Splinter Cell: Chaos Theory (NGage) arvostelussa
Vuonna 2002 Ubisoftilta ilmestyi Xboxille erittäin laadukas ja innovatiivinen hiiviskelytoiminta, joka kaiken lisäksi sai pelaajat haukkomaan henkeään sen upeiden visuaalisten efektiensä ansiosta. Lähes kaikkien ylistämä peli poiki viime vuonna myös jatko-osan ja vaikka juonellisesti olikin alkuperäistä peliä hieman vaisumpi esitys, oli peli silti laadukas paketti mielenkiintoisella moninpelillä varustettuna. Nyt NSA:n erikoisagentti Sam Fisherille on kolmannen kerran tiedossa töitä, sillä maailmaa uhkaavat kyberterroristit aiheuttavat kaaosta muun muassa kaupunginlaajuisien energiakatkoksien, pörssien sabotoinnnin ja kansallisten turvallisuusjärjestelmien hakkeroinnilla. On aika ottaa selvää kuka näiden takana oikein on.
Siinä missä Splinter Cell pelit ovat aina olleet konsoleilla ja PC:llä ilmestymisaikanaan graafisesti pelien kärkikastia, sarjan kolmannen osan jatkaessa tätä perintöä, on Gameloftin N-Gagelle kehittämä versio Splinter Cell: Chaos Theory pelistä niin ikään kyseisen laitteen kärkeä graafisella osastolla. Peliympäristöt ovat hienoja ja etenkin Sam Fisherin liikkeitä ruudulla on yhtä ilo seurata kuin konsoleillakin. Aiempiin Splinter Cell pelien mobiiliversioihin verrattuna kolmas Splinter Cell on melkoinen harppaus eteenpäin graafisuuden lisäksi myös pelillisestikin, sillä sivuttain skrollaavasta 2D-toimintapelistä ollaan siirrytty PS1 tasoiseen, täysin kolmiulotteiseen grafiikkaan, joka nimensä mukaisesti tuo aivan uuden ulottuvuuden pelaamiseen.
Pelimekaniikaltaan Splinter Cell: Chaos Theoryn N-Gage versio on SC-pelejä konsoleilla pelanneille erittäin tuttu. Tarkoitus on edetä hiljaa ääniä päästämättä varjojen ja pimennon tuoman suojan turvin sekä vakoojakoulussa opittuja liikkeitä ja kikkoja hyödyntäen. Aseeseen tarttuminen on yleensä se viimeinen oljenkorsi. Jos aseeeseen joutuu turvautumaan, on Fisher siihen myös hyvin varautunut. Mies kantaa mukanaan tuttuja aseita vaimennettua pistoolia ja kivääriä, joista jälkimmäiseen saa laitettuja tavallisten kutien lisäksi erilaisia lisäleluja, kuten tainnuttavia sähköpanoksia, seinään ammuttavia kameroita ja niin edelleen. Peli kuitenkin poikkeaa pelillisesti konsoliveljistään siten, että lisäpimeyttä ei pelaaja itse voi luoda valoja rikkomalla, sillä niiden rikkominen ei yksinkertaisesti onnistu. Toki joissain huoneissa valot voi katkaista kätevästi lähistöllä sijaitsevasta sulakekaapista kautta, mutta usein pelaajan täytyy edetä paikasta toiseen käyttämällä nokkeluutta ja hieman perustoimintapeliä enemmän älyä ja etenemisen päässäsuunnittelua hyväkseen.
Vaikka lamppujen rikkominen pelissä ei olekaan mahdollista, on kentät silti suunniteltu varsin hyvin. Jokaisesta löytyy riittävästi Fisherin suosimaa pimeyttä, ettei ihan kirkkaiden valojen alla joudu kuitenkaan tanssahtelemaan, mutta myös esimerkiksi erinäisiä putkia ja kielekkeitä, joita pitkin kiipeillä ja esineitä joita heittelemällä voi saada vihollisen huomion kiinnittymään hetkeksi muualle pelaajan itsensä hiippaillessa äänettömästi ohitse. Kaiken kaikkiaan Sam Fisherin kolmannen seikkailun läpäisemiseen N-Gage versiossa on tahkottava lävitse kahdeksan eri kenttää. Pelaaminen ei tosin heti lopu, sillä kentät tuntuvat melko laajoilta ja niitä ei noin vain lävitse juosta. Pelin kentät on ainakin jollain tapaa samoja kuin konsoliversiossakin, mutta Gameloft on suunnitellut ne uudelleen N-Gagelle, jotta ne sopisivat paremmin kyseiselle laitteelle huomioiden sen rajoitukset. Tuttuun tapaan usein kussakin tehtävässä on useita eri tehtävätavoitteita terroristien niittaamisen ja vaimentamisen ohella, jotka vaihtelevat kiitettävästi.
Koska Chaos Theory on ensimmäinen täysin kolmiulotteinen mobiili Splinter Cell peli, Fisherin ohjaustapa jouduttu kokonaan miettimään uusiksi. Eritoten tällä saralla Gameloft onkin onnistunut pelissään varsin hienosti ja Fisherin ohjaaminen muuttuu jonkin ajan totuttelemisen ja tuskailun jälkeen sujuvaksi pelaamiseksi. Pelaaja voi pyöritellä pelikameraa vapaasti ympäriinsä konsoliversion tapaan ja tätä temppua varten on käytössä N-Gagen 2, 4, 6 ja 8-näppäimet. Liikkuminen hoituu valtaosan peliajasta arvatenkin ristiohjaimella, mutta siinä vaiheessa kun taskusta kaivetaan ase esiin, vaihtuu liikkuminen edelläkin mainitulle numerosarjalle siinä missä aseella tähtääminen hoidetaan ristiohjaimella. Tämä on ollut hyvä ratkaisu, sillä näin tähtäämiseen saadaan enemmän tarkkuutta, joskaan mitään turhan tarkkaa puuhaa se silti ei pelissä ole. Ampumista kannattaakin harrastaa vain silloin kun vihollinen on varmasti tähtäimessä ja itse on jossain hieman kauempana kuin aivan vihollisten selän takana.
Loput pelin tärkeimmistä kontrolleista toimivat siten, että 3-näppäimellä voidaan vaihdella eri näkötilojen välillä(pimeä, lämpö ja tavallinen näkö) ja 1-näppäimellä saadaan esille valittuna oleva ase. 7 on toimintanäppäin, jolla muun muassa avataan ovia, otetaan vihollista kurkusta kiinni ja niin edelleen. *-näppäin on tavaravalikko, 9-nappulalla Fisher menee kyykkyyn ja #-nappulalla kaveri vaihtaa juoksu -ja hiippailumoodin välillä. Viimeksi mainittu ominaisuus on erittäin hyvä ratkaisu, sillä hiippailemisnopeuden saavuttaminen pelkän ristiohjaimen avulla olisi ollut mahdottoman hankalaa. Nykyisellä ratkaisulla Fisherin ollessa kyykyssä ja hiippailumoodisa vihollinen ei kuule selkänsä taakse hiippailevaa musta-asuista miestä, ellei sitten satu pelaajan epäonneksi kääntymään ympäri.
Vaikka pelin tekoälyn tehtäviin kuuluukin periaatteessa yksinkertainen partiointi ja paikallaan seisoskelu ja yleensä lähes aina selinpäin Fisheriin päin, antaa tekoäly kuitenkin riittävän vastuksen pelaajan joutuessa oikeasti miettimään etenemistään tarkan varmasti. Tuttuun tapaan liian mekkalan pitäminen saa viholliset varuilleen ja tutkimaan paikkoja tietyn ajan. Fisherin huomattuaan, viholliselta ei yleensä paljoa armoa saa, eli jos ei itsellä siinä vaiheessa ole asetta valmiina esillä on peli yhtä kuin game over. Täytyykin nostaa hattua Gameloftille siitä, että pojat ovat onnistuneet vangitsemaan näinkin hienosti Splinter Cell -pelien tiiviin hiippailutunnelman N-Gagelle.
Loistavaa tunnelmaa ei yksinään pidä kasassa kuitenkaan pelin mekaniikka ja loistava grafiikka vaan myös pelin äänimaailma. Taustalla soi jatkuvasti jokaiseen kenttään erinomaisesti sopiva, aito Splinter Cell -tyylinen taustamusiikki, joka toimintatilanteissa nostaa hienosti tempoaan toiminnan kuvaamiseksi. Ääninäyttelyä pelissä ei valitettavasti ole, mutta sen tilalla pelistä löytyy kuitenkin hyvin toimivat ja informatiiviset tekstitykset hahmojen keskusteluiden aikana. Kun peliä on pelannut sen verran, että kontrollit ovat uponneet selkäytimeen, ei siitä tahdo enää päästää irti millään.
Yksinpelin jatkoksi peli tarjoaa Bluetoothin kautta toimivan moninpelin maksimissaan neljälle pelaajalle. Maksimissaan kahden pelaajan yhteistyömoninpeli muutamilla sille suunnatuilla kartoilla, sekä maksimissaan neljän pelaajan Shadownet vastaan terroristit, jossa ensinnä mainittu on niin sanottu hyökkäävä osapuoli ja jälkimmäinen puolustava. Kohteena ovat kolme kentiin sijoitettua tietokonetta, joihin Shadownetin pojat yrittävät päästä käsiksi.
Pelin loistavuudella on kuitenkin oma hintansakin. Peli kärsii nimittäin melko alhaisesta ruudunpäivityksessä ja siinä missä peli pyörii juuri ja juuri siedettävällä tasolla ilman pimeä -ja lämpönäköefektejä, oli ruudunpäivitys paikoitellen silmiin pistävän hidasta kyseisten erikoisefektien ollessa käytössä. Tämän jokseenkin ikävävään seikkaan tottuu ja se sen kanssa oppii elämään, mutta särkee se silti hieman immersiota, joka muutoin pelissä siis on aivan loistava.
Loppusanat
Splinter Cell: Chaos Theoryn N-Gage versio on laadukas käännös kyseiselle laitteelle. Täysin kolmiulotteinen maailma ja konsoliversioista pääosin tuttu pelattavuus tekevät tästä erittäin hyvän valinnan seuraavaksi pelihankinnaksi. Harmi vain, että paikoitellen turhankin huomattava ruudunpäivityksen mateleminen särkee hieman pelattavuutta.
