En ole nokkelien sanaleikkien ylin ystävä, mutta Spareware tuntuu jollain tapaa varsin osuvalta nimeltä pelille, jossa pelaajalta lähtevät aika-ajoin vaihtoon niin kädet kuin pääkin. Kyseessä on pienen kajaanilaisen pelitalon, Rusto Gamesin, debyytti mobiilipelimaailman ulkopuolella – hektinen räiskintä, jossa hypätään tappajarobotin metallikalosseihin lahtaamaan ihmisiä, tai kuten peli asian muotoilee – “pelastamaan ihmiskuntaa itseltään”.
Sparewaren perusidea on yksinkertainen. Kyseessä on niin sanottu “kahden analogitikun räiskintä”, eli ylävinkkelistä kuvattu ammuskelupeli, jossa pelaaja tai pelaajat liikkuvat yhteen suuntaan ja ampuvat toiseen. Vapautusta ihmiskunnan ikeestä odottaa kokonaiset kolme kaupunkia, joista jokainen vaatii pelaajan ahkeruudesta riippuen minimissään noin kahdeksan tehtävän läpäisyä. Itse tehtävät ovat yksinkertaisista pää- ja sivutavoitteista koostuvia kujanjuoksuja, joissa tärkeintä on päästä uloskäynnille ehjin nahoin. Vastaansa pelaajat saavat loputtomia ihmislaumoja aseine, pamppuine ja mellakkakilpineen, tykkitorneja, voimakenttiä ja sen sellaista. Väkijoukkojen hallintaan tarjotaan ihan kelpo arsenaalia haulikoista raketinheittimiin, ja jos pelkkä tulivoima ei tahdo riittää hengissä pysymiseen, voi robottiaan ehostaa kartoilta poimittavin varaosin sekä kokemuksen myötä karttuvin erikoistaidoin.
Spareware kertoo jo mainosteksteissään sisältävänsä “roguelike”-elementtejä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että osa sen sisällöstä on satunnaisgeneroitua. Satunnaistaminen on varsin kätevä tapa luoda sisältöä jos ja kun tekijätiimi on pieni, mutta seurauksena esimerkiksi tasosuunnittelu muuttuu äkkiä itseään toistavaksi. Spareware kärsii ratkaisusta selvästi, ja vaikka vihollistyyppejä sekä erilaisia tehtävätavoitteita tulee myöhemmässä vaiheessa lisää, tuntuu peli toistavan alusta loppuun melko pientä kehää. Ongelma korostuu enemmän yksin- kuin moninpelissä, sillä pelimekaniikat ovat itsessään riittävän palkitsevat fasilitoidakseen kevyttä sohvapelihupailua, mutta yksin pelattuna peliltä alkaa kaipaamaan tavoitteita. Koska tarina on ohut, tasot toistensa kaltaisia ja ainoat konkreettiset palkinnot liittyvät pelaajan kykyyn selvitä tai tuhota ihmisiä, juolahtaa mieleen äkkiä kysymys, onko loputtomien vihollisaaltojen torjunta oikeasti niin hauskaa, että sitä jaksaa tehdä ihan vain itsensä vuoksi.
Yksinpelin ongelmia korostaa myös se, että useat Sparewaren suunnitteluratkaisut on tehty vain ja ainoastaan moninpelin ehdoilla. Esimerkiksi erikoistaito, joka kääntää vihollisten huomion itseensä, on aika tarpeeton yksinpelissä, jossa viholliset ryntäävät jo valmiiksi kohti pelaajaa. Myös osa vihollisista on suunniteltu oletuksella, että jostain löytyy toinen pelaaja ampumaan niitä selkään – itse en ainakaan keksinyt yhtään tehokasta strategiaa, joilla mellakkakilpiä kantavia ihmisiä olisi saanut hengiltä vahingoittamatta siinä sivussa itseään. Sekä yksin- että moninpelin kannalta on ongelmallista myös se, että vihollisia syntyy loputtomasti lisää, eikä niiden tappamisesta juurikaan palkita. Jos ja kun pelaamistaan alkaa optimoida, muuttuu Spareware viihteellisestä räiskinnästä kuivakaksi läpijuoksuksi, jossa tärkein tavoite on rynnätä pikavauhtia karttamerkiltä toiseen. Käsityö karttojen suunnittelussa ja hieman manuaalisempi vihollisten asettelu tekisi Sparewarelle ihmeitä.
Jos kuulostan turhankin negatiiviselta, lienee viimeistäänkin tässä vaiheessa syytä tunnustaa, että suurin osa arvostelukokemuksestani perustuu nimenomaisesti Sparewaren heikoimpaan lenkkiin, eli yksinpeliin. Moninpelinä Spareware on selvästi viihdyttävämpi, mutta kokonaisvaltaisempien tavoitteiden puuttuminen muuttuu sielläkin pidemmän päälle häiritseväksi. Jos kaveripiiriin on siunaantunut riittävästi innokkaita pelaajia ja kotitalouteen ohjaimia, löytyy Sparewaresta myös kahdeksan pelaajan vetoinen deathmatch-moodi tiimipelillä tai ilman. Siitä minulla ei valitettavasti ole sen enempää analysoitavaa, kuin että pelaajia kannattaa kutsua kylään enemmän kuin kaksi.
Spareware on pienen kajaanilaistiimin uljas panostus sohvamoninpelin aliarvostettuun kulttuuriin, mutta kotimaisuuspisteet ja indie-empatia pois lukien, se ei edusta erityisen merkittävää tai pitkäikäistä viihdettä. Itsekin omia harrastepelejä koodanneena ja indiekehittäjien arkea läheltä seuranneena, kirpaisee sydäntäni sanoa, että Sparewaren ongelmat ovat enemmän suunnittelussa kuin toteutuksessa. Roguelike-elementtien siivoaminen ja tavoitteen kääntäminen tasojen läpäisystä vihollisten tuhoamiseen tekisi Sparewaresta jo paljon paremman pelin, joskin pientä kremppaa löytyy niin vihollistyyppien kuin taitojenkin tuunauksessa. Tällaisenaan Sparewaresta irtoaa vain hetkellistä hupia kylään eksyneiden kaverien viihdyttämiseen, mikä on harmillista kun potentiaalia olisi ollut kenties enempäänkin.
