Spintires: MudRunner arvostelussa

Spintires: MudRunnerin polku kauppojen hyllylle on ollut yhtä mutaisa ja kuoppainen kuin ne tiet, joilla pelissä ajetaan. Menestyneellä Kickstarter-kampanjalla vakuuttanut konsepti meinasi jumahtaa ikuiseen alpha-versioonsa projektin isän sekä alkuperäisen julkaisijan välirikon vuoksi. Vaikka osapuolet ovatkin sittemmin vakuutelleet yhteistyöhalujaan ja vedonneet kommunikaatio-ongelmiin, tarvittiin lopulta kokonaan uusi julkaisija palauttamaan projekti oikeille urilleen sekä synnyttämään jotain, joka muistuttaa julkaisukelpoista peliä. Lopputulos kantaa nimeä Spintires: MudRunner ja on karkeasti sanottuna juuri se peli, joka Spintiresin piti olla jo vuosia sitten. Vaikka alkuperäisen Spintiresin ostajille tarjottava 50% uskollisuusalennus ei tule kaikkia tyydyttämään, on MudRunnerin julkaisusta vaikea olla pahoillaan; se on nimittäin hiomattomuuksineenkin varsin viihdyttävä teos.

Spintires: MudRunnerin idea on yksinkertainen. Pelaaja nakataan Siperian takametsiin ohjastamaan maastureita, kuorma-autoja ja monen tonnin työkoneita, tehtävänään kuljetella puita hakkuilta sahoille. Kyseessä on pohjimmiltaan jokseenkin nukkavieru peli, jonka viehätys pohjautuu kattavaan fysiikkamallinnukseen sekä maanpinnan reaaliaikaiseen muovautumiseen. Siperian tiet ovat upottavan mutaisia ja usein huonommassa kunnossa kuin kivien, kantojen ja puunrunkojen ansoittamat penkat. Varomattomalla ajolla on helppo kaivaa itsensä kuoppaan, jumiutua metsään tai pyöräyttää koko hökötys katon kautta kyljelleen. Ihan pieniin kuoppiin ja kolhuihin homma ei tyssää, sillä suurin osa menopeleistä varmaa neuvostoliittolaista laatua vinsseineen, monipyörävetoineen ja tasauspyörästön lukkoineen. Eteenpäin pääsee kunhan renkaat ovat maassa ja tankissa bensaa. Jos kaikki muu pettää, saa itsensä viime kädessä hilattua takaisin autotallille vaikka toisen kuorma-auton vetämänä.

MudRunner suhtautuu autojensa ja ympäristönsä mallinnukseen ihailtavalla pieteetillä. Fysiikkakoneisto siirtää kauniisti mutaa pyörivien renkaiden alta muodostaen uskottavia uria ja kuoppia, kaasujalan painoa mukaillen. Erilaisilla maastotyypeillä on erilainen kantokyky ja myös ajaminen on erilaista riippuen siitä, kyntää auto läpi hiekkarannan, joen pohjan, vaiko kivikon. Autoissa riittää vääntöä, mutta suuri massa ja korkea painopiste tekee pehmeiden jousien sekä soft body -fysiikkamallinnettujen renkaiden varassa keikkuvalla kuormurilla luovimisesta usein hampaita narisuttavan jännitysnäytelmän. Pahimmillaan pieni kivi tai varomaton käännös riittää koko kuorman kippaamiseen, kunhan alusta on kalteva tai olosuhteen muutoin huonot. Reitin valinta on parhaimmillaan kuin ongelmanratkontaa: riskeeratako kaatuminen pidoltaan hyvässä kivikossa, juuttuminen pehmeään mutapolkuun vai pitäisikö sittenkin yrittää vinssata itsensä läpi metsikön? Jokainen puunrunko, ylämäki, alamäki, kuoppa ja lätäkkö on oma muuttujansa pelaajan jatkuvassa päätöksenteossa.

Jo pelkkä ajaminen on Spintires: MudRunnerissa niin kokonaisvaltainen kokemus, ettei tavoitteellisuutta ehdi heti kaivatakaan, mutta melko pian käy ilmi, ettei pelistä löydy loppujen lopuksi hirveästi sisältöä. Tarjolla on kaikkiaan yhdeksän avointa karttaa, joita voi vääntää yksin tai nelinpelinä verkossa. Tavoite on aina sama: puukuorman kiikuttaminen hakkuualueelta sahalle. Sisältöä venytetään hieman keinotekoisesti pakottamalla pelaaja ajamaan minimissään kaksi puukuormaa per saha, mutta maailma on avoin, eikä kukaan pakota ajamaan samaa reittiä tai edes samaa autoa kahdesti. Saavutusten ja trophyjen keräiljöitä houkutellaan koluamaan karttojen viimeisetkin nurkat sinne tänne ripoteltujen menopelien, avattavien autotallien sekä karttaa valottavien näköalatornien avulla, mutta merkittävää pelillistä kannustinta touhuiluun ei tarjota. Pelin ylivoimaisesti parasta antia on tutoriaalimainen Challenge Mode, jonka haasteista löytyy kaikkea kiinnostavaa aina suolle kadonneen peräkärryn etsimisestä rantaveteen huuhtoutuneen kuorma-auton naaraamiseen. Valitettavasti jokainen pelin yhdeksästä haasteesta on koluttu viimeistäkin bonustähteä myöten suurin piirtein yhdessä illassa. PC-puolella lisäsisältöä tarjoavat modaustuki sekä Spintires-modien kääntämiseen tarkoitettu työkalu. Konsolipuolella ollaan sen sijaan aikalailla kehittäjän ja julkaisijan armoilla. Tarvittaisiin ehkä noin viitisenkymmentä uutta haastetehtävää, jotta uskaltaisin nostaa Spintires: MudRunnerin hyvästä julkaisusta varauksettoman erinomaiseksi.

Pelillinen suunnittelu ja pelitavoitteiden selkeys on jäänyt muutenkin Spintires: MudRunnerissa hieman teknisen toteutuksen jalkoihin. Kamerakontrolleja luonnehtisin lähinnä eksoottisiksi, sillä kuvakulman kääntäminen liikuttaa myös kiintopistettä, jonka ansiosta kuvan kohdentaminen vaati aina käytännössä analogiohjaimen edestakaista veivausta. Tuntumaan tottuu, mutta hyvä se ei ole. Myös monet pelin tavoitteet ja toiminnot jäävät ensikertalaisille vähän epäselviksi; opin vasta kantapään kautta, että keskikokoisten puiden kuljetukseen ei riitä pelkkä lava, vaan siihen tarvitaan myös yhteensopiva peräkärry ja näköalatornienkin funktio piti päätellä kontekstista. Jopa pelin ohjeet osaavat olla kryptisiä: luulin hetken aikaa törmänneeni bugiin, kun peli herjasi lähes suoraan asemoidun peräkärryni olevan jatkuvasti väärässä asennossa tukkien latomiseen – pitikin olla juuri, eikä melkein. Tekijät ovat jossain määrin noteeranneetkin ongelman, sillä peli patistaa haastemoodin äärelle opettelemaan toimintoja ennen yksinpelin aloittamista, mutta rahtusen hiomattomaltahan MudRunner kaikesta huolimatta vaikuttaa.

Teknisenä toteutuksena Spintires: MudRunner on vahva esitys, joskin fysiikka ja tiheäkasvuiset luontomaisemat saivat PlayStationin haukkomaan happea. Kummoisiin bugeihin en törmännyt, mikä on monimutkaiseen fysiikkamallinnukseen pohjaavassa pelissä suorastaan ihme. Tekijöillä on lisäksi ollut selvä visio siitä, kuinka erinomainen tekniikka kääntyy pelattavuudeksi ja kuinka itse autojen hallinnasta on saatu yhtäaikaisesti haastava ja miellyttävä kokemus. Realismia piisaa juuri oikeissa paikoissa, mutta siihen ei hirttäydytä. Jopa ranteen paksuiset puut kelpaavat vinssiankkureiksi, pahoinkin telotun auton saa korjattua vaikka vararenkaalla, eikä varsinaista nopeusmittaria ole, koska ei sellaista näissä vauhdeissa tarvitsisikaan. Toisaalta fysiikkamoottori on tinkimätön, monipyörävetoa ja tasauspyörästön lukitusta voi säätää vain siihen soveltuvissa ajoneuvoissa, eikä peli estä hölmöilevää pelaajaa unohtamasta käsijarrua päälle tai nosturilavan ankkureita ala-asentoon. Audiovisuaalisesti MudRunner on rujon kaunis: peli pursuilee hienoja häkellyttävän hienoja yksityiskohtia taipuvista puista käynnistyksessä pöllähtäviin savupilviin, mutta todellisen kiitoksen ansaitsevat suomalaisittain arkirealistiset metsämaisemat sekä pelkistetty äänimaailma. Tunnelmaan sopimattoman kaljamahahevin olisi voinut korvata vaikka itikoiden ininällä, mutta muutoin ulosannissa ei ole valittamista.

Ottaen huomioon missä jamassa Spintiresin taru vielä pari vuotta sitten makasi, voi MudRunnerin ilmestymistä pitää pienimuotoisena ihmeenä. Vaikkei Spintires: MudRunneria voi hyvällä tahdollakaan sanoa maailman hiotuimmaksi peliksi, herättää se kuitenkin luottamusta mainion mutarekkakonseptin tulevaisuuteen uuden julkaisijansa suojissa. Alkuperäisasiakkaiden näkökulmasta olisi ollut ilman muuta reilumpaa, että jo aikaa sitten PC:lle julkaistu Spintires olisi kypsynyt nykyistä, hädin tuskin valmiin pelin kriteerit täyttävää, versiotaan pidemmälle, mutta MudRunner on oiva lääke vanhojen haavojen parantamiseen. PC-version modituki mahdollistaa pitkässä juoksussa konsoliversioita paremmin sisällön, joten taidanpa lunastaa sen mainostetun uskollisuusalennuksen itsekin.