Snoopy's Grand Adventure arvostelussa

“Tästä on pitänyt varmastikin joskus tulla parempi peli”, pohti optimistinen minäni lipsahtaessani läpi samasta pahuksen köydestä viidettä kertaa putkeen. Uusi yritys, pieleen jälleen. Seitsemännellä saan kiinni ja eipä aikaakaan kun ohjastamani Ressu myhäilee lempeästi kuilun toisella puolella. Mutta mitä kummaa – vastaan tuleekin hieman eri värinen seinä, joka luultavimmin kätkee sisäänsä minulta vielä puuttuvat kuusi karkkia ja yhden linnun. Valitettavasti läpi pääsee vain Ressun etsiväpuvussa, mikä tarkoittaa takapakkia ja saman köysitempun toistoa. Tällä kertaa tosin ruudunpäivityksen nytkytellessä pelattavuuden rajamailla, sillä syystä tai toisesta valeseiniä leikkaava suurennuslasi tuntuu vaativan enemmän tehoja, kuin PlayStation-paraltani irtoaa. Optimismini vaihtuu äkkiä kyynisyyteen – miten ihmeessä tällainenkin virhe voi päätyä lopulliseen, testattuun ja myytävään tuotteeseen? “Voi hyvänen aika”, sanoisi Jaska Jokunen.

Snoopy’s Grand Adventure on siis viime vuoden lopulla elokuvateattereihin putkahtaneen Tenavat -leffan ympärille rakennettu lisenssipeli. Kyseessä on klassinen tasohyppely, jossa Ressu-koira pomppii läpi erilaisten mielikuvitusmaailmojen, keräillen ympäriinsä ripoteltuja karkkeja ja etsien piilosta leikkiviä kulmakunnan lapsia. Pelin kantavat ideat eivät ole mitenkään erityisen vallankumouksellisia: tasoista pitää löytää lähinnä maali ja pelattavuutta väritetään silloin tällöin erilaisin naamiaisasuin, jotka antavat Ressulle erikoisvoimia. Näpsäkin idea on asymmetrinen kaksinpeli, jossa kakkospelaaja voi liihotella Ressun mukana Kaustisena, vihollisia harhautellen ja erilaisia oikopolkuja availlen. Kaustisen rooli on sen verran toissijainen ja avustava, että se sopii juuri ja juuri PlayStation-ikään ehtineille lapsille sekä pelaamisesta kiinnostumattomille vanhemmille. Muiden on syytä opetella jakamista ja vuoron vaihtamista.

Helpohkosta vaikeustasosta sekä varsin minimalistisesta tarinasta voi arvella pelin olevan suunnattu lähinnä perheen pienimmille – juuri sen ikäisille, joille oikeastaan pelkkä Ressun läsnäolo on tärkeämpää, kuin se, onko peli oikeasti hyvä vaiko ei. Valitettavasti rima ei tunnu olleen pelin tekijöillä sen korkeammalla, eikä tuotannollisista arvoista päätellen myöskään julkaisijalla. Pikkuvioista voisi kirjoittaa ihan oman kirjansa, mutta jos pitäytyy riittävän yleisellä tasolla, niin jotakuinkin kaikki tasosuunnittelusta, tekniikkaan ja pelaajan kannustimiin hankaa vastakarvaan.
Selvintä jälkeä peli-ilosta tekee tasosuunnittelu, joka on yhtäaikaisesti itseään toistavaa, epäjohdonmukaista ja sokkeloista. Pelin tasot on jaettu kuuteen teemaltaan vaihtelevaan maailmaan. Maailmat eroavat toisistaan kiitettävästi, mutta täysin identtisistä kierrätyspalasista kokoon kursitut tasot eivät. Sinne tänne risteilevien polkujen sekasotkussa ei pelaajaa juuri opasteta – on mahdoton sanoa, viekö jokin tietty reitti maaliin, keräilykarkeilla täytettyyn umpikujaan, vaiko esteeseen, josta pääsee läpi vain myöhemmässä vaiheessa peliä aukeavalla valeasulla. Asetelma on turhauttava, metsästipä sitä sitten maalia taikka johonkin viheliäiseen piiloon sullottuja viimeisiä karkkeja.

Pelattavuudeltaan Ressun seikkailu on niin ikään yksitoikkoinen. Ressu osaa liikkua ja hyppiä, mutta ei juuri muuta. Genren normaalit lainalaisuudet, kuten tuplahypyt, kiipeileminen tai vaikkapa nopeat sivusuuntaiset syöksyt aukeavat päälle puettujen valeasujen myötä ja niitä hyödynnetään pääosin vain pelin tekijöiden ennalta määräämissä konteksteissa. Varsinaiset pelilliset haasteet liittyvät yleensä yksinkertaisiin tasohyppelypulmiin, kuten liikkuvilla alustoilla hyppelehtimiseen tai ympäriinsä vaeltaviin vihollisiin, joista pääsee hetkellisesti eroon pomppaamalla päälle. Suunnittelu ja usein toteutuskin on häkellyttävän keskinkertaista, jopa turhauttavaa. Mieleen tulevat etenkin avaruusteemaisten tasojen painajaismaiset painovoimakentät, joissa sankarikoiran liike jatkuu hallitsemattomasti milloin mihinkin suuntaan sekä hyppyalustoinakin käytetyt viholliset, jotka nakkaavat Ressun korkeammalle tai sitten eivät – riippuu vähän tuurista ja tulokulmasta. Vastaavaa hämmästystä aiheuttaa muukin pelisuunnittelu: melkein jokaisen tason voi juosta läpi muutamassa minuutissa, ellei halua jäädä keräilemään karkkeja ja lintuja. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi, kun pelattavuus itsessään ei innosta, eikä ahkeroinnista myöskään palkita millään tavalla.

Aina silloin kun peli ei iske hermoon, on se vaan yksinkertaisesti vähän tylsä. Monotonisuutta yritetään suitsia erilaisin loppuvihollisin ja pääseepä eräässä maailmassa lentelemään Ressun legendaarisella koirankopillakin. Surullista kyllä, koirankoppiosioihin tiivistyy koko pelisuunnittelun tavoitteettomuus – automaattisesti eteenpäin rullaavista osioista pääsee nimittäin läpi ihan silkalla odottelulla, eikä edes vihollisten välttely ole pakollista, kunhan muistaa kerätä Ressulta putoavan sydämen äkkiä talteen. Jopa kohtaaminen Ressun legendaarisen arkkivihollisen, Punaisen paronin, kanssa noudattaa samaa väsytystaistelun kaavaa.

Visuaalisena elämyksenä Snoopy’s Grand Adventure on melkoisen karu. Sarjakuvamainen graafinen tyyli saattaisi olla paikoin ihan mukiinmeneväkin, mikäli 3D-mallit olisivat tätä päivää, eikä sisältö tuntuisi niin pahuksen leikatulta ja liimatulta. Primitiivisestä ulkoasustaan huolimatta, Snoopy’s Grand Adventure on ihan tolkuttoman vaativa – epäpelattavuuden rajoilla kyykkivä ruudunpäivitysnopeus ja hätäpäissään huutava tuuletin ovat arkipäivää ainakin PlayStation 4:llä.
Äänipuolta vaivaa yksitoikkoisuus. Tehosteet eivät herätä suuria intohimoja puoleen tai toiseen, mutta taustamusiikin roolia täyttävät, sinänsä mukavat pianojazz-luritukset muuttuvat suorastaan painajaismaisiksi pyörähtäessään päälle kahdettakymmenettä kertaa putkeen. Puhuttua tekstiä on vain vähän, mikä on sinänsä hyvä juttu, sillä sitä vähääkään ei ole tekstitetty saati lokalisoitu suomen kielelle.

Kaupalliset peliprojektit ovat sen verran monitahoisia kokonaisuuksia, että ulkopuolisen on hyvin vaikea sanoa, miksi lopputulos on sellainen kuin se on. Snoopy’s Grand Adventure tuntuu ennen kaikkea viimeistelemättömältä tuotteelta, johon ei ole panostettu riittävissä määrin rahaa, aikaa saati rakkautta. On tietenkin hyvä kysymys, kuinka paljon vaivaa pitäisi nähdä peliin, jonka oletettu kohderyhmä saattaa hihkua ilosta jo pelkän Ressun nähdessään, mutta on siinä jotain perinpohjaisen kyynistä päästää myyntiin näin vaillinainen tuote sillä verukkeella, etteivät lapset osaa vaatia parempaakaan. Onneksi me vanhemmat sentään osaamme.