Olen aina pitänyt musiikkikriitikon hommaa pelien arvostelua vaikeampana. Peliarvostelut muistuttavat aina jonkin verran tuotearvioita, joissa käsitellään pelattavuutta, grafiikkaa, tai muita jollain tapaa mitattavia ja käsin kosketeltavia määreitä. Makuasiat jäävät usein lapsipuolen asemaan. Jos niihin yleensäkin puututaan, tehdään se turvallisesti graafisen tyylin, juonen, tai jonkun muun pelikokemuksen kannalta sekundäärisen asian kautta. Musiikkimaailmassa kriitikon rooli on toisenlainen. Levyarvioissa valokeilaan nouseekin hyvin subjektiivinen ja mielipiteitä jakava kokemus, jossa tekniset mittarit loistavat lähes aina poissaolollaan. Kokemuksen hyvyys tai huonous perustuu ennen kaikkea omiin, usein hyvin henkilökohtaisiin mieltymyksiin, mikä tekee musiikkikriitikon työstä ongelmallista: kuinka esimerkiksi pisteyttää levy, jos ainut peruste löytyy viime kädessä pelkästään arvostelijan korvien välistä?
Sonyn SingStar on tuonut osa kerrallaan musiikkiarvostelujen problematiikkaa pelikriitikoiden pureskeltavaksi. Levyillä tulee uusia biisejä, mutta laulukorkeuden mittaukseen ja laulusuorituksen pisteytykseen perustuva peli-idea pysyy vuodesta toiseen samana. SingStar -karaokekiekkojen arviointi muistuttaakin hyvin paljon levyjen arvostelua. Pelejä on ollut toistaiseksi helppo kehua, sillä kappalevalikoimat ovat olleet joko loistavia, tai ainakin sen verran neutraaleja, että kotijuhlien laulusessioista on voinut nauttia lähes kuka tahansa musiikkimakuun katsomatta. SingStar ? Take That muuttaa tämän.
Täytyy tässä vaiheessa tunnustaa, ettei minulla ollut etukäteen kovin kummoista kuvaa Take Thatista. Tiesin toki että kyseessä on yksi 90-luvun isoimmista poikabändeistä, mutta itse musiikista harmaa massani oli rekisteröinyt pelkkiä pahaenteisiä ennakkoluuloja sekä pari hataraa, luultavasti MTV:ltä tai edesmenneestä Jyrkistä poimittua mielikuvaa. Valitettavasti muutama ilta Babea, Everything Changesia ja Said It All:ia konkretisoivat pahimmat ennakkoluuloni todeksi: Take That on auttamattoman tylsä bändi, jonka parasta antia oli Robbie Williams ? mies, jonka mielestä kokaiinin haistelu Gallagherin veljesten bailuissa oli hauskempaa, kuin imelien rakkauslaulujen vuodattaminen TT:n riveissä.
Jos leikittään vielä hetki, ettei Take Thatin 90-lukulaisesta tanssimusiikista, laimeasta pop-/rockista ja melodisesti ikävystyttävistä balladeista koostuva repertuaari tapa lauluintoa alkuunsa, ei SingStar ? Take That ole laisinkaan hullumpi julkaisu. SingStarin laulukorkeuden mittailuun perustuva konsepti toimii edelleen loistavasti ja aika-ajoin päivittyvä SingStore pitää huolen siitä, että uutta laulettavaa löytyy luottokortin päästä. Itse levy sisältää 25 kappaletta, joka on piirun verran totuttua kolmeakymmentä vähemmän, mutta ihan kunnioitettava määrä, kun pitää mielessään, että kappaleet ovat yhdeltä ja samalta bändiltä. Vaikeustasoltaan peli on viimeaikaisten SingStar -julkaisujen helpommasta päästä. Esimerkiksi äänihuulia venyttävään SingStar ? Motowniin verrattuna Take Thatin hoilottaminen on suorastaan ruusuilla tanssimista.
Kun kappalelistaa alkaa syväluotaamaan, iskee karu todellisuus: pelin 25 hittikappaleesta vain Relight My Fire, Could It Be Magic ja Never Forget sisältävät riittävästi melodisia koukkuja ansaitakseen tulla kutsutuksi hiteiksi. Jos hittikappaleen käsitteen laajentaa kattamaan myös teiniyleisölle suunnattuja pateettisia rakkausvuodatuksia, voi listaan lisätä Back For Goodin plus viisi muuta biisillä. Loppujen päätyminen singlejulkaisuiksi on mysteeri, jota tuskin ymmärretään levy-yhtiöiden markkinointiosastojen ulkopuolella. Käsittämättömimmän singlebiisin tittelin ansaitsee camp-sektorille kolahtava esikoishitti, Do What U Like. Tahallisen (ja osin tahattoman) komiikan kruunaa musiikkivideo, jossa kiiltokuvapojat levittelevät toistensa päälle ruoka-aineita innolla, joka pistää epäilemään koko poppoon seksuaalista suuntautumista. Wikipedia valistaakin kyseisen videon olleen kovassa huudossa 90-luvun Britannian homoklubi-scenessä, mikä ei suoraan sanoen hämmästytä.
Imeliä ja tasapaksuja kappaleita suurempi ongelma on se, ettei Take That nauti läheskään samanlaista yleisesti tunnustettua kulttimainetta, kuin esimerkiksi Abba tai Queen. Kyse on valitettavasti ex-teinityttöjen ihannoimasta poikabändistä, johon suhtaudutaan nykyisin positiivisimmillaankin vain itseironisen nostalgian kautta, mikä on vähän huono juttu mikäli toivoo saavansa pelistä uutta puhtia illanistujaisiin. Karkeasti stereotypisoiden, Take Thatin tuputtaminen miespuoliselle yleisölle Suomen kaltaisessa metallimessiaiden luvatussa maassa herättää brutaalimpia reaktioita, kuin piilomikrofoni Bandidos MC:n kerhotalolla, eikä ole mitenkään taattua että aikuisiän kynnykselle kasvaneet ex-teinitytötkään pitävät nostalgiatrippiä aivan täysihintaisen SingStar -julkaisun arvoisena.
Lopun lievennykseksi voisi kuitenkin todeta, että SingStar ? Take Thatiin pätevät aivan samat musiikkiarvostelun lainalaisuudet kuin muuhunkin musiikkiin, eli viime kädessä kyse on silkasta makuasiasta. Jos on aivan vakuuttunut Take Thatin vetovoimasta, ei ostopäätöksen kanssa tarvitse empiä – levy tarjoaa nimittäin juuri sitä mitä kansitekstissä luvataan. Ennen kuin kaivaa kiekkoa kotibileiden huipentumaksi, kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että meille muille Take That on vain yksi yhdentekevä poikabändi, jonka surullisuudelle vetävät vertoja ainoastaan itkevät kissanpennut ja ilman Robbieta tehty comeback.
SingStar ? Take Thatin kappalelista:
A Million Love Songs
Babe
Back For Good
Beautiful World
Could It Be Magic
Do What U Like
Everything Changes
Greatest Day
Hold Up A Light
I’d Wait For Life
It Only Takes A Minute
Love Ain’t Here Anymore
Never Forget
Once You’ve Tasted Love
Patience
Pray
Promises
Reach Out
Relight My Fire
Rule The World
Said It All
Shine
Sure
Up All Night
Why Can’t I Wake Up With You
