Sir Lovelot arvostelussa

Sir Lovelot on tuttuun indietyyliin pixelart-grafiikalla työstetty peli, joka kulkee vahvasti Super Meat Boyn yritä-erehdy -tasohyppelypuzzlejen sekä muiden samankaltaisten vanavedessä.

Tarina on simppeli ja klassinen: pelaajan ohjastaman ritarin tulee pelastaa tornissa vankina oleva neito kiipeämällä tämän lettiä pitkin torniin. Ensin kuitenkin pitäisi selvitä tornille asti vaarallisten polkujen halki – eikä sovi unohtaa päivänkakkaraakaan, jonka neito vaatii tai muuten ei ole torniin asiaa.

Sir Lovelot kattaa kaiken kaikkiaan noin nelisenkymmentä tasoa, joiden aikana tavoite pysyy samana: pelasta neito, pelasta neito, pelasta neito. Kontrolleiltaan ja hyppelynsä osalta Sir Lovelotia on äärimmäisen toimiva ja napakka ohjata. Ritarilta löytyy hyppy ja tuplahyppy, minkä lisäksi hahmo osaa hypätä seinästä toiseen pintaan sekä kiivetä tikkaitakin. Miekan heiluttelun sijaan hahmo ampuu tulipalloja niin sivuille kuin ylöskin.

Tasot muuttuvat etenemisen myötä jonkin verran ja pyrkivät haastamaan reilulla, turhauttamista välttävällä tavalla, mutta hieman harmillisesti pelikokemus pysyy kuitenkin turhan samanlaisena ja jo puolivälissä toistuva tasosuunnittelu ansoineen alkaa enemmän tai vähemmän puuduttamaan. Peliin olisi saanut luoda enemmän erilaisia vihollistyyppejä ja ansoja, joka olisi pitänyt niiden selvittämisen mielenkiintoisempana ja tuoreena. Itseään toistavuuden tunnetta ei auta sekään, että pelinaikainen musiikki – joskin hyvä sellainen – toistaa sekin paljon itseään.

Käytännössä kaikista tasoista löytyy kuolettavia piikkejä, kuolettavia liikkuvia sirkkelinteriä, vedessä piraijoita ja maalla käärmeitä sekä myrkkysammakoita. Kaikki nämä haluavat Sir Lovelotin hengiltä.

Game overia ei pelatessa tule, mutta mikäli haluaa tavoitella huippuscorea, olisi kuolemien maksimimäärän jäätävä aina alle tietyn määrän. Muita vaikuttavia tekijöitä ovat keräsikö pelaaja matkaansa kukan ohella sormuksen, kuinka monta kultakolikkoa noukki ja löysikö kaikki tai yhtäkään kultaista munaa.

Kokonaisaikakin vaikuttaa: mitä nopeammin sen parempi score. Periaatteessa nämä keräiltävät ja parhaan ajan tavoittelu antavat pelin tasoille lisäpeluun arvoa, mutta itse en juurikaan tästä innostunut. Osittain juuri siksi, koska leveleissä on niin paljon saman toistoa.

Kuolettavien vihollisten ja ansojen ohella tasojen aikana pitäisi availla tärkeitä portteja ja saada lauttoja liikkumaan vääntämällä vivuista kertaluontoisesti. Yleensä tasot on suunniteltu siten, että pelaaja juoksentelee sokkeloisessa paikassa edes takaisin ja siten pelin keston kokonaisaikaakin saadaan kasvatettua.

Tasot kun ovat oikeasti vain minuutin parin pyrähdyksiä – ellei sitten jää pahasti jumiin, mutta Sir Lovelot ei ole Super Meat Boyn tai vaikkapa Switch – or Die Trying -pelin tavoin edes niin kovin vaikea.

Tylsintä antia tasosuunnittelun osalta edustavat sukelteluosuudet, joissa arvatenkin vauhti ja eteneminen hyytyy puoleen maalla juoksemisesta ja vedenalaiset sirkkelit ja tulipalloja syöksevät päät ahtaissa luolissa ovat omiaan nekin hidastamaan kulkua. Mitä pidemmälle pelissä pääsee, sitä enemmän uimista on tiedossa.

Mikäli pelaaja kuolee, joutuu yleensä aina kulloinkin menossa olevan ruudun alkuun. Yksi taso jakautuu yleensä kolmeen tai neljään ruutuun. Torni ja kukka eivät oikeastaan koskaan ole samassa ruudussa ja jos ovat, pelaajan pitää ensin pujotella useampikerroksisen sokkelon lävitse, ennen kuin voi viedä kukan neidolle.

Loppusanat

Sir Lovelot on pelattavuudeltaan simppeliä sorttia ja helppo oppia. Haastekäyrä ei ole julmakaan, mutta tasot toistuvat pitkälti samanlaisina kokemuksina toisensa jälkeen. Jos kaikki muut vastaavat tasohyppely-ansapuzzle -genren pelit on jo kahlattu, ei Sir Lovelot ole kymmenen euron hintaisena sekään aivan huono valinta.