, mutta kaikki toiminta suoritetaan soolona. Muiden hahmojen tokaisut tyyliin ”mitä ne pelkää, meitähän on vaan neljä!” tuntuvat hieman kummallisilta, kun ruudulla kuitenkin seikkailee vain pelaaja yksikseen.

Sooloseikkailussa ei sinänsä ole mitään huonoa, kun pelin peruskontrollit ja taisteleminen on sinänsä ihan hyvällä tolalla. Erilaisia liikesarjoja tulee mukaan sitä enemmän, mitä enemmän hahmojen sotilasarvot nousevat ja taitoja pääsee päivittelemään. Yleisellä tasolla ohjaus toimii sulavasti ainakin jos padilla pelaillaan. X- ja Y-nappulat toimivat pääasiallisina toimintanappuloina ja LB:llä aktivoidaan energiasuoja iskujen torjumiseksi. A:lla hypitään ja B:llä väistellään.

Hahmot ottavat osaa scifiteemaisuuteen siten, että kätevän tarttumakoukun ohella hahmot osaavat syöksyä ilmassa muutaman sekunnin ajan, kätevä ominaisuus taisteluissa iskuja väisteltäessä ja liikkumatilaa etsittäessä. Taistelut kun tapahtuvat yleensä aina siten, että pelaaja lukitaan energiakenttien avulla areenamaiselle alueelle, joka sitten työnnetään täyteen tai puolitäyteen vihollisia. Oikeastaan pelin tehtävissä ei juuri muuta tehdäkään – astutaan taistelualueelta toiselle, pienien levähdyshetkien saattelemana, kolikoita keräilemässä, kirstuja availemassa tai esimerkiksi pelastetaan kyläläisiä ja revitään etsintäkuulutusjulisteita seiniltä XP:n toivossa.

Taistelualueille mentäessä lukittuvat ”portit” aukeavat heti kun lauma on kukistettu ja sitten jatketaan kohti seuraavaa taistelua. Tehtävät ja pelattavuus toistavatkin arvatenkin itseään ja kun mitään mielenkiintoista tarinaporkkanaakaan ei ole ja co-op huutaa tyhjää, ovat ilon hetket vähissä.

Joskus päälle ihan vaihteluksi saattaa pärähtää kello ja pelaajan pitää selviytyä isosta vihollismäärästä niin kauan, kunnes aika on nollissa. Joskus peli saattaa päästää pelaajan nolliin valuneen kellon jälkeen tilanteesta pois kokonaan, vaikkapa välipätkän myötä tai sitten ruudulta katoava kello ei tarkoita mitään ja paikalla olevat viholliset pitää kaikki nujertaa, ennen kuin päästään jatkamaan. Vihollistekoälystä ei aina edes kymmenpäisinä laumoina ole vastusta muuta kuin käytännössä kovimmalla vaikeustasolla, jota sitäkin Appeal viilasi erikseen vähän haastavammaksi toisessa pätsissään.

Easy ja medium ovat valtaosan ajasta turhan helppoja – mediumilla homma tyssää lähinnä tasojen loppubosseihin, jos tyssää. Hardilla pelatessa homma saattaa katketa liiallisen perusylivoiman edessä ja bosseissa viimeistään. Hahmopäivitysten ja uusintayritysten myötä niistäkin kyllä lopulta selviää. Helpommalla pääsisi, kun peli antaisi yksinpelaavalle kaikki neljä hahmoa omine energiapalkkeineen vuoroteltavaksi. Silloin tällöin eteen tulevan kuolemisen voi peruuttaa maksamalla kolikoita, jolloin pelaajalle palautetaan – rahamäärästä riippuen – tietyn määrän energiaa takaisin mittariin ja yritys voi jatkua.

Kun taskuraha loppuu, loppuu seikkailukin. Yksi kummastelun aihe on pelin checkpoint-tallennukset. Pelin sivuhahmona toimiva Alan-A-Dale, joka samalla hahmosuunnittelun osalta edustaa kaikkein mielenkiintoisinta ja värikkäintä sorttia (ihan kirjaimellisestikin), toimii checkpoint-tallennusten ylläpitäjänä.

Tehtävän aikana Robinin jengibannerin ohi kuljettaessa narri ilmaantuu paikalle tervehtimään ja peli ilmoittaa checkpointista, mutta mikäli rahat loppuu, on silti yritettävä tehtävää alusta uudelleen tai palattava takaisin kirkkoon päivittelemään kamoja. Mitään oikeaa checkpointilta jatkamista ei siten ole. Mitä checkpointilla sitten edes tekee, muuta kuin että se palauttaa kaikki energiat täyteen taistelutilanteen jäljiltä? Kenties checkpoint on jotain muutakin ideaa, mikäli pelaajia on samassa sessiossa mukana useampia. Tätähän en kuitenkaan päässyt varmistamaan, koska – pelaajia ei linjoilla ole.

On siis syytä valmistautua pelaamaan koko tehtävä lävitse yhdeltä istumalta, johon tehtävästä ja vaikeustasosta riippuen voi mennä parista kymmenestä minuutista puoleen tuntiin tai enemmänkin. Mikäli kuitenkin halajaa pelinaikaista taukoa, ei valikkoa kannata availla ruudulle kesken taistelun, sillä peliä ei saa lainkaan kunnolliseen pause-tilaan. Vaikka olisi valikoissa tutkimassa pelin kontrolleja, peli rullailee taustalla surutta ja viholliset pieksevät paikallaan seisovaa pelaajaa – oli sitten yksinpelimoodissa tai ei.

Mitä kovempi vaikeustaso, sitä enemmän kolikoita saa tehtävän lopussa palkkioksi. Mukana on myös kertoimiakin ja tehtävän lopun yhteenvetoruudussa sitten nähdään, minkälainen potti kertyi. Jokaisesta tehtävän aikana käydystä yksittäisestä taistelusta saadaan myös amerikkalainen kouluarvosana japanilaisten toimintapelien tapaan.

Audiovisuaalisesti Sherwood: Gangs of Nottingham on pelattavaa sisältöään aavistuksen parempi, mutta ei paljoa. Sinänsä ympäristögrafiikka ja maisemasuunnittelu on toimivaa ja tekstuurit paikoin hyvännäköisiä. Alun satamakaupunki on visuaalisesti kiehtovan näköinen ahtaine kujineen ja sitä seuraava Sherwoodin metsä on tuuhea viherkeskus. Tasosuunnittelu kuitenkin on tätä pilaamassa, sillä se on kamalan lineaarista ja putkimaista, lukuun ottamatta niitä taistelualueita, jotka ovat useimmiten hieman leveämpiä kooltaan. Joskus tosin taistellaan ahtaissa viemäreissäkin, jolloin jopa tekoälyllä saattaa mennä sormi suuhun ja lopettavat yllättäen reagoimisen pelaajaan.

Täysillä detaileilla peli pyöri mukavan sulavasti 1920×1080 -resoluutiolla. Puunukke-esitykset ovat melkeinpä jopa saaneet osakseen enemmän rakkautta kuin muu visuaalinen toteutus, vaikka hahmonelikko sinänsä on suunnittelultaan ihan toimivaa ja latausruutujen aikana nähtävä 2D-taidekin vaikuttaa sellaiselta, että artistit olisivat välittäneet panoksestaan.

Taustalla soiva musiikki on sinänsä toimivaa, mutta alkaa toistaa itseään pahasti taisteluiden aikana. Ääninäyttelyä pelissä on, mutta se ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen, muuta kuin Alan-A-Dalen osalta, joka on hahmoista se mielenkiintoisin. Robinin jengin ääninäyttely ei sekään varsinaisesti ole huonoa, mutta ei erotu edukseenkaan mitenkään. Pelin aikana höpöttävien naamakuvakkeiden jutustelu muutenkin valuu vähän harakoille, eivätkä kaikki pelissä kohdattavat, repliikkejä saaneet sivuhahmot aukaise edes suutaan repliikkiensä ajaksi. Loput hahmot eivät puhu sitäkään vähää, vaan dialogi on luettava hahmojen yllä näkyvänä tekstinä. Taisteluiden aikana muuttuva kouluarvosana esimerkiksi D:stä C:hen kirvoittaa ääneen huutelua, kuten ”Classy!” C:n kunniaksi ja ”Brave!” B:tä varten, arvosanan noustessa taistelun tiimellyksessä. Useimmiten kuitenkin kuulin vain todella ärsyttävän ”Classy!” uudelleen ja uudelleen, kaikissa tehtävissä ja melkeinpä jokaisessa taistelussa.

Ääninäyttelyn osalta Alan-A-Dalen ohella parhainta antia ovat ajoittaiset rivipahisten höpinät. Joskus saattavat pelaajan saapumista odotellessaan vihellellä, tai jutella keskenään – ennen kuin pelaaja tulee ja antaa selkään. Nauroin kahden vartijan keskustelulle ison laiturin päässä, jonka alla virtasi vilkas koski. ”Miten me päästään kotiin töiden jälkeen? En minä ainakaan osaa uida.” Nerokasta.

Loppusanat

Sherwood: Gangs of Nottingham on kontrolliensa osalta ihan toimivaa 3rd person mättämistä, mutta käytännössä pelin syntyneenä kuollut nettiyhteisö, muutamat pelilliset ratkaisut, sekä olematon tarina tylsine, itseään toistavine tehtävineen ei juurikaan innosta pelaamaan, kun jo käytännössä ensimmäisen pelatun tehtävän jälkeen tietää mitä loppu sisältö tulee olemaan. Viidenkymmenen euron hintaiseksi julkaisuksi Sherwood onkin aivan liian hintavaa rahantuhlausta.