Space Cows arvostelussa

Indiestudio Happy Corruptionin pojat ja tytöt ovat kenties katsoneet The Last Jedi -elokuvaa (ja sitä tiettyä lypsykohtausta) sillä hetkellä, kun idea Space Cows -pelistä syntyi.

Millä muulla tavoin voidaan selittää, että peli jossa hullu maatilallinen jahtaa avaruusasemalla lehmäänsä ja juo maitoa pysyäkseen hengissä, alkaa Star Warsin kaltaisella, alhaalta ylös viistosti vierivällä tarinapohjustuksella?

Story so fart…

Eräänä kauniina päivänä alienit hyökkäävät ja kaappaavat lehmiä avaruuslypsyasemalleen. Myös farmarin suosikki, ”Mansikki” lähtee vetosäteen matkaan. Mies ei hevillä luovuta, joten samalla kun ilkeät alienit raijaavat Mansikkia asemalle, pukeutuu mies itsekin lehmäasuun ja tulee siten poimituksi.

Space Cows alkaa aseman tiloista. Ideana olisi viskellä vessan imukuppia alieneiden päälle ja samalla kerätä asemalla leijuttaessa kaapattujen lehmien jälkeen jättämiä maitokuplia. Mitä enemmän kuplia kerää, sitä enemmän maitotölkki täyttyy. Kun tölkki on täysi, saa pelaaja yhden hitpointin. Maitotölkit ovat yhtä kuin elämä: kun hitpointit on loppu, pelaaja kuolee ja palaa takaisin checkpointille – tai pahimmillaan kokonaan takaisin tason alkuun.

Apunaan farmarilla on imukuppinsa lisäksi supernyrkkiliike, joka latautuu aina täyteen ja kertaalleen käytettäväksi, kun alieneita on listitty perinteisin konstein riittävä määrä. Nyrkin avulla on kätevä kukistaa isompia alienlaumoja sekä vähän isompia monstereitakin pienen hetken, minkä lisäksi pelaaja on tuona hetkenä voittamaton. Kun Mansikki viimein löytyy, pitäisi se aina raahata asemalta löytyvään lypsykoneeseen. Tästä seuraa aina pieni, sinänsä melko hauskalla idealla toteutettu lypsyminipeli, joita on muutamia erilaisia. Kerätään putoavia maitotippoja tai vaihtoehtoisesti painellaan peliohjaimen liipaisimia vuorotellen, riippuen siitä kummalta puolelta ruutua lypsetään.

Space Cows on pelattavuudeltaan sinänsä varsin toimivasti toteutettu ja pelin kontrollit ovat varsin toimivat, twin stick -shooter pelin kaltaiset. Jos kuitenkin asiaa tarkemmin mietitään, ei vasemmalla tatilla ohjaaminen ja oikealla tähtääminen täysin allekirjoittaneen mielestä ole sitä parasta twin stick -pelaamista, sillä imukuppia pitää erikseen viskellä oikealla liipaisimella. Alkuun tämä ratkaisu toimii hyvin, mutta mitä pidemmälle pelissä päästään, sitä isommiksi vihollislaumat pahimmillaan kasvavat. Koska pelikin muistaa mainita, että ”imukuppeja on vain se yksi”, joutuu farmari aina odottamaan pienen hetken ennen kuin sitä voi taas heittää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelissä ei voi räiskiä menemään liipaisin pohjassa, vaan sitä on jatkuvasti rämpytettävä. Isojen laumojen kanssa taisteltaessa, tatilla tähdätessä ja liipaisinta rämpyttäessä, alkaa käsi lopulta väsyä.

”Milk it, milk it good!”

Tasosuunnittelun, kuin audiovisuaalisenkin suunnittelun osastolla peliä taasen vaivaa liiallinen itseään toistavuus. Space Cows kyllä näyttää riittävän hyvältä ja sarjakuvamainen lookki sopii kuin nyrkki silmään sen pieruhuumorille: jos pelkissä kalsareissaan seikkailevan kaljamahaisen farmarin täytyy päästä esimerkiksi asemalta löytyvän laser-säteen ohi, siitä mennään pieraisemalla, jolloin farmari jotenkin ihmeen kaupalla sujahtaa vauhdikkaasti ansan ohitse.

Tämä huvittaa jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle jatkuva pieruäänen kuunteleminen alkaa väsyttää. Sama pätee muuhun äänimaailmaan, taustalla soi yksi ja sama musiikki loopilla pelin seitsemästä kentästä toiseen. Lisäksi farmarilla on noin kaksi one-lineria, joita hahmo huutelee jatkuvasti.

Mitä pidemmälle päästään, sitä vaikeammaksi peli muuttuu ja vastaan tulee uusia vaikeampia alieneita sekä paikoin vähän rasittavaksikin äityviä laser-ansoja, joista jälkimmäiset liikkuvat ja pyörivät ympäri ruutua välillä yksittäin ja välillä jopa useampina säteinä. Käytännössä eteneminen asemalla tapahtuu siten, että pelaaja astuu pienestä huoneesta toiseen. Ovet lukitaan saman tien ja pelaajan päälle vyörytetään laumoittain vihollisia ja välillä laseria perään. Pitäisi tappaa kaikki ja katsoa että hitpointit eivät lopu rytäkässä kesken. Tapetuista alieneista saadaan maitokuplia, joten niitä kannattaa taistelun aikana kerätä, jos vaikka saisi maitotölkin täyteen ja yhden energiapallukan takaisin.

Space Cowsin suurin ongelma piilee kuitenkin siinä, että peli menettää melko nopeasti kiinnostavuutensa, vaikka sitä sisältöäkin on vain se seitsemän tasoa. Tarjolla on kolme vaikeustasoa, joista aluksi pelasin keskimmäisellä. Medium pitää sisällään yhden checkpointin per taso, maitotölkin täyttymiseen vaaditaan 300 kuplaa ja aloitusenergiaa on hahmolla kaksi. Hardilla peli ei anna checkpointeja, maitoa juomalla ei saa lisäenergiaa ja muutoinkin hahmo kestää vain yhden osuman. Mediumilla pelatessa peli ei ole mikään kovin helppo sekään.

Eritoten pelissä alkaa ottaa suuresti aivoon samojen kohtien uudelleen toistaminen checkpointien vähyyden vuoksi. Easya kokeiltuani tulin kuitenkin huomanneeksi ettei sekään mikään helppo oikeastaan edes ollutkaan, vaikka viholliset ovat olevinaan vähän hitaampia. Yksi ylimääräinen checkpoint kuitenkin teki ihmeen hyvää ja samojen kohtien puuduttava toisteleminen väheni edes hieman. Peli sentään onneksi tallentaa etenemisen jokaisen tason jälkeen. Pelin pelaaminen sinänsä on kuitenkin vähän outo kokemus. Liialliseen itseään toistavuuteen tasojen suhteen olisi voinut saada lisää potkua, mikäli pelistä löytyisi esimerkiksi jonkinlainen high scoren kerääminen tai leaderboardit. Peli tarjoilee kyllä jokaisen tason päätteeksi pientä statistiikkaa, mutta niillä ei tee oikeastaan yhtään mitään.

Loppusanat

Space Cows on mielenkiintoisella idealla ja periaatteessa melko hyvin toimivalla pelattavuudellakin varustettu twin stick -toiminta, mutta sen itseään toistavuus sekä samojen kohtien toistaminen tasojen aikana alkaa nopeasti puuduttamaan. Space Cowsin saa omakseen noin kympillä, eli sinänsä sitä ei ole ainakaan liian suurella hinnalla pilattu, mikäli kiinnostus yhtään heräsi ja haluaa tukea indiekehittäjää.