Paavo Pesusieni -animaatiosarja on vuosien saatossa muodostunut jättihitiksi. Vuoden 1999 debyyttikauden jälkeen sarja alkoi saada osakseen paljon suosiota ja loppu on historiaa. Sarjan yhdestoista tuotantokausi on jo tekeillä ja siihen väliin on mahtunut myös kaksi kokopitkää elokuvaakin ja kolmas on tekeillä. Sarjan luoja Stephen Hillenburg on hyvä esimerkki siitä, kuinka joskus uravalinta ei olekaan niin selkeä: mies opiskeli meribiologiksi kiinnostuessaan animoinnista. Paavo Pesusieni-sarjan hahmot hän lopulta keksi meren eliöistä ja vaikka itse Paavo Pesusieni on ihan tavallinen pesusieni, oli hahmon alkuperäiskonseptina merisieni.
Itse joudun myöntämään, että en koskaan ole innostunut katsomaan Paavo Pesusientä ja luulin sen olevan erittäin lapsellinen ja vain pienille lapsille suunnattu piirrossarja, kunnes Activisionin uutta SpongeBob Squarepants ? Plankton’s Robotic Revenge -peliä varten pakotin itseni perehtymään lähdemateriaaliin. Luulin sen olevan tylsä, ellei jopa vastenmielisen puuduttava kokemus. Väärässä olin; sarja vei oitis mukanaan ja tätä kirjoittaessa olen jo lähes katsonut koko ensimmäisen tuotantokauden. Harmi vain, että muita kausia ei näytä tällä hetkellä olevan saatavilla videopalvelun kautta — osoitan sormellani juurikin sinua, Suomen Netflix.
Paavo Pesusienen kohdalla on kyse yhdestä niistä harvoista sarjoista, jotka ovat täysin katsottavia aikuisten kuin nuorten lapsienkin silmissä ja se varmasti onkin ollut osittain salaisuus pitkään elinkaareen. Hahmojen älytön sekoilu sekä jaksojen pienet yksityiskohdat tekevät siitä sellaisen, että jopa aikuinen voi jaksoista huvittua. Aikuinen löytää sarjasta eri asioita kuin nuori lapsi. Samaan kategoriaan voisi lukea lisäksi ainakin pitkäikäisen sarjan Simpsonit.
Mitä pelipuoleen tulee, on Paavo Pesusieni-aiheisia pelejä tehtailtu vuodesta 2002. Animaatiosarjan pelioikeudet kuuluivat vielä vähän aikaa sitten THQ:lle, mutta koska julkaisija meni nurin, lähti lisensoidut ja omistetut nimikkeet muualle. Paavo Pesusienen itselleen nappasi Activision.
SpongeBob Squarepants ? Plankton’s Robotic Revenge onkin aivan ensimmäinen aiheeseen perustuva peli, joka ei ole THQ:n julkaisema. THQ käytti aikoinaan Pesusieni-peleissään monia tuntemattomampia eri kehittäjiä vuosien varrella ja niin tekee Activisionikin. Plankton’s Robotic Revengen on kehittänyt Behaviour Entertainment, jolla ei ole vyönsä alla aiemmin oikeastaan kuin yksi Alvin ja Pikkuoravat -peli.
SpongeBob Squarepants ? Plankton’s Robotic Revenge on melko perinteinen animaatiosarjan pohjalta tehty lisenssipeli. Hypitään ja pompitaan, kerätään keräiltäviä ja nitistetään vihollisia. Pelimekaniikkansa Plankton’s Robotic Revenge on repinyt lähes suoraan Ratchet & Clank-peleistä. Pelaaja saa kunkin kentän alussa valita haluamansa hahmon viidestä eri vaihtoehdosta, joiden joukossa on muun muassa totta kai itse Paavo, mutta myös (näin Suomi-versioina) Jalmari-Kalmari, Patrik Tähtönen, Einari Rapu ja Santa-Sanna.
Plankton’s Robotic Revenge -pelin tarinassa Sulevi Plankton hamuaa (jälleen kerran) itselleen Einari Ravun herkullisen rapupiirasen salaista reseptiä ? ja siinä sivussa maailmanvalloitusta. Plankton onnistuukin aikeissaan ja varastaa reseptin avaamiseen vaadittavat kolme avainta. Paavo ja ystävykset eivät jää katselemaan tätä sivusta, vaan päättävät pistää kampoihin Planktonille. Mutta Sulevillapa onkin suojanaan robottiarmeija, joiden lävitse ystävysten on ensin taisteltava.
Seuraa kolmen pelimaailman ja kahdeksantoista tason verran toimintaa, jossa robotteja ammutaan ja piestään paloiksi. Jokaisen maailman lopussa häämöttää vastuksena isoon robottipukuun piiloutunut Plankton ? joko Sulevi itse tai sitten jotkin hänen serkuistaan. Nitistetyistä roboteista ja sinne tänne ripoteltuja tynnyreitä rikkomalla löytyy muttereita ja pultteja, jotka kuin magneetin kera kerääntyvät pelaajan hahmon sisuksiin. Mutterit ovat valuuttaa, jota käytetään uusien aseiden ja niiden päivitysten ostamiseen. Toki nyrkeinkin voi viuhua, mutta suurin osa vihollistyypeistä vain vaurioittaa pelaajaa, mikäli yrittää ratkoa tilanteet nyrkein ja siksi niitä tulisikin käyttää vain tynnyreiden rikkomiseen.
Kaikki aseet ovat aluksi melko tehottomia, eritoten hitaita ampumaan, joten päivitykset parantavat ja helpottavat peliä huomattavasti. Mitään käytännön eroa aseiden välillä ei sitten olekaan, joten on aivan sama mitä asetta muttereillaan päivittelee. Typeränä yksityiskohtana hahmon vaihtaminen tarkoittaa sitä, että aseet joutuu aina uudelleen ostamaan ja päivittämään alusta asti, mikäli valitulla hahmolla ei vielä aiemmin ole lainkaan pelattu. Parempi ratkaisu olisi ollut pitää kaikilla hahmoilla yhteistä mutteri- ja asetiliä, jolloin kaikilla hahmoilla olisi ollut käytössään samat aseet ja päivitykset aina valmiina toimintaan.
On erittäin kiva juttu, että kaikkia päähahmoja saa peluuttaa, mutta siihenpä pelin hehkuttaminen suurilta osin jääkin. Kontrollit ja pelimekaniikka on kyllä toimivaa sorttia sekin (aseet lukittautuvat automaattisesti maaliinsa, ei muuta kuin liipaisin pohjassa vaan) ja pelin kontrollit ja ohjaamisen oppii hetkessä nuorempikin, mutta pelin kentät ? ihan kaikki kentät! ? toistavat itseään aivan kamalasti. Jokaisessa kentässä kerätään tynnyreitä, jonka jälkeen yleensä seuraa taistelu robottien ja automaattitykkien kanssa. ?Taistelumusiikkina? toimiva, Havaiji-tyylinen 50-luvun kitararenkutus pärähtää käyntiin ja loppuu kun kaikki robotit on kukistettu. Sitten painellaan nappuloita tai muuta vastaavaa, jotta nostosilta laskeutuisi tai muuta vastaavaa. Sitten rikotaan vähän tynnyreitä ja taas kohdataan läjä robotteja sen saman musiikin alkaessa soida. Tätä kaavaa toistetaan loputtomalla syklillä aina kunkin tason loppuun asti.
Välillä tasojen väliin mahtuu äärimmäisen lyhyitä ?leijailuhetkiä? pyörteen sisuksissa, jossa väistellään uponneiden laivojen kappaleita ja keräillään muttereita, jonka jälkeen palataan jälleen siihen tynnyreiden rikkomiseen ja robottien listimiseen kitararenkutuksen kera. Jos pelimekaniikka ja musiikki toistaa itseään todella pahasti, sitä tekee myös tasosuunnittelukin. Kaikki tasot vaikuttavat copy&paste-toimenpiteen uhreilta, eikä edes pelimaailman vaihtuessa värit tai maisemat muutu sen kummemmin miksikään. Toisaalta, ollaanhan meren pohjassa, joten kenties tästä saadaan tekosyy olla muuttamatta mitään.
Pelimekaniikan ja tasosuunnittelun osalta myös kunkin maailman loppuvastukset toistavat itseään. Vastassa on jokaisella kerralla joku Planktoneista, joka sahaa edestakaisin ruutua robottiasussaan, ainoastaan pelaajan pommitustyylin vaihtuessa. Jokaisella kerralla ammutaan liipaisin pohjassa robotti-Planktonia silmään ja odotetaan, että se putoaa. Ja ei muuta kuin seuraavaan maailmaan tuhoamaan tynnyreitä ja robotteja kitararenkutuksen kera.
Olen pelannut monia todella huonoja lisenssipelejä arvostelijana ollessani, mutta SpongeBob Squarepants ? Plankton’s Robotic Revenge on melkeinpä valehtelematta yksi itseään toistavimmista lisenssipeleistä, joita koskaan olen pelannut. Mukavaa on se, että pelissä saa halutessaan jopa neljän hengen samanaikaisen moninpelin, jolloin esimerkiksi perheen pienimmät voivat pelata nelisteen tai sitten niin, että isukki ottaa osaa peliin yhtenä hahmona lapsensa kanssa.
Kaksinpelinä pelin puuduttavuus alenee, mutta ei kuitenkaan huomattavasti. Poislukien itsensä näköisiksi mallinnetut sankarit, pelissä ei ole juuri mitään sellaista joka toisi esille hahmojen persoonallisuuksia tai ylipäätään koko sarjan hullunkurisuutta. Dialogia ja puhetta hahmojen välilläkin on äärimmäisen vähän: heti pelin alussa ja jokaisen kukistetun loppupomon jälkeen. Pelin aikana hahmot kyllä heittävät one-linereita pelaajan runnoessa robotteja, mutta näitä one-linereitakin on vain muutama kappale, joten ne alkavat todella nopeasti toistamaan itseään. Kaverukset eivät myöskään koskaan kohtaa pelin aikana. Olevinaan pelin alussa Paavo ja muut lähtevät yhdessä kukistamaan Planktonia ja tämän aikeitaan, mutta jos peliä pelaa aivan yksinään ei muita kavereita näy mailla eikä halmeilla. Eikö tekoälyn roolissa olisi voinut tällöin lisätä edes yhden hahmon mukaan robotinriepotuskarkeloihin?
Siitä en ole aivan varma, onko pelissä olevat hahmot esikuviensa ääntelemiä, mutta melko pitkälti kaikki kuulostivat aidoilta esikuviltaan ja ääninäyttely toimii ? se vähä mitä siitä siis löytyy. Missattu tilaisuus on kuitenkin lokalisoinnin totaalinen puute: pelissä ei ole tarjolla lainkaan suomenkielistä puhetta pienemmille lapsille ? ei edes suomennettuja valikoita tai tekstityksiä, joten ainakaan täällä Suomessa lapset eivät saa kokea ?Paavo Pesusientä? vaan SpongeBob Squarepantsin. Ikävä juttu sinänsä, sillä Paavo Pesusieni on dubattu suomeksi varsin mallikkaalla tavalla.
Visuaalisesti Squarepants ? Plankton’s Robotic Revengen parasta antia ovat yllätys, yllätys animaatiosarjasta tutut hahmot. Muutoin pelinaikainen grafiikka on kamalan vaisua, vaikka tavallaan hahmot istuvatkin siihen varsin hyvin ja siinä on ainakin vihvahteita sarjan väreistä ja maisemista. Silti peli näyttää paikoitellen kuin joltain ylöspäin skaalatulta PS2-aikakauden peliltä, eikä visuaalista loistetta löydy juuri lainkaan. Kenties tällainen nuoremmille suunnattu lisenssipeli on oiva tekosyy salakavalasti tuoda markkinoille pikkurahalla ja vaivalla väsätty tuote, jolla sitten tahkotaan paljon rahaa, mutta kyllä sarjan varttuneemmat ja aikuiset fanit takuuvarmasti pelin vaisuuden ja itseään toistavuuden huomaavat.
Kokonaisuutena SpongeBob Squarepants ? Plankton’s Robotic Revenge ei ole mikään huono peli sinänsä ? siitä vain ei löydy lainkaan vaihtelua, eikä hahmojen välistä puhetta tai kanssakäymistä, mutta ainakin kaksinpelinä (ja vielä enemmän nelinpelinä) se on hetken hauskaa hupia. Sen verran kiitosta täytyy pelille antaa, että tämän tuoreimman lisenssipelin kautta tulin tutustuneeksi loistavaan lähdemateriaaliin, joka todennäköisesti muutoin olisi jäänyt minulta täysin kokematta. Lähdenpä tästä kauppaan ostamaan Paavo Pesusienen DVD-bokseja.
