Skull and Bones arvostelussa

Jos muistellaan painajaismaisen pitkiksi venähtäneitä peliprojekteja, kääntyy keskustelu yleensä hyvästä syystä Duke Nukem Foreveriin. Rutiininomainen päänpyörittely jatkuu hiljaisella hetkellä Beyond Good and Evil 2:n muistolle, kunnes joku muistaa lopulta mainita Skull and Bonesin. Vuonna 2013 Assassin’s Creed IV: Black Flagin lisäosana alkunsa saanut Skull and Bones on tehnyt tuloaan niin pitkään, että useimmat ovat ehtineet kävelyttää toivon lankulta ja vetää odotukset kölin ali, mutta nyt se on toden totta täällä – ankkuri alhaalla, köysi laiturissa ja purkamassa tuliaisiaan pitkältä matkalta! Harmillisesti, laivaa ei ole lastattu luvatulla neljän A:n merirosvouksella, vaan tuomisina on keskitason laivataistelupeli, jota vaivaa pahanlaatuinen Live Service -keripukki.

Skull and Bones on 1600-luvun lopulle sijoittuva merirosvopeli, jossa havitellaan nousua Intian valtameren pahamaineisimmaksi piraatiksi. Mekaanisesti peli on suoraa lainaa Black Flagin meritaisteluista, joskin salamurhakehys on korvattu massiivimoninpelillä. Tarinaa on mukana lähinnä mausteeksi: pelaaja saa alkumetreillä osansa brittilaivaston vihasta, ja pian ollaankin seilaamassa kolmihenkisellä kalastaja-aluksella kohti Saint Annen legendaarista turvasatamaa. Paikallinen piraattilordi, John Scurlock, lähettää pelaajan taustatarinalla höystetyille ryöstöretkille, minkä kiroilultaan ehtii, mutta muutoin pelaajan nousu harppuunaa viskelevästä mitättömyydestä merten kauhuksi nojaa pitkälti toistoon, hanttihommiin ja resurssien hamstraukseen.

Pelin avaus on kuitenkin vahva ja perusmekaniikat toimivat. Laivan nopeutta säädellään kiristämällä tai löysäämällä purjeita sekä tuunaamalla suuntimaa mahdollisimman myötätuuliseksi. Vauhdin hallinta on tärkeää, sillä mitä kovempaa mennään, sitä huonommin alus kääntyy. Taistelu on pelkistettyä mutta hauskaa automaattikanuunoilla mäiskimistä. Haaste ei piilee niinkään tähtäyksessä kuin hyvän ampumakulman hakemisessa. Jokainen laivan neljästä ampumasektorista käsitellään omana aseryhmänään, eli kun keulakanuunat ammottavat tyhjyyttään, käännetään kylki eteen ja annetaan palaa. Kullakin alustyypillä on lisäksi oma heikko kohtansa, jonka paljastaminen rungon tai aallokon takaa vaatii ajoitusta ja pelisilmää. Paluulaukauksilta suojaudutaan painamalla päät kanteen. Realismi on saanut väistyä pelillisten vapauksien alta: oma laiva kestää rutkasti enemmän osumaa kunhan tajuaa pitää miehistön suojassa. Niin ikään erikoinen idea on purjehdusnopeutta hillitsevä “kuntomittari”, joka vahvistuu syöttämällä miehistölle merestä dyykattuja tai nuotiolla valmistettuja ruoka-annoksia. Kuntomekaniikka käy pelin pitkät välimatkat huomioiden turhauttavaksi, mutta varsinaisesta realismista en jaksa motkottaa pelissä, jossa pelaaja identifioituu enemmän laivaksi kuin merirosvoksi.

Taistelut ovat avomeripiratismin suola. Täyslaidallisen sylkeminen nokkavan ranskalaisen tai pahaa-aavistamattoman kauppalaivan niskaan on riittävän hauskaa, että satunnaisesta terrorista tulee pelaajan toinen luonto. Palkintorahti kalastellaan kanuunankuulia myöten merestä, tai jos haluaa pienen bonuksen, voi rampautettuun laivaan yrittää viskata valtausköydet. Kansitaistelut kuitataan pienellä välianimaatiolla ja pelaajan automaattisella voitolla, mikä tuntuu pienoiselta pettymykseltä. Taistelu on parhaimmillaan jännittävää ja tunnelmallista tulilinjan kärkkymistä raivokkaassa myrskyssä, heikoimmillaan paikallaan patsastelevien tykkitornien nakertamista – ihan viihdyttävää kumminkin päin.

Se, missä Skull and Bones karahtaa pahemman kerran karille, on sen pahimpia Live Service -lainalaisuuksia myötäilevä rakenne. Mainetta nimettömästä seilorista merirosvolegendaksi niitetään suorittamalla tehtäviä sekä keräämällä hirvittävät määrät mammonaa ja erilaisia rakennustarpeita. Rahaa ja mainetta saa massiivimoninpeleille tyypillisillä hanttihommilla, kuten laivojen tuhoamisella tai tiettyjen resurssien keräämisellä. Kupletin juoneen kuuluu lähes poikkeuksetta hidas purjehdus eri puolelle karttaa, muutama taistelu ja kuolettavan hidastempoinen paluu takaisin lähtöpisteeseen. Tuttujen reittien sahaaminen alkoi maistua äkkiä niin puulta, että päädyin lähinnä käyttämään maksullista pikamatkustusta ja ostamaan “ryöstösaaliini” lähimmältä satamakauppiaalta, mikäli tehtävä ei edellyttänyt suoranaisesti kenenkään upottamista. Jos tehtävien tempo tuntuu verkkaiselta, niin laivojen ja varusteiden parantelu se vasta hidasta onkin: etsi piirrustukset, grindaa maineesi riittävälle tasolle ja metsästä resursseja ympäri Intian valtamerta. Kun sekoittaa mukaan vielä raakametallien jalostuksen, ja huomioi tosiasian, että kauppalaivoilta löytyy helpommin timantteja kuin mitään hyödyllistä, alkaa varustelun vaiva puristaa hiljalleen sielua. Räväkimpiin kosmeettisiin ehostuksiin löytyy tietenkin oma valuuttansa, jota saa oikeilla euroilla – kuinkas muuten.

Moninpelinä Skull and Bones tuntuu vanhakantaiselta. Kiinnostavin sisältö on rajattu erillisiin moninpelitehtäviin, joissa joko otetaan yhteen toisten pelaajien kanssa tai upotellaan legendaarista tekoälykapteeneita yhteistuumin. Ihmispelaajiin törmää myös avoimessa maailmassa, mutta kohtaamisista puuttuu kaikki orgaanisuus: spontaani yhteistyö keskittyy lähinnä tekoälylaivojen tuhoamiseen, eikä kilpailevia kapteeneita voi esimerkiksi haastaa esimerkiksi kaksintaisteluihin, vaikka kumpikin osapuoli vaihtaisi tulta pää hiessä. Satunnaiset ohikulkijat voi kieltämättä kutsua osaksi laivuettaan, mutta pienen tiimin koostaminen tuntemattomien kanssa ei tuntunut missään määrin luontevalta. Tyydyin rajaamaan oman viestintäni eleinä toimiviin ilotulituksiin.

Loppujen lopuksi Skull and Bonesin suurin ongelma on siinä, ettei se tarjoa riittävän kiinnostavaa pitkän tähtäimen tavoitetta pitääkseen otteessaan. Tarina on ohut, eikä laivan parantelu muuta pelaamisen perusluonnetta sen vertaa, että se motivoisi pelaaja riuduttamaan itseään hidastempoisessa resurssisilmukassa. Kun aika käy merellä pitkäksi, alkavat isommat ja pienemmänkin suunnittelumokat ärsyttää, eivätkä lupaukset entistäkin eeppisistä meritaisteluista enää riitä kannattelemaan. Harmaita hiuksia aiheuttaa etenkin rahtitila, jota on rajattu maksimipainon lisäksi esinetyypeittäin: jatkuva kookospähkinöiden ja grillattujen kanankoipien dumppaus jalokiviaarteen alta ei ole realistista saati hauskaa. Ikävystyttävien puhteiden listalle voi lisätä myös satamiin rantautumisen. Jaloittelulla ei ole käytännössä mitään muuta funktiota kuin juoksuttaa pelaajaa tehtävätaulujen ja palvelutiskien välillä – monimutkainen ja työläs tapa toteuttaa jotain sellaista, joka hoituisi miljoona kertaa mukavammin selkeällä valikolla tai monivalintaruudulla.

Skull and Bonesin teknistä toteutusta voisi luonnehtia epätasaiseksi: hahmot ovat kuin raikas tuulahdus Xbox 360:n alkuajoilta, mutta aaltoileva meri horisontissa uhkaavine myrskyineen luo kiistatonta tunnelmaa. Tunnelma ja meritaistelut eivät jaksa kuitenkaan kannatella päämäärätöntä ja vahvasti puhdetyön makuista kokonaisuutta muutamaa tuntia pidempään. Pitkillä merimatkoilla iskee tylsistyminen ja erinäiset suunnittelukukkaset aina inventaarion hallinnasta laivan kuntomittariin imevät purjeista lopunkin tuulen. Reilua tai ei, Skull and Bonesin pitkä kehityskaari on luonut myöskin odotuksia, ja sitä tulee arvioitua helposti myös asioista, joita se ei ole koskaan luvannutkaan: missä ovat elokuvamaiset miekkamittelöt ja kansitaistelut, miksei pelissä palkata tai hallinnoida miehistöä, miksei pelaaja pääse rantautumaan muualle kuin satamiin ja niin edelleen. Esikuvia ei tarvitsisi hakea vuosien takaisesta Sid Meier’s Piratesista, vaan Raren Sea of Thieves ja jopa Ubisoftin oma Assassin’s Creed IV tarjoaisivat aivan erinomaisen sapluunan aidosti innostavalle merirosvoseikkailulle. Asiasta puheen ollen, taidanpa siirtyä itsekin seuraavaksi The Black Flagin pariin.