Sly Cooper - Thieves in Time arvostelussa

Hieman yli vuosi sitten julkaistu The Sly Trilogy oli mainio muistutus siitä, kuinka aikaansa edellä PS2-kauden tasohyppelyt parhaimmillaan olivat. Vaikken omannut minkään sortin nostalgiasuhdetta Sly-pesukarhun ja kumppanien seikkailuihin, imaisivat sympaattiset platformerit mukaansa niin, etten meinannut pelaamiseltani saada arvosteluakaan ulos. Jatkoa on saatu odottaa pitkään ja hartaasti, sillä magiasta vastannut Sucker Punch Productions siirtyi viimeisessä konsolisukupolven vaihdoksessa tehtailemaan yhtälailla mainiota InFamous-sarjaansa. Kapulan poimi lopulta The Sly Trilogyn käännöstyöstä vastannut Sanzaru Games ja voilà – syntyi Sly Cooper – Thieves in Time.

Thieves in Time lähettää Slyn ja kumppanit aikamatkalle menneisyyteen. Elikkotrion tavoitteena on selvittää, mikä kumma saa Cooperin suvussa periytyneen varasteluopuksen, Thievius Raccoonuksen, sivut haihtumaan. Bentley-kilpikonnan aikakone vie sankarijoukon visiitille aina kivikaudesta keskiajan Englantiin tapaamaan Slyn esi-isiä. Matkan varrella vilisevät tutut sivuhahmot sekä tietenkin liuta uusia konnia, mieleenpainuvimpina narsistinen vyötiäissheriffi sekä räppäävä taidemaalari-karhu, Grizz.

Aikamatkalle lähtee myös pelaaja, sillä Sly Cooper – Thieves in Time lainaa niin paljon edeltäjiensä DNA:ta, että sitä voisi luulla PlayStation 2 -peliksi. Jos unohdetaan nykypelien kelkasta tipahtanut ulkoasu sekä omien ideoiden lähes täydellinen puute, voi tätä pitää myös kehuna; alkuperäisen Sly -trilogian rakenne ja pelattavuus ovat nimittäin yhä kuranttia kamaa. Seikkailu taittuu enimmäkseen niskan takaa kuvattuna tasohyppelynä, jossa painopiste on kiipeilyssä, hiiviskelyssä sekä vihollisten välttelyssä. Pelimaailma on täynnä tikkaita, räystäitä ja harjakattoja, joita pitkin ammattivaras välttelee ristiin rastiin partioivien vihollisten katseet. Tasohyppelykliseiden mukaisesti, jokainen tynnyri, laatikko ja rikottava esine sylkee tuhoutuessaan kolikoita, joilla voi käydä ostelemassa itselleen uusia kykyjä. Rohkeampi pelaaja kerää vaurautensa pahaa-aavistamattomien vihollisten vyötäröiltä paistavista kolikkokukkaroista. Perusmekaniikat toimivat moitteetta. Ohjaaminen on tarkkaa, kontrollit responsiiviset ja Sly osaa laskeutua nappia painamalla lähimmälle kiintopisteelle, säästäen pelaajan hermoja turhauttavilta ohihyppäyksiltä. Taito on vallan kätevä maailmassa, jossa etenemisreitit koostuvat enimmäkseen trapetseista ja lipputankojen nupeista.
Pelin rytmikin on vanha tuttu: kukin aikakausi on oma avoin maailmansa, jossa etsitään kätkettyjä aarteita ja suunnitellen paikallisen pahiksen kukistamista yksi alitehtävä kerrallaan. Pelattavina hahmoina ovat Slyn ohella, high-tech -pyörätuolillaan rullaileva Bentley, muskeleillaan jyräävä virtahepo, Murray, sekä Slyn exä, olosuhteiden pakosta mukaan ajautunut etsivä Carmelita Fox. Matkaan tarttuvat niin ikään Slyn esi-isät eri aikakausilta – jokaisella luonnollisesti oma erikoiskykynsä.

Toimivasta perustastaan huolimatta, Sly Cooper – Thieves in Time tuntuu kuitenkin auttamatta edeltäjiään yksitoikkoisemmalta. Vaikka maisemat sekä hahmot vaihtuvat tiuhaan, ja vyön alle tarttuu uusia taitoja, ei pelattavuudessa tapahdu mitään merkityksellistä kehitystä. Murrayn lukuisat wrestling-hypyt tai Slyn tiukasti kontekstisidonnaiset lisävarusteet eivät todellisuudessa muuta pelattavuutta millään tavalla. Esimerkkinä vaikkapa Robin Hood -naamion mukana tuleva jousipyssy, jolla voi ampua kiipeilyköysiä, mutta ainoastaan tekijöiden sanelemissa paikoissa. Kyynikko voisi sanoa, että kyseessä on pelkkä gloirifioitu versio perinteisestä napinpainallus-puzzlesta. Myöskään ympäristöjen vaihtelu ei tarjoa kummoista piristysruisketta, sillä miljööt muistuttavat toisiaan ja niitä kiertävät käytännössä samat vihollistyypit, hieman eri ulkoasuilla. Tasosuunnittelu ajaa teknisesti asiansa, mutta valehtelisin jos väittäisin yhdenkään pelin sokkeloisista tasoista painautuneen mieleeni samalla tapaa kuin vaikkapa Sly 2:n panssarivaunujen partioima Praha.

Tehtäväsuunnittelussa nähdään runsaasti minipelejä ja pieniä irtiottoja perinteisestä tasohyppelykaavasta. Aika vähän kuitenkaan mitään sellaista, jota ei olisi aiemmissa Sly Coopereissa tavattu. Parhaita paloja ovat Bentleyn hakkerointi-minipelit jotka ammentavat ideansa menneiden aikakausien 2D-räiskinnöistä. Valitettavasti jokaista mielikuvituksen pilkahdusta kohti tarjoillaan tuplaten puolivillaisia ammuskelukohtauksia tai Quick Time Event -perustaisia rytminäppäilyjä. Tyylipuhtaita tasohyppelyhaasteita olisin kaivannut mukaan enemmänkin, sillä niissä Thieves in Time on eittämättä vahvimmillaan.

Jäin kaipailemaan evoluutiota myös itse tarinassa ja hahmoissa. Sly ei kurota hetkeksikään ulos pikkunokkeluuksia laukovan antisankarin lokerostaan, eivätkä Bentley tai Murray omista tosikon ja komediahahmon stereotypioistaan. Elämää suurempien hahmokaarten ja henkevän juonen edellyttäminen sarjakuvaeläinten tähdittämältä peliltä saattaa kuulostaa yliampuvalta, mutta ei sitä toki ole. Kyseessä on kuitenkin vahvasti juonikeskeinen pelisarja, joka ei ole historiassaan epäröinyt mm. istuttaa yhtä keskeistä hahmoaan pysyvästi pyörätuolipotilaaksi.
Teknisiltä puitteiltaan Thieves in Time on kuin Sonyn PlayStation-ekosysteemin tekniikkademo. Peli tukee niin ohjaimen SixAxis-liiketunnistinta, stereoskooppista 3D:tä, kuin PlayStation 3:n ja Vitan välisiä Cross-Buy- sekä Cross-Play -ominaisuuksia. Selkokielellä tämä tarkoittaa siis sitä, että PS3-version ostajat saavat kaupanpäällisiksi pelin Vita-version ja pystyvät siirtämään tallennuksiaan laitteelta toiselle PlayStation Networkin kautta. Konsepti toimii erittäin hyvin, joskin vaatii ylimääräisiä napinpainalluksia, sillä peli pitää ensin tallentaa ja käydä vielä erikseen siirtämässä Sonyn pilveen. Homma sujuu kuin tanssi, kunhan vain sekä Vita että PS3 on päivitetty uusimpiin firmware-versioihinsa.

Muutoin Thieves in Timen tekninen toteutus ei erityisesti säväytä. Grafiikka on vain piirun verran PlayStation 2:lta remasteroitua The Sly Trilogya parempaa ja tavoitellusta 60 kuvan sekuntivauhdista tipahdellaan tuon tuosta. Mitään erityisen hyvää syytä hidasteluun on vaikea keksiä, sillä avoimet ympäristöt eivät vaikuta erityisen monimutkaisilta, fysiikkamallinnus loistaa poissaolollaan ja tekoälykin rinnastuu yksinkertaisuudessaan pelisarjan aiempiin osiin. Vitalla grafiikasta putoaa kaikki ylimääräinen kromi ja piirtonopeudestakin puolet. Käsikonsolilla lopputulos on pahimmillaan aivan törkeää tökkimistä.

Sly Cooper – Thieves in Time on viihdyttävä, mutta turhankin konservatiivinen seikkailu Sly-pelien jatkumossa. Se luottaa liikaa jo tuttuihin kaavoihin ja tuntuu oikeastaan enemmän fanien tekemältä tribuutilta kuin täysiveriseltä jatko-osalta. Tietty varovaisuus on toki ymmärrettävää, sillä Sanzaru Games haluaa tuskin jäädä pelaajien mieliin pelitalona joka tuhosi Sly Cooperin, mutta 8-vuotta vanhojen konseptien kierrättäminen herran vuonna 2013 tuntuu siltikin askeleelta taaksepäin. Jos pelisarja on jäänyt muilta osin kokematta, suosittelisinkin aloittamaan The Sly Trilogysta ja siirtymään sitten vasta Thieves in Timen pariin.