Skylar & Plux: Adventure on Clover Island arvostelussa
Ruotsalaista, klassikkohengessä työstettyä tasoloikintaa ilveksen ja pöllön seurassa. Ei sinänsä pöllömpi suoritus, mutta sieltä täältä jotain jää uupumaan.
Skylar & Plux: Adventure on Clover Island on kuusihenkisen ruotsalaisstudion ensimmäinen peli.
Skylar & Plux on klassisten 90-luvun ja 2000-luvun alun tasohyppelyiden hengessä kehitetty peli, joka on eittämättä saanut suurimmat vaikutteensa pelisarjasta Ratchet & Clank.
Pelin juoni on yhtä kliseistä hömppää, mutta pitäähän se joku tekosyy olla kaikelle sille etenemiselle ja tasojen läpäisylle. Tarina alkaa, kun Skylar Lynx, tuo mykkä ja muistinsa menettänyt ilveksiä edustava sankaritar putoaa Clover Island -nimiselle planeetalle.
Pöllö nimeltä Plux huomaa tämän merkillisen ilmiön ja liihottelee paikalle katsomaan. Pian tämän jälkeen selviää, että kiertoradalla avaruusasemallaan juoniaan punoo pahat mielessä oleva CRT, puhuva kuvaputkimonitori, joka haluaa tuhota planeetan ja muuttaa sen joutomaaksi. Ennen planeetalle putoamistaan Skylarille asennetaan bioninen superkäsi, ARM (heh heh), jonka avulla Skylar oppii pelin kuluessa mätkimään vihollisia, mutta myös toimimaan ilvesmagneettina sekä hidastamaan aikaa. Myös jetpackilla liihottelu tulee tutuksi.
Tarkemmin sanottuna nämä taidot opitaan melko äkkiä, sillä Skylar & Plux: Adventure on Clover Island on pituudeltaan vain kymmenen tason mittainen ja pelikelloon aikaa ehtii kertyä loppuvastuksen kukistamisen jälkeen noin kaksi tuntia. Eli muutama tunti hupia ja hintaa viisitoista euroa. On toki otettava huomioon, että peli on pienen indiestudion käsialaa, mutta muutama kenttä lisää ei olisi silti haitannut. Tällaisenaan kun ilveksen ja pöllön seikkailut jäävät harmittavan lyhyiksi.
Se pelattava mitä Skylar & Pluxilla on tarjota, on kuitenkin pääasiassa laadukasta tasopompintaa. Oikeastaan juuri tasoloikinta on se, mikä pelissä on parasta antia, vaikka pääosan ajasta peli soljuukin melko helposti eteenpäin eikä jumiin jää kuin muutamia kertoja. Välillä kuitenkin tulee eteen vähän kinkkisimpiäkin kohtauksia, joissa täytyy käyttää Skylarin erikoistaitoja tai sitten muuten vain osata ratkaista joku vähän hankalampi puzzle.
Vihollisten rökittämisen osalta peli toimii kuten perinteinen tasoloikinta yleensä, mutta vihollisvalikoimassa olisi saanut olla runsaammin vaihtelua. Pieniä, räksyttäviä koiria muistuttavat pikkumonitorit, sekä ohjus- ja tykkimonitorit käyvät hyvin nopeasti tylsiksi ja samojen naamojen pieksemiseksi yhä uudelleen ja uudelleen.
Maisemiensa osalta peli sen sijaan vaihtelee sen lyhyen kampanjan aikana riittävästi ja myös taustalla soivaa musiikkia on tarjolla tarpeeksi. Välillä kuullaan kaunista pianomusiikkia ja välillä jotain missä on huiluakin seassa. Visuaalisesti Skylar & Plux on parhaimmillaan mukavan värikästä pelailua ja vaikka peli ei olekaan mitään PS4:n kärkeä, on grafiikka silti toimivaa ja riittävän hyvännäköistä indiepeliksi.
Sankarikaksikko sen sijaan olisi voinut saada vähän enemmän yksityiskohtaisuutta osakseen. Kamera on ehkä vähän turhan kaukana takana ja jos pyöritellään kameraa ja katsotaan kaksikon naamoja, ovat ilmeet usein kovin eleettömät tai kyllästyneen näköiset. Pompinnan ja loikinnan välissä tarinaa edistetään sarjakuvamaisilla still-kuvilla, jotka toimivat ihan hyvin tehtyyn tarkoitukseensa.
Kauniista musiikista ja värikkäästä grafiikasta poiketen ääninäyttely on jotain sellaista, joka vähän pilaa pelin tunnelmaa. Skylar on muistin menettämisen lisäksi täysin mykkä koko pelin ajan, kun taas Plux on rasittava mankuja, joka koko ajan kommentoi jotain yhdentekevää pelaajalle.
Yllättävän paljon Skylarin rinnalla lentelevä pöllö on muutenkin saanut osakseen ”palstatilaa”, kun ottaa huomioon, että Plux ei koko pelin aikana tee yhtään mitään – pelkästään roikkuu pelaajan mukana. Ratchet & Clank -peleissä Clankillakin sentään on aina ollut joku tarkoitus.
Pluxista pelaajalle on hyötyä koko pelin ajan pyöreän nollan veran ja hieman ihmetyttääkin miksi koko Plux on pitänyt mukaan änkeä. Pluxin ääninäyttelyn ohella rasittava on se CRT, joka jauhaa taustalla koko ajan ja vieläpä niin kieliposkessa, että tuntuu kuin pahista ei oikeasti edes kiinnostaisi koko planeetan tuhoaminen. Pomppimisen ja loikkimisen ohessa saakin jatkuvasti kuunnella Pluxin vinkumista ja CRT:n tylsää puolitotista uhittelua, joista kummastakin puuttuu pääosan ajasta kaikki eläytyminen.
Tasoloikinnan ohella pelaaja keräilee tuttuun tasoloikintatyyliin keräiltäviä. Tällä kertaa ne ovat kristallinnäköisiä kiteitä, joita sitten käytetään Clover Islandin vanhimpien vapauttamiseen häkeistään, jonne CRT on niitä sullonut pitkin poikin. Näitä häkkejä löytyy jokaisesta kentästä useampi kappale ja tällä yritetään luoda uudelleen peluun arvoa (kerää kaikki!), mutta enpä itse jaksaisi pelata pelin tasoja enää toista kertaa, jotka ovat toimivia mutta unohdettavia.
Kokonaisuutena Skylar & Plux: Adventure on Clover Island on sinänsä hyvä esitys ruotsalaisten debyytiksi, mutta jotain jää kaipaamaan. Pituutta pelillä olisi saanut olla enemmän, Skylarin kykyjä oltaisiin voitu käyttää hyväksi vieläkin enemmän ja etenkin vihollissuunnittelussa olisi saanut olla runsaasti enemmän vaihtelua. Pahimpaan tasohyppelynälkään Skylar & Plux on ihan kelvollinen peli, kunhan muistaa, että syömistä riittää vain kymmenen tason ja parin tunnin ajaksi.
