Spider-Man, eli näin suomalaisittain Hämähäkkimies on yksi Marvelin tunnetuimpia sarjakuvasankareita ja nykyisin kaveri tunnetaankin sarjakuviensa ohella myös kahdesta nimikkoelokuvastaan. Spider-Man 2 tuli viime kuun alussa elokuvateattereihin myös täällä Suomessa ja allekirjottainut on käynyt katsomassa kummankin elokuvan, joista kakkososa oli ehkä piirun verran jopa parempi.
Myöskään hämähäkkimies ei kaupalliselta lisenssiroinalta välty ja onkin oletettavaa, että sinipunaisesta seittisankarista väännetään myös pelejä. Tämänkertaisessa arvostelussa olevan Spider-Man 2 pelin on väsännyt meille Activisionin omistama Treyarch. Ovatko pojat onnistuneet luomaan jotain muuta kuin tavallista lisenssimoskaa?
Kuten sanottua, Spider-Man 2 on elokuvalisenssipeli; kakkososa asettaa vastakkain hämähäkkimiehen sekä tehokkaat (ja tappavat) lonkerot kehittäneen Dr. Octaviuksen. Peli ei kuitenkaan tästä huolimatta seuraa orjallisesti pelkästään esikuvansa tapahtumia, koska pelissä on muutakin. Käytännössä peli jakautuukin kolmeen eri osaan: pääjuonen, eli elokuvasta tutun tarinan seuraaamiseen, sankaripisteiden keräämiseen ja hämähäkkimiehen kykyjen parantamiseen. Kokonaisuudessaan peli jakautuu seitsemääntoista lukuun ja jokaisessa luvussa on valmiiksi annetut tehtävät, jotka täytyy suorittaa jotta pääsisi eteenpäin ja tarina jatkuisi.
Peliympäristönä toimii hienosti ja erittäin laaja-alaisesti mallinnettu New Yorkin kaupunki, joka elokuvankin miljöönä toimii. Kaupunki on elävä ja siellä on jalankulkijoiden lisäksi paljon liikennettäkin. Kaupungissa pelaaja voi liikkua täysin vapaasti GTA-pelien tyyliin, vaikkapa kaupungin päästä päähän joskin Spider-Man 2 pelissä vapauden tuntu on entistä suurempi.
Miksikö? Siksi, koska hämähäkkimiehellä on omat supersankariominaisuutensa joihin kuuluu seiteillä liaanien tapaan sinkoileminen ympäriinsä kaupunkia, puolen talon korkuiset hypyt, sekä mahdollisuus kiipeillä talojen pystysuoria seiniä pitkin. On erittäin nautinnollinen tunne esimerkiksi ensin etsiä kaupungin korkein rakennus (olikohan se nyt se Empire State Building) ja sen jälkeen kavuta kyseisen rakennuksen aivan huipulle ja tiirailla sieltä alas. Tunne on hieno. Tämän jälkeen kun vielä loikkaa huipulta alas aina maanpinnalle saakka tulee pelaajalle nopeasti varsin vahva tunne siitä, että nyt oikeasti ollaan hämähäkkimiehen roolissa.
Hämähäkkimiehen ohjastaminen on muutenkin toteutettu loistavasti. Vasemmalla tatilla liikutaan ja oikealla kieputetaan 3rd person kameraa vapaasti. Oikealla liipaisimella hämis ampuu seittiä, jolloin hän yrittää tarttua lähimpään mahdolliseen kohteeseen. Aivan maan pinnalta kuitenkaan tämä ei niin helposti käy. Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen, sillä hämis pomppaa hetkessä korkealle pitämällä A-nappulaa pohjassa hetken aikaa. Ilmaan hyppäämisen jälkeen pelaaja voi esimerkiksi sitten painaa liipaisinta jolloin hämis säntää seitin varassa eteenpäin. Tämän jälkeen voi heti perään ampua uuden seitin painamalla uudelleen oikeaa liipaisinta tai sitten niin, että ensin irroittautuu kokonaan seitistä painamalla A:ta ja sen jälkeen liipaisinta. Jo pelkästään seittien kanssa sinkoileminen ja hämiksen rooliin eläytyminen on yllättävän hauskaa puuhaa.
Jotta pelaaminen ei menisi pelkäksi heilumiseksi, on pelaajalla siis niitä tehtäviä mitä hänen täytyy pelissä suorittaa päästäkseen eteenpäin. Tarvittavia sankaripisteitä kertyy rikosten estämisestä. Pelaaja voi joutua esimerkiksi jahtaamaan pakoon ajavaa autoa, ottaa kiinni jalan pakenevat pankin ryöstäneet rosvot tai muuten vain hoidella joukon pahiksia. Kaupungin rikokset eivät yleensä valmiiksi odottele kaduilla hämistä vaan lähes kaikki pelin “tilanteet” käynnistyvät vasta sitten kun pelaaja on puhunut satunnaiselle kansalaiselle, jolla on kysymysmerkki päänsä päällä.
Rikollisilla ei mitään kovin mairittelevaa tekoälyä ole, joten hämis saakin aina vastaansa pienen ja viisaan poppoon sijasta ison ja tyhmän lauman. Tämä ei niin suuresti haittaa, kuin sen usein olettaisi sillä kavereiden piekseminen on siitä huolimatta hauskaa. Eikä aina myöskään turhan helppoa, sillä kyllä tarpeeksi isossa porukassa riittää tekemistä. Rikollisten piekseminen, kuten lyöminen ja potkiminen onnistuu X-nappulalla, kun taas Y:llä voi ampua seittiä vihollisten silmiin tai sitten pistää ne kokonaan pakettiin hetkellisesti. Myös aseiden pois nykäisy ja vihollisten paiskominen sinne tänne seitin avulla onnistuu melko vaivatta. Painamalla valkoista nappulaa pelaaja voi myös käynnistää eräänlaisen “bullet timen”, joka hidastaa aikaa ja tekee hämiksestä vihollisiaan nopeamman. Tämä efekti auttaa hieman taistelutilanteissa, mutta itse en sitä kokenut aivan pakolliseksi hyödykkeeksi. Vasenta liipaisinta pohjassa pitämällä ja samalla painamalla kerran X-nappulaa hämis lyö kunnon tehkokkaan koukun vihollisen leukaan, jolloin tämä lentää korkealle ilmaan. Tämän jälkeen pelaaja voi itsekin pompata ilmaan ja mukavasti hakata putoavaa vihollista ilmassa useiden sekuntien ajan.
Kaikella hauskuudella on tosin varjopuolensakin, sillä rikollisten torjunta on melko itseään toistavaa puuhaa. Erilaisia rikoksia ei ole kuin alle kymmenisen kappaletta ja tunnin parin pelaamisen jälkeen rikos kun rikos on selkeä niiltä osin mitä pitää tehdä ja mikä on paras taktiikka voittoon. Vaihtelua tähän tietysti tuovat ne pelin harvinaisemmat tehtävät, esimerkiksi yhteenotot Hämähäkkimies sarjakuvista tuttujen muiden pääpahisten, kuten Rhinon ja Mysterion kanssa.
Estetyistä rikoksista saadut sankaripisteet kerääntyvät pelaajan pistetilille, kun taas epäonnistuneet estoyritykset miinustavat tilin saldoa. Peli on kuitenkin vaikeustasoltaan sen verran helppo, ettei tehtävissä oikeastaan koskaan epäonnistu, mikä tietysti on pieni sääli. Keräämilläään pisteillä pelaajan täytyy ostaa itselleen parempia hämistaitoja kaupasta. Näitä kyseisiä kauppoja on pelin kaupungissa useita ja niiden, kuten muidenkin tehtäväpaikkojen löytämisessä auttaa varsin käyttökelpoinen kartta, josta kokoruudun kokoisen version näkee kun painaa pelin aikana back-nappulaa. Ostettavia hämistaitoja on 26 kappaletta ja niistä osa on parannuksia jo olemassa oleviin, kun taas osa on kokonaan uusia taitoja.
Hämähäkkimiehen lukuisat eri liikeanimaatiot on toteutettu näyttävästi ja niitä onkin ilo ihailla samalla kun seilailee, juoksee, hyppii, kiipeilee, tai mitä ikinä tekeekään pelin laajassa kaupungissa. Laaja kaupunki on tosin vaatinut mitä ilmeisemmin veronsa, sillä grafiikka näin yleiseltä kantilta katsottuna ei valitettavasti ole mitään superhienoa. Grafiikka ajaa kyllä asiansa varsin hyvin eikä se ole millään tapaa silmiinpistävän rumaa, mutta esimerkiksi jalankulkijat sekä liikenne on ulkoasultaan hieman yksityiskohdatonta.
Tästä huolimatta öinen New Yorkin kaupunki esimerkiksi pilvenpiirtäjän katolta ihasteltuna näyttää varsin hienolta. Hämähäkkimiehen asu näyttää sekin niin ikään hienosti elokuvaversionsa näköiseltä. Grafiikan lievä vaisuus vaikutta tosin ikävällä tavalla pelin pääjuonen osalta. Kakkososan nähneille(kuten allekirjoittanut)tuntuu melko hölmöltä katsoa elokuvastakin tuttuja kohtauksia riisuttuna kaikesta hohdokkuudesta, kunnollisesta dramatiikasta ja kaikesta muusta mikä olisi sitä Hollywoodia itseään. Pelin omalla moottorilla tehdyt välianimaatiot ovatkin oikeastaan melko koomista katsottavaa.
Peliä varten näyttelijät Tobey Maguire (hämis), Kirsten Dunst (Mary Jane) ja Alfred Molina (Dr. Octavius)ovat lainanneet äänensä peliversioitaan ääntelemään. Ainoastaan Tobeyn ääni on usein kuultavaa, sillä onhan kyseinen heppu se jolla pelissä sata prosenttia ajasta pelataankin. Hämis heittää pelin aikana joitain ihan hyvin näyteltyjä one-linereita, sekä lyhyttä dialogia esimerkiksi pelin välianimaatioissa. Tobeyn sekä Alfredin ääninäyttelytyö oli mielestäni laadukasta, mutta Kirstenin ääni kuulosti melko eleettömältä eikä muutenkaan häneltä itseltään laisinkaan.
Kaupungin äänellinen elämä koostuu autojen huminasta, sekä kansalaisten ajoittaisista kommenteista hämähäkkimiehen nähtyään. Kadulla vastaantulijat huutelevatkin esimerkiksi kommentteja tyyliin “Hey webhead!” tai “It’s Spiderman!”. Pelinaikaista nopeatempoista ja varsin mukiinmenevää musiikkiakin on, mutta vain silloin kun pelissä on tilanne päällä. Kun mikään tehtävä ei ole kesken, ei taustalla myöskään soi musiikki.
