Star Renegades arvostelussa

Jos saisin euron jokaisesta pikseligrafiikalla tyylitellystä rogulikesta, ei tarvitsisi säästellä kuukausipalkasta terassiremonttiin. Samoille täpötäysille markkinoille rynnistää myös kanadalaisen Massive Damagen uutukainen Star Renegades – scifistä, huumorista ja JRPG-taisteluista ammentava kevytstrategia, jossa pelastetaan maailmankaikkeutta ulottuvuuksien takaiselta imperiumilta. Tyylikkään ulkokuoren ja lyhyen johdannon takaa paljastuu varsin mestarillinen strategiapeli, jolla on tukku hyviä ideoita sekä omaperäinen käsitys roguelike-pelien rytmityksestä.

Pelin lähtöasetelma on yksinkertainen ja melko nokkela. Imperiumiksi itseään kutsuva robottiarmeija ilmestyy kuin tyhjästä ja lanaa koko sivistyneen maailman tasaiseksi. Pelaaja luotsaa pientä mutta persoonallista sissijoukkoaan epätoivoiseen vastaiskuun, jonka tavoitteena on listiä tielle sattuvat sotilasjohtajat ja pitää mystiset titaaniartefaktit poissa pahisten näpeistä. Epäonnistuminen tietää loppua niin maailmalle kuin sankareillekin, mutta onneksi multiversumissa riittää liki identtisiä ulottuvuuksia, joihin voi paeta hakemaan revanssia. Varsinaiseksi juonipeliksi en Star Renegadesia sen kerronnallisista elementeistään huolimatta laskisi, mutta pakko nostaa hattua yritykselle selittää roguelikejen syklistä luonnetta vaihteeksi säieteorialla.

Pelinä Star Renegades nojaa ennalta määrättyihin sääntöihin ja determinismiin – se on kuin lautapeli, jossa ei ole noppaa. Pelaajan roolina on tehdä valintoja ja arvioida niiden seurauksia. Mistä kulkee optimaalisin polku titaaniartefaktille ja mitkä kaikki resurssit, varusteet sekä vihollispomot pitää mahduttaa reitille? Olisiko seuraavassa taistelussa enemmän hyötyä 30 pistettä vahvemmista suojakentistä vai 25% lisävauriosta panssareihin? Kuka hyökkää kenen kimppuun kimppuun ja millaisin liikkein? Meno on siinä määrin systeemistä, että arvostelutekstikin uhkaa muistuttaa ohjekirjaa.

Pelin sydämenä sykkii vuoropohjainen taistelumekaniikka, joka on imaissut enemmän kuin vähän vaikutteita japanilaisroolipeleistä. Ideana on sijoittaa tiiminsä liikkeet noin minuutin mittaiselle aikajanalle siten, että omat ehtisivät iskeä ennen vihollisia. Ensimmäinen hyökkääjä saa kriittisyysbonuksen ja sysää kohteensa iskuvuoroa tuonnemmas – hyvässä lykyssä kokonaan seuraavalle kierrokselle. Vaurion määrän ja vuoron lopputuleman näkee jo ennalta, sillä satunnaisuutta ei ole. Tilanteeseen sopivien liikkeiden poimiminen ei ole siltikään kovin helppoa, sillä viholliset iskevät armotta, eikä erilaisten lyöntien, vastalyöntien, buffien ja debuffien yhteensovittaminen ole aina ihan yksinkertainen temppu. Kevyet lyönnit sopivat iskuvuorojen jonglööraamiseen kun taas hitaat ja vahvat liikkeet altistavat myös lyöjänsä osumille. Vihollisten työntely aikajanallakin on vain väliaikainen lysti, eikä temppu välttämättä onnistukaan enää seuraavalla kierroksella. Oman pähkinänsä aiheuttavat myös erilaiset vahinkotyypit, erikoisliikkeet sekä terveyden, panssarien ja suojakenttien hallinta. En ole ihan varma, luonnehtisiko taisteluita enemmän strategiaksi vaiko jonkin sortin monimutkaiseksi ongelmanratkonnaksi. Koukuttavaa touhua, yhtä kaikki.

Deterministiset valinnat jylläävät myös taistelukenttien ulkopuolella. Suljettuihin sektoreihin pilkottua pelikarttaa saa kulkea tasan yhdeksän siirron verran ennen pomovihollisen saapumista ja titaaniartefaktin menettämistä. Rajoite pakottaa harkitsemaan tarkoin, mitkä vihollisjoukkiot, varusteet ja resurssit käydään katsastamassa ennen seuraavaa finaalia. Kolmen vuoron välein koittaa yö, joka tuo tullessaan lisää kiperiä valintoja. Hahmoilla on erilaisia kortteja, joiden pelaaminen parantavaa haavoja, antaa hyödyllisiä taistelubonuksia ja vahvistaa ystävyyssuhteita. Kortteja saa pelata vain kourallisen ja valinta on arvatenkin tiukka, kun vaakakupeissa painavat tiimin terveys, taistelukyky sekä komboliikkeitä mahdollistavat ystävyydet. Valinnat tuntuvat painavilta ja strategiaa on pakko miettiä nenäänsä pidemmälle, mikäli mielii selvitä läpi seuraavankin päivän. Kaikkea ei voi saada, eikä Star Renegaden niukka maailma tunne turhia bonuksia.

Star Renegadesin tahti on hitaampi kuin useimmissa pelaamissani roguelikeissä. Siinä missä keskimääräisen Spelunky-juoksun saa purkkiin minuuteissa, uppoaa yhteen Star Renegades -iteraatioon kolmekin tuntia. Verkkaisempi rytmi on konseptina kiinnostava, mutta tuntuu käytännössä rankaisevalta. Mikään ei puraise motivaatiota kuin ottaa kokonaisen peli-illan edestä takapakkia, eikä uuteen alkuun pääse viettämättä ensimmäistä puolituntista pelin helpoimpien vihollisten parissa. Star Renegades ei myöskään kompensoi riittävästi tappion tuomaa menetystä: uusia yrityksiä helpottavat bonusesineet ja -muuttujat ovat enimmäkseen hyödyttömiä – tai ainakin paljon hyödyttömämpiä kuin pelaajan kerryttämä kokemus ja osaaminen. Pelikonsepti on itsessään riittävän koukuttava potkiakseen tappion lannistaman pelaajan takaisin ruotuun, mutta olisihan se kiva, jos uuteen vauhtiin pääsisi nopeammin. Kostonhimoisemmille tarjotaan tilaisuuksia Shadow of Mordorista lainatulla nemesis-systeemillä, joka ylentää edellispelistä selvinneet loppuviholliset pykälää kovemmiksi ja nostaa ikonisimmat pahikset toisinaan myös kuolleesta. Mikään ei ollut omissa peleissäni tyydyttävämpää kuin saada se yksi kiusallisesti pakeneva pyromaanirobotti vastaamaan tekosistaan.

Vaikkei Star Renegades ole millään mittapuulla täydellinen, on sen tarjoama strategiakokemus riittävän tiivis ja monipuolinen napatakseen paloja yöunista. Se on lisäksi varsin tyylikäs, olipa kyse sitten näennäisen yksinkertaiseen pikseligrafiikkaan upotetuista valaistusefekteistä tai suorastaan ilmiömäisen tarttuvasta ääniraidasta. Äänet sekä visuaaliset tehosteet tuovat taisteluihin juuri sen verran potkua, että onnistuneesta kombosta tulee hyvälle tuulelle. Pikseligrafiikkatyyli äityy suurella ruudulla turhankin puuroiseksi, ja valehtelisin jos väittäisin, etten olisi kaivannut karttamoodiin zoomitoimintoa. Pääsääntöisesti Star Renegades on kuitenkin ilo niin silmille kuin korville.

Star Renegades osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tunnustan, etten odottanut pikseligrafiikalla kuorrutetulta roguelikelta kauheasti mitään, mutta determinismi, hyvin mietityt taistelumekaniikat sekä merkitykselliset valinnat saivat kokemuksen tuntumaan reilulta ja ennen kaikkea raikkaalta. Kuolemat menivät ihon alle, enkä ole ihan vakuuttunut, että peli jaksaa kantaa määrättömän montaa pelituntia enää ensimmäisen läpipeluun jälkeen. Jos toisaalta laskee saavansa vähän noin 12 tuntia laatuaikaa ja törkeän hyvä soundtrackin reilulla parillakympillä, ei Star Renegades ole lainkaan pöllömpi diili.