Sleeping Dogs - Definitive Edition arvostelussa

Toistan itseäni, enkä varmasti viimeistä kertaa, mutta sanottakoon se vielä: video- ja tietokonepelit kestävät keskimäärin harvinaisen huonosti ikääntymistä. Kun amerikkalais-kiinalainen piilokyttä, Wei Shen, jakeli oikeutta Hongkongin kaduilla pari vuotta sitten, tuntui United Front Gamesin Sleeping Dogs omaperäisen orientalilta tuulahdukselta toinen toistaan tasapaksumpien GTA-kloonien seassa. Sitten maailma muuttui. Grand Theft Auto V veti riman uusiin sfääreihin ja jopa keskinkertaisuus sai uudet kasvot Ubisoftin ylimainostetun Watch_Dogsin myötä. Ikävä sanoa, mutta tässä maailman tilassa Sleeping Dogs ? Definitive Edition tarjoaa hieman liian vähän, hieman liian myöhään.

Pähkinänkuoressa Sleeping Dogs – Definitive Edition on siis nykykonsoleille remasteroitu painos parin vuoden takaisesta yllätyshitistä, Sleeping Dogsista. Pakettia on kaunisteltu graafisesti sekä kahdella alkuperäispeliin julkaistulla lisäosalla, mutta pohjimmiltaan kokemus on pysynyt ennallaan. Arvosteluteknisesti tämä tarkoittaa sitä, etten jaksa kuvata koko konseptia juurta jaksaen uudestaan, vaan linkkaan tähän Mikon alkuperäisen Sleeping Dogs -arvion ja keskityn pohtimaan mikä pelissä tänä päivänä toimii ja mikä ei.
Ennen kuin pureskelen pelimekaniikkoja, aloittelen uudesta sisällöstä eli lisäosista. Lisäreistä ensimmäinen, Nightmare In Northpoint, on kauhuteemainen miniseikkailu, jossa aavemaisesti leijailevat kuolleet kansoittavat Hongkongin katuja. Tämä tarkoittaa myös pääpelissä kylmättyjen Sun On Yee -jengiläisten paluuta, joiden pistäminen ruotuun jää luonnollisesti Wein harteille. Nightmare In Northpoint on ilahduttavasti vähän kieli poskessa kirjoitettu, mutta valitettavasti myös erittäin lyhyt ja itseään toistava. Tehtävät ovat käytännössä paikasta toiseen matkustamista, vihollisten mätkimistä ja saman toistoa uudestaan. Wein uudet liikkeet tai kummitusmaisesti pomppivat viholliset eivät tee kokemuksesta sen erilaisempaa. Irto-ostoksena en Nightmare In Northpointia suosittelisi, mutta kyllähän se pääpelin kylkiäisenä menee.

Jälkimmäinen lisäosa on yhtälailla lyhyt kokemus. Year Of the Snakessa poliisivoimiin palannut Wei jahtaa kulttia, joka juhlistaa maailmanloppua pommi-iskuin. Pelillisesti käärmeen vuosi on Nightmare In Northpointia monipuolisempi, mutta pääpelin rinnalla sekin tuntuu vanhan toistolta. Aika kuluu pääasiassa vihollisia mätkien, ammuskellen, paeten tai jahdaten. Sähkölamautin ja käsiraudat rikastavat Wein lähitaisteluarsenaalia, mutta pohjimmiltaan taistelut tuntuvat melkolailla entisenlaisilta. Tarinamielessä lisäriltä puuttuu pää ja häntä, eikä tehtäväsuunnittelukaan erityisen innovatiivisena loista. Rytmitys on luonnollisesti tiiviimpi, mutta muutoin Year Of the Snake voisi olla ihan hyvin pieni otos pääpelistä. Lisäosa hemmottelee tahattoman komiikan ystäviä, sillä tällä kertaa puhtaasti lain oikealla puolen operoiva Wei pieksää vihollisia ja ajelee sivullisten yli entiseen tyyliin ilman huolta. Tulin jo ensimmäisessä tehtävässä tuikanneeksi puukolla maassa makaavaa epäiltyä ja heti seuraavassa hakkasin pidätetyn päätä poliisiautoon yrittäessäni istuttaa tätä takapenkille. Virkapukuiset kaverit patsastelivat vieressä kuin normipäivänä konsanaan.

Lisäosat eivät erityisesti allekirjoittanutta sytyttäneet, mutta ne eivät myöskään huononna kokonaisuutta, sillä kumpikin seikkailu on pelattavissa tai ohitettavissa omien mieltymysten mukaan. Valitettavasti ajan hammas on puraissut myös pääpeliä poikkeuksellisen pahasti. Edesmenneiden aikojen henki näkyy etenkin tehtäväsuunnittelussa, joka nojaa vahvasti kilpa- ja takaa-ajojen kaltaisiin hiekkalaatikkopelien kliseisiin sekä Assassin?s Creed -henkisiin, mutta tönkömpiin juoksutehtäviin. Wein parkour ei ole Ezion jouhevuutta nähnytkään, jonka lisäksi autot aliohjautuvat ja noudattavat fysiikan lakeja kolaritilanteissa turhankin liberaalisti. Ei ole esimerkiksi mitenkään tavatonta nähdä peltilehmän ponkaisevan holtittomaan ilmalentoon pelkästä katukivetyksestä tai lasisesta bussipysäkistä.
Myös Sleeping Dogsin bravuurina pidetty lähitaistelu ontuu pahemmin kuin kullatuista muistoista arvaisi. Hieman paradoksaalisesti, tappelumekaniikka sekä rohkaisee että rankaisee pelaajaa kombojen käytöstä. Viholliset iskevät surutta Wein lyöntisarjojen läpi ja vähänkin huonosti ennakoidut torjunnat jäädyttävät Wein odottamaan seuraavaa selkäsaunaa. Pelaajan on liikesarjaa aloittaessaan oikeastaan mahdoton tietää varmuudella kannattaako kombo päättää hyökkäykseen vai puolustukseen, mutta väärä arvaus tietää nyrkkiä naamassa. Sleeping Dogs on siitä harvinainen nykypeli, että se uskaltaa heittäytyä hetkittäin vaikeaksi, mutta osin ihan vääristä syistä.

Graafiselta ulosanniltaan Sleeping Dogs – Definitive Edition on yllättävänkin lähellä alkuperäistä painostaan. Sadepäivien sumu leijailee sakeampana, värien käyttö on hillitympää ja resoluutio kohonnut alemmasta teräväpiirrosta 1080*1920 kuvapisteen tarkkuuteen. Tarkkuuden hinta maksetaan suorituskyvyssä ja vilkkaimmissa kohtauksissa tipahdetaan silmin nähden alle 30 kuvan sekuntivauhdin. Konservatiivisista grafiikkauudistuksistaan huolimatta Sleeping Dogs ? Definitive Edition on yhä nätti, joskaan ei ihan niin uutta sukupolvea kuin se olisi voinut olla. Hongkongin neonhohtoiset yöt ovat kauniita, päivät eivät niinkään.

Sleeping Dogs ? Definitive Editionia arvostellessa on kenties turhankin helppo heittäytyä negatiiviseksi, sillä relevantein eroavaisuus alkuperäisjulkaisuun nähden on se, että temput jotka toimivat 2012 eivät ole yhtä tuoreita enää paria vuotta myöhemmin. Ei sovi kuitenkaan unohtaa, että pikkuvikojen alta löytyy yhä viihdyttävä rikostarina, vilkas ja monipuolinen miljöö, mainio soundtrack sekä tonneittain tekemistä. Jopa vanhentunut taistelumekaniikka viihdyttää aina silloin kun se ei satu ärsyttämään. Kuluttajanäkökulmasta on siltikin hieman kyseenalaista, että pelistä pyydetään lähes täyttä hintaa, sillä PC-pelaajille suurin piirtein samaa kokemusta on tarjottu Steamin alennusmyynneissä jo alta kymmenen euron. Loppukaneettina sanoisin, että Sleeping Dogs ? Definitive Edition on juuri sopivan keskiverto alelaarista poimittavaksi ja sen parissa voi jopa viihtyä kunhan ei odota liikoja.