Spintires: SnowRunner arvostelussa

“Tämähän on vaikeampaa kuin kuvittelinkaan”, jupisin mielessäni kun takavetoinen kuorma-autoni jämähti viimeistä kertaa mutaiseen ja kivikkoiseen mäkeen. Olin vinssannut vuoroin itseäni ja tiilikuormalla täytettyä perävaunuani jo melkein kolmen vartin ajan, mutta tällä kertaa autoni ei hievahtanut eteen saati taakse, eikä vaijerille löytynyt kiinnityspistettä. Avasin valikon, huokaisin ja palautin autoni autotalliin. Tiilikuorma sai jäädä toistaiseksi mäkeen, kunnes olisi varaa parempaan kalustoon. Tajusin vasta useampaa pelituntia myöhemmin, että yritykseni oli paitsi tuhoon tuomittu, myös turha – kuudella pyörällä vetävä kuorma-auto odotteli koko ajan kotivajani pihalla, kunhan olisin vain ymmärtänyt siirtää sen talliin. Virheeni oli kuvitella SnowRunnerin pitelevän kädestäni edes sen verran, etten juuttuisi heti ensimmäiseen kunnon tehtävään. Ei – tässä pelissä pelaajan oletetaan kulkevan omia polkujaan ja oppivan omista virheistään. SnowRunner on armoton peli, joka tarjoilee kiperiä haasteita ja upeita onnistumisen kokemuksia niille, jotka taipuvat sen verkkaiseen tahtiin.

Spintires: SnowRunner on jatkoa vuoden 2017 MudRunnerille. Kyseessä on siis kattavalla fysiikkamallinnuksella sekä mutasimulaatiolla höystetty rekka-ajelu, jossa kuljetetaan raskasta rahtia pitkin takametsien kivikkoisia, vetisiä ja nyt myös lumisia teitä. Tavoite ei ole yleensä sen monimutkaisempi kuin hakea tavarat paikasta A ja viedä ne paikkaan B. Karut tieolosuhteet, hankalat reittiprofiilit ja renkaiden alla muovautuva maasto tekevät kuitenkin jokaisesta kuljetuksesta omanlaisensa jännitysnäytelmän, jossa kysytään enemmän kärsivällisyyttä ja pelisilmää kuin painavaa kaasujalkaa. SnowRunner ei muuta hyväksi havaittua peruskonseptia, vaan keskittyy kasaamaan sen ympärille sisältöä. Jos MudRunner tuntui niukalta, niin SnowRunner pullistelee tekemistä – arvostelupelin parissa viettämäni viisikymmentuntinen ei riittänyt likimainkaan kaikkien tehtävien läpäisyyn.

SnowRunnerin maailma on sanalla sanoen valtava. Se jakautuu kolmeen vyöhykkeeseen, joista jokainen on edellistä peliä suurempi hiekkalaatikko. Peli alkaa maaseutumaisesta Michiganista, joka tuo mieleen MudRunnerin American Wilds -lisäosan. Järviosavaltio on täynnä upottavia suoalueita, tulvapeltoja, routarikkoisia teitä ja kivivyöryjä. Siperia on paluu alkuperäisen Spintiresin neuvostohenkeen. Hankalat tieprofiilit kippaavat varomattoman kuskin kymmenien metrien alamäkeen, siinä missä mäntymetsät tarjoavat aivan uudenlaisia reittejä ohi huonokuntoisten teiden. Käki kukkuu ja polttoöljyn hajun voi tuntea melkein nenässään. Trion kruunaa luminen Alaska, joka tarjoaa nätin mutta hieman epäkonsistentin kokemuksen. Rekkaa kannattelevat jäätiköt ja liukkaat tiet kielivät tiukasta pakkasesta, mutta roudasta ei ole tietoakaan – lumen alta pilkottava muta upottaa kuin metrin kinos, mikä tuntui talvioloihin tottuneelle suomalaiselle vähäsen… noh, väärältä. Kyse lienee tarkoituksellisesta vaikeustason hakemisesta, eikä pieni kauneusvirhe toisaalta muuta miksikään sitä tosiasiaa, että SnowRunnerin yksityiskohtaisia luontomaisemia on ilo katsella ja tutkia.

Alkuperäisestä Spintiresistä paistoi, että se oli tehty enemmän fysiikan ja ajomallin kuin varsinaisen pelisisällön ehdoilla. SnowRunner on Saber Interactiven toistaiseksi paras yritys rakentaa hyväksi havaitun konseptin ympärille ihan oikea peli, mutta sekään ei pääse täysin irti nukkavieruista juuristaan. Perusideana on suorittaa kaikenkirjavia maastoajotehtäviä, joista irtoaa rahaa ja kokemusta parempiin työvälineisiin. Tehtävien tavoitteet vaihtelevat aina suohon uponneiden romuautojen korjaamisesta öljynporauskaluston kuljettamiseen. Variaatiota on jo lähtöjään kiitettävästi, ja koska ajoneuvon sekä reitin saa valita itse, voi yksittäisen tehtävän hoitaa hyvinkin erilaisilla tavoilla. Myös pelimaailman tutkimiseen tarjotaan kannustimia. Kartat ovat alkuun mustan sumuverhon peitossa, jota raotetaan ajamalla ympäriinsä ja kiipeilemällä tähystystorneihin. Uteliasta pelaajaa palkitaan kauniiden maisemien ohella sinne tänne piilotetuilla perävaunuilla ja korjauskelpoisilla menopeleillä. Myöskin kalustoonsa asennettavat parannusosat pitää käydä dyykkaamassa ympäri metsiä hylätyistä autonromuista ennen kuin niitä saa käyttöönsä. Erilaisia autoja löytyy nelisenkymmentä kappaletta Hummer H2:sta neuvostorekkoihin ja ajotuntumassa sekä maasto-ominaisuuksissa on ilahduttavan paljon vaihtelua – ei ole yhdentekevää, halkooko mutaista joenuomaa tasauspyörästön lukituksella vai ilman ja pyörivätkö alla maantierenkaat vaiko ketjut.

Näkemistä, kokemista ja tekemistä on siis rutkasti, mutta se missä SnowRunner kompuroi on tekemisen rakenne. Pelaaja saatetaan matkaan lyhyellä tutoriaalilla, mutta peli ei kerro suoraan, mitä siinä kannattaisi tehdä. Ongelma korostuu etenkin ensimetreillä, jossa nakkilista pursuilee toinen toistaan mahdottomampia tehtäviä ja suurin osa kalustosta on lukittu joko rahan tai kokemustasojen taakse. Itse päädyin sahaamaan erilaisia huonosti palkattuja hanttihommia pitkäksi aikaa, enkä oikeastaan edes tajunnut pelissä olevan myös niin sanottuja “juonitehtäviä” kuin vasta yli kymmenen tunnin pelaamisella. Avoimuudessa ja armottomuudessa on toki myös viehätyksensä, mutta jonkinmoinen avaustuntien läpi kuljettava murupolku ei olisi pahentanut kokemusta.

Pelasipa sitä polkunsa optimaalisesti tai ei, SnowRunner on huomattavan hidastempoinen peli. Osa hitaudesta on sisäänrakennettua ja suorastaan meditatiivista. Petollisten mutapolkujen veivaaminen matalalla vaihteella vie väistämättä aikaa, mutta liki mahdottomasta tienpätkästä selviäminen tarjoaa myöskin huomattavaa tyydytystä. Tehtävät ovat tyypillisesti noin parinkymmenen minuutin pyrähdyksiä, muttei ole mitenkään tavatonta upottaa yksittäiseen keikkaan jopa toista tuntia – tai vieläkin enemmän, jos onnistuu esimerkiksi kippaamaan lastinsa jokeen. On vaikea sanoa, kauanko pelin läpäisyyn saa kulumaan, mutta liki sata tuntia ei olisi varmastikaan huono veikkaus. Se, mistä en erityisemmin välittänyt, on kokemuksen keinotekoinen pitkittäminen. Vastaan tulee muun muassa tehtäviä, joissa pelaaja pakotetaan tekemään yksi ja sama kuljetus useita kertoja, ja osa perustason varusteista on lukittu hitaasti karttuvien kokemustasojen taakse. Kuvaavaa on, että sain ensimmäiset maastorenkaani reilun kymmenen pelitunnin pelaamisella, enkä ole vieläkään todistanut olevani ihan lumiketjujen arvoinen.

SnowRunnerin raukea tempo ei sovi kaikille, mutta verkkaisuus on myöskin vahvuus. Pitkistä, ajallista panostusta vaativista tehtävistä muodostuu lämmöllä muisteltavia seikkailuja, etenkin kun niihin sekoittuu annos ihan omaa mokailua. Tulen varmaan aina muistamaan johdantoteksin tiilikuormasekoiluni tai sen kun ongin uudenkarheaa perävaunuani vuolaasta virrasta. Tai vaikkapa sen kerran, kun polttoaine loppui metrin päähän maalista ja törttöilin bensa-autollani rahdit ympäri mutakenttää. Tragikoomisia mokia ja henkilökohtaisia sankaritarinoita syntyy ihan jatkuvalla syötöllä, kunhan on valmis upottamaan SnowRunneriin sen vaatimat tunnit. Vain harva peli voi kehuskella samalla

Sankaritarinoita voi luoda myös neljän pelaajan nettipelissä. Tai voi ainakin teoriassa, sillä hyvän peliseuran – ja toisinaan jopa vakaan yhteyden – löytäminen osoittautui käytännössä melkoiseksi haasteeksi. Moninpelin konsepti on suoraviivainen: yksi pelaaja isännöi kokemusta omassa yksinpelissään ja muut liittyvät avittamaan. Rahaa ja kokemusta kertyy kaikille osallistujille, mutta tehtävien suoriutuminen rekisteröityy vain järjestäjälle. Kuvio on paitsi vähän epätasa-arvoinen, myös siinä mielessä erikoinen, etteivät useimpiin tehtäviin oikeastaan tarvita montaa pelaajaa. Pelaajat kiikuttavat ajoneuvonsa omista yksinpeleistään, mikä tarkoittaa anonyymissa seurassa usein sitä, että pelaajat ovat liikkeellä ihan eri tason kalustolla. Olisi ollut jotenkin yksinkertaisempaa, jos moninpeli rajautuisi omaan instanssiinsa joka sisältäisi omat autot sekä omat tehtävät. Fysiikkamoninpeleille tyypilliset törmäys- ja synkronointiongelmat saivat kokemuksen tuntumaan lisäksi vielä vähän viimeistelemättömältä, joten suosittelen ehkäpä tarkkailemaan tilannetta pelin foorumeilta ennen koko lähipiirin laajuisia moninpeli-investointeja.

Loppusanat

Spintires-sarja on kulkenut pitkän matkan. Muinoin glorifioituna teknologiademona lanseerattu projekti alkaa muistuttaa SnowRunnerin myötä ihan oikeaa peliä. Varsinaisesta peli- ja tehtäväsuunnittelusta paistaa yhä pieni nukkavieruus, mutta ainutlaatuinen konsepti sekä runsas sisällön antavat hyvän syyn suositella SnowRunneria jokaiselle vähänkin lehmänhermoisemmalle autopelin ystävälle. Eipä siis muuta kuin kärry pois suosta ja nokka kohti uusia haasteita.