Tom Clancy’s Splinter Cell on kuulun kirjailijan Tom Clancyn samannimiseen kirjaan perustuva peli. Jo useampaan otteeseen tutuksi tulleen Rainbow Six sarjan sijasta tällä kertaa ei pelaaja ohjastakaan ryhmää erikoissotilaita, vaan ainoastaan yhtä varjoissa ja muutenkin näkymättömissä liikkuvaa erikoissotilasta. On vuosi 2004 ja pelaaja on Sam Fisher, NSA:n itsenäisen jaoston Third Echelonin leivissä työskentelevä agentti. USA:n hallitus kieltää Third Echelonin olemassaolon ja osastolla on mahdollisuus käyttää niin sanottua Fifth Freedom metodia, eli siis lupa käyttää keinoja joita tavallinen laki ei salli, kuten esimerkiksi kiertää kansainvälisiä sopimuksia, lupaa ylläpitää kansainvälistä turvallisuutta keinoja kaihtamatta esimerkiksi taistelemalla terroristeja vastaan niiden omilla keinoillaan.
Itse peli alkaa siitä, kun Georgian presidentin, Kombayn Nikoladzen kabinettiin soluttautunut CIA:n agentti Alison Madison katoaa ja häntä etsimään lähetetty agentti Robert Blaustein katoaa lähes heti perään. NSA päättää ottaa asiasta selvää ja Sam Fisher lähetetään Georgiaan etsimään kyseisiä agentteja. Selviää, että presidentti tapatti agentit koska he pääsivät liian lähelle presidentin “salaisuutta”. Yksi asia johtaa toiseen ja pian USA ja Georgia ovat sodassa toisiaan vastaan. Hienosti juonta siivitetään eteenpäin tavallisimpien välianimaatioiden lisäksi eräänlaisilla TV-uutislähetyksillä joissa kerrotaan tilanteen etenemisestä. No, ei juonesta sen enempää vaan jätetään loput pimentoon.
Minkälaista toimintaa on siis luvassa? Splinter Cell on tyyliltään enemmänkin hiipailua kuin suoraa toimintaa, joskin välillä pelissä joutuu myös tähän jälkimmäiseen turvautumaan. Pelin kymmenen yksinpelitehtävän aikana käydään muun muassa georgialaisella poliisiasemalla etsimässä kadonneita agentteja, soluttaudutaan Georgian puolustusministeriöön sekä öljynporauslautalle, etsitään “myyrä” CIA:n päämajasta ja niin edelleen. Eli siis varsin paljon pelissä tullaan hiippailemaan ja asetta käytetäänkin lähinnä viimeisenä keinona. Ainoa harmi on se, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Splinter Cell todellakin loppuu lyhyeen. Kymmenen tehtävän rinnalle olisi kaivannut esimerkiksi jonkinlaista moninpelimahdollisuutta, sillä tällaisenaan peli on valitettavan lyhyt kokemus laadukkuudestaan huolimatta.
Jokaisessa levelissä pyörii tietysti useita vartijoita joiden ei soisi näkevän Samia ja niinpä miekkosen onkin turvauduttava useisiin eri apuvälineisiin, sekä keinoihin joita voi hyödyntää itse peliympäristön ansiosta. Ensinnäkään Sam ei ole mikään rautakanki, vaan mies taipuu suuntaan jos toiseenkin ja pelaaja voikin pistää Samin kävelemään, hyppimään, juoksemaan, kyykkyyn, seinää vasten, kierähtämään “kuperkeikan”, kuikuilemaan nurkan taakse, kiipeämään putkia, aitoja ynnä muita vastaavia, sekä muun muassa kaikista hienoimpana hyppäämään kahden seinän väliin jalkojensa varaan ja odottamaan alapuolelle kävelevää vihollista jonka voi sitten iskeä tajuttomaksi hyppäämällä sen päälle.
Pelaajalla on myös muitakin konsteja millä ottaa vihollisia pois pelistä. Tällaisia ovat muun muassa vihollisen taakse hiippaileminen ja sen “vangiksi” ottaminen. Vangiksi otettua vihollista voi myös käyttää suojana muita vihollisia vastaan niin sanottuna ihmiskilpenä samalla ampuen itse kohti hyökkäävää vihollista. Joskus vihollisen vangiksi ottaminen on myös tärkeää etenemisen kannalta, sillä aika ajoin vihollisia täytyy kuullustella tai esimerkiksi tunkea niiden pää verkkokalvontunnistimeen, jotta pääsisi lukitusta ovesta sisään.
Pimeys on mustiinpukeutuvan ja siten melko hyvin pimeään sulautuvan Samin valttikortti, sillä sitä tehtävissä todellakin tarvitaan. Parin ensimmäisen tehtävän jälkeen meno vaikeutuu sen verran paljon, että joutuu todellakin miettimään pitkään mitä oikein kannattaisikaan tehdä seuraavaksi, ettei tehtävälle tulisi ei-haluttua loppua. Ympäristö tarjoaa mahdollisuuden piiloutumiseen pelin käyttämän realistisen valaistuksen ja varjostuksen avulla. Esimerkkinä keskellä valoisaa käytävää liikkuminen ei välttämättä ole kaikista kannattavin idea, vaan mikäli näkökentässä on esimerkiksi hylly tai laatikkokasa, jotka tuovat pimeyttä niin kannattaa ehdottomasti edetä tällaisten pimeiden kohtien kautta.
Mikäli kuitenkaan ei pimeää ole tarjolla yhtään, voi sitä tarpeen tullen yrittää keinotekoisesti luoda ampumalla Samin luotettavalla pyssykällä valoja rikki. Hassuna yksityiskohtana aivan kaikkia valoja leveleissä ei tuntunut saavan pelissä rikki, mutta pääosa kuitenkin hajosi ihan mukavasti tuoden tarvittavaa lisäsuojaa. Täysin pimeässä ei näe viholliset, mutta ei myöskään itse Sam. Niinpä miehellä on onneksi matkassaan pimeänäkö -ja lämpölasit joista ensinnä mainitulla pärjää hyvin pimeässä, joskin kirkkaat kohteet, kuten valot tekevät pelaajan “sokeaksi”. Lämpölaseilla voi sitten yrittää tutkailla näköpiirissä olevia, lämpöä tuottavia kohteita. Nämä laitteet eivät ole pelkästään hyödyllisiä, vaan näyttävät myös todella hienoilta visuaalisesti niitä käytettäessä.
Lasien ja pyssyn lisäksi Samilla on matkassaan myöhemmässä vaiheessa peliä eräänlainen äänenvaimennettu rynnäkkökivääri, jolla voi ampua tavallisten kutien lisäksi sitten myös nukutusnuolia vihollisiin, sekä varsin hyödyllisiä mini-kameroita seinille joiden avulla voi tutkailla mitä pidemmällä nurkan takana on. Näiden lisäksi löytyy myös eräänlainen kaapeli, jonka voi tunkea ovien välistä ja tutkia seuraavaa huonetta avaamatta itse ovea. Mukana on myös tiirikointivälineet lukittujen ovien aukomiseen ja tiirikointi pelissä oli mielestäni hyvin toteutettu, eikä se ollut mikään yksinkertainen tiirikoidaanko ovi: “Kyllä/Ei” vaan hieman realistisemmin ovi täytyy itse tiirikoida pyörittelemällä tattia oikeisssa kohdissa. Mitään kovin vaikeaa puuhaa tämä kuitenkaan ei loppujen loppuksi ole, mutta luo oman lisäjännityksensä peliin, kun tietää että lukko pitäisi tiirikoida mahdollisimman nopeasti ennenkuin vartija palaa takaisin huoneeseen ja huomaa pelaajan.. Siinä tulikin sitten muutamaan otteeseen pieni paniikkikin tiirikoidessa ja toki pariin kertaan tuli myös jäätyä kiinni itse teosta.
Kiinnijääminen ei ole mitään kivaa, ei oikeassa elämässä eikä myöskään tässä pelissä, sillä tehtävissä ei voi tallentaa milloin huvittaa ja näin ollen onkin syytä olla varsin tarkkana jokaisen liikkeensä kanssa. Onneksi kuitenkaan tehtäviä ei tarvitse myöskään pelata kokonaan lävitse, jotta pelin tallennus onnistuisi vaan tehtävät sisältävät niin sanottuja välietappeja joiden kohdalla peli kysyy pelaajalta tallennetaanko peli vai ei. Näitä välietappeja on ihan kiitettävästi per kenttä, mutta välillä tulee vastaan kohtia joissa kahden tallennuspisteen välinen matka saattaa olla hieman pitkäkin.
Splinter Cellin tekoäly oli suhteellisen hyvin toteutettu ja oikeastaan juuri siitä syystä peli onkin niin haastava kuin se on. Vihollinen reagoi näkemiinsä kavereiden ruumiisiin, kiinnittää huomiota pelaajan pitämiin ääniin sekä välillä pimeydessä vilahtavaan Samiin, jota havainnollistetaan vihollisten monologeilla sekä sillä, että vihollinen lähtee tutkimaan josko joku tai jotain olisi josssain. Onneksi Samilla on taitavana miehenä kyky ottaa tajuttomat viholliset harteilleen ja kantaa ne piiloon, jolloin viholliset eivät unten mailla olevia/kuolleina makaavia kavereitaan välttämättä pääse näin löytämään.
Tekoälyllä tosin kuten niin usein aiemminkin tuntui olevan välillä pieniä ongelmiakin. Esimerkiksi joskus Samin sai viedä ehkä hieman turhankin lähelle vihollista ennenkuin tämä huomasi mitään, kunhan siis oli vain tarpeeksi pimeätä. Toisaalta välillä taas viholliset tuntuivat löytävän ja näkevän pelaajan pimeässä hieman liiankin hyvin, vaikka olisikin lähtenyt liikkeille ja etsinyt toisen piilopaikan. Ongelma oli kuitenkin varsin pieni ja mitätön, eikä siitä nyt hirveästi haittaa peliä pelatessa ollut, mutta kyllä hermot pariin kertaan meni. Hienona yksityiskohtana pelaaja voi silloin tällöin löytää ympäristöstä esineitä, kuten tölkkejä tai pulloja joita voi heittää haluamaansa paikkaan, jonka jälkeen hyvässä lykyssä vihollinen kuulee tämän ja lähtee tutkimaan paikkaa johon esine heitettiin jonka jälkeen pelaaja pääsee vaivihkaa livahtamaan vihollisen ohitse. Pahimmassa tapauksessa esineen viskaaminen aiheuttaa sen, että vihollinen äkkää pimeässä kyyhöttävän pelaajan ja alkaa jakaa lyijyä, mikäli siis vihollinen sattuu vain olemaan tarpeeksi lähellä pelaajaa ja jotenkin ihmeen kaupalla huomaamaan mistä suunnasta esinen heitettiin.
Kontrolliensa osalta Splinter Cell on varsin laadukasta jälkeä ja ne ovatkin varsin hyvät ja toimivat. Vasemmalla tatilla liikutetaan Samia, se että hiipiikö vai juokseeko hän riippuu siitä kuinka paljon tattia työntää eteenpäin mikä on hienoa sillä näin pelaaja voi täysin vapaasti kontrolloida kulkutahtiaan, koska jo pienikin rapina saa useimmiten vartijat varuilleen. Oikealla tatilla voidaan sitten saa täysin vapaasti kieputtaa kamerakuvakulmaa, mikä on sekin hyvä ominaisuus sillä näin ei tarvitse aina turhaa alkaa vaihtamaan kyttäyspaikkaansa jotta näkisi paremmin ympärilleen.
X, B, Y ja A nappulat toimittavat erilaisten toimintojen kuten hyppäämisen ja kyykkyyn menemisen virkaa, kun taas oikea liipaisin toimii aseen “liipaisimena” sekä lyöntinä silloin kun pelaajalla on vankina vihollinen tai ei ole muuten vaan asetta kädessä ja sattuu pääsemään vihollisen selän taakse. Vasemmalla liipaisimella hoituu esimerkiksi juuri mini-kameroiden ampuminen seiniin ja valkoinen nappula pistää Samin nojaamaan seinää vasten. Tavaravalikkoon, josta voidaan valita ase tai muita apuvälineitä päätään käsiksi pitämällä mustaa nappulaa pohjassa ja samalla valiten tatilla haluttu väline käyttöön. Tähän väliin täytyy todeta, että PS2-versiossa tätä tavaravalikon käyttöä oli sen verran hiottu, että tavaravalikko-nappulaa ei tarvinnut pitää pohjassa vaan sen sai auki painamalla kerran ja suljettua painamalla toisen, jolloin homma kieltämättä toimi piirun verran paremmin kuin Xboxilla vaikkakin varsin pienestä asiastahan tässä onkin kyse.
Graafisesti pelin maailma on aivan uskomattoman hieno ja yksityiskohtainen. Unreal pelimoottorin voimin pyörivä Splinter Cell esittelee niin hienoja ulko, kuin sisätilaympäristöjäkin varsin realistisen oloisesti. Erityisen hienoa pelissä on tietenkin ne valot ja varjot, jotka ovat oikeastaan juuri ne kaksi ominaisuutta joita itse tekijätkin ovat pelissä hehkuttaneet. Erityisesti valoefektit ovat hienoja, koska ne reagoivat pelaajaan, siten kuin oikeassakin elämässäkin samalla luoden varsin uskottavia varjoja ympäristöön. On kuitenkin varsin vaikea alkaa tässä selittämään mitä yritän sanoa, eikä varmastikaan kuvistakaan saa aivan täyttä kuvaa siitä miltä pelin valot ja varjostukset oikeasti näyttävät pelissä.
Niin ikään kauttaaltaan hieno äänimaailma kulkee pelin grafiikan kanssa käsi kädessä. Äänet ovat kunnon äänentoistolaitteiston kanssa ehtaa tavaraa ja muutenkin ääniin ollaan panostettu. Varsinkin kun kyseessä on hiiviskely-toiminta, jossa jokainen ääni ja rapina täytyy ottaa huomioon, ovat pelin tekijät onneksi osanneet myös tehdä äänistä tarpeeksi tarkat, joka taas mahdollistaa sen että pelaaja voi tarpeeksi hyvin kontrolloida omaa desibelitasoaan. Ääninäyttelyäkin pelistä löytyi niin välianimaatioiden kuin itse pelinkin aikana, esimerkiksi kuullusteltaessa vihollisia tai kuunneltaessa vihollisten keskinäistä pulinaa pimeyden suojasta. Hienona lisänä Sam Fisheriä ollaan saatu ääntelemään Michael Ironside, muun muassa Starship Troopers elokuvasta tuttu kaveri, joka hienosti onnistuu puhaltamaan Samiin kunnollisen persoonallisuuden hänen möreällä, bassomaisella äänellään.
Musiikkiakin pelistä löytyy ja pääasiassa, kuten hiippailupeleissä yleensäkin ei tässäkään musiikki ole mitenkään olennainen rooli pelissä tai muutenkaan häiritsevän tasoista vaan lähinnä sekoittuu mukavasti muun äänimaailman joukkoon, kuitenkin siten että sen vielä kuulee. Siinä vaiheessa kun vihollinen kuulee esimerkiksi ääniä, muuttuu musiikki hieman nopeatempoisemmaksi ja kun Sam havaitaan tai lattialta löytyy ruumis, nostaa tempo vielä pykälän verran tahtiaan nopeammaksi tuoden peliin kivasti lisää tunnelmaa.
Playstation 2-versio ei juurikaan pelillisesti poikkea Xbox-versiosta, mitä nyt PS2-versioon on laitettu lisänä yksi voimala-leveli alkuperäisten kymmenen rinnalle. Kun pelin käynnistää ensi kertaa huomaa tosin, että alkuintro täysin erilainen ja myös paljon kattavampi ja informatiivisempi kuin Xboxin vastaava ja sen avulla pelin juonen alusta saakin paremmin selvää.
Graafisesti peli ei yllä Xbox-version kanssa samalle tasolle ja kentissä huomasi selkeästi kuinka peliä oli jouduttu karsimaan PS2:lle istuvaksi. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että ylimääräistä roinaa kuten hyllyjä, tietokoneita, laatikoita ja vastaavia oli paljon vähemmän kuin mitä Xboxilla. Karsittunakaan peli ei koko aikaa aivan täysin sulavasti pyörinyt ja pelissä esiintyikin paikoitellen pientä hidastumista sellaisissa paikoissa missä oli paljon tavaraa kerralla ruudulla.
Grafiikan taso yleisesti kentissä oli melko lailla samaa tasoluokkaa kuin Xboxilla, mutta valot ja varjot olivat Xbox-versioon nähden naurettavan yksinkertaisen näköisiä. Siinä missä Xbox-version valot ja varjot ovat hipovat fotorealistisuuden tasoa, ovat samat kohdat PS2:lla nähtyinä hyvin vaisuja. Siinä missä Xbox-versiossa oli oikeasti välillä todella niin pimeää, ettei nähnyt ollenkaan eteensä niin oli PS2:lla peli sen verran paljon valoisampi, ettei oikeastaan pimeänäkölaseja ollut pakko käyttää läheskään niin usein kuin Xboxilla.
Tietystikään en voi väitttää etteikö peli olisi myös PS2:lla yksi hienoimmista peleistä mitä sillä koneella ollaan nähty, mutta jos halutaan vertailla Xboxin ja PS2:n Splinter Celliä keskenään niin kyllähän se PS2 kisan visuaalisuudessaan häviää, tosin onhan se tekniikaltaan vanhempikin. Hassuna yksityiskohtana tulin huomanneeksi, että Samista oli PS2-versiota varten tehty jotenkin nuoremman näköinen kuin miltä hän Xboxilla näytti ja esimerkiksi miekkosen kampausta oli laitettu hieman uuteen uskoon ja se ohut partakin näytti nyt kokonaan ajetulta.
