Star Wars Jedi: Fallen Order arvostelussa

Siitä onkin jo jonkin aikaa, kun Star Wars -elokuvien universumi on nähnyt valomiekkailulla varustetun yksinpelin. Se vuosi oli 2010 ja peli The Force Unleashed II.

Kun aikaa nopeasti kelataan yhdeksän vuotta, on ehtinyt tapahtua paljon. Disney osti vuonna 2012 Star Warsin sekä Lucasfilmin sivustudioineen vuonna isolla rahalla. Mukana meni myös Force Unleashed II:n kehittänyt klassikkostudio LucasArts, joka sittemmin suljettiin.

Disney on luonut uuden elokuvatrilogian sekä muutaman yksittäiselokuvan. Tätä kirjoittaessa kuluvan kuun aikana elokuvissa nähdään vanhan saagan päättävä Star Wars: Episodi IX – allekirjoittaneen (ja monen muun) mielestä huonon kahdeksannen episodin jälkeen. Aina voi luottaa Voimaan, mutta onko oikeaa toivoa enää jäljellä? Se selviää lähiaikoina.

Star Wars -pelilisenssi meni Electronic Artsille lainaan muutama vuosi kaupanteon jälkeen. Olemme saaneet EA:n tallista tähän mennessä pari keskinkertaista SW-tuotosta, nettiräiskinnät Battlefront ja Battlefront II, joista jälkimmäisessä oli mukana jo yksinpelikampanjakin, kun sitä moni toivoi – tosin FPS-pelin muodossa.

Jedi-ritarin uusi nousu?

Star Wars Jedi: Fallen Order on kuitenkin jo lähempänä sitä, mitä oikeasti on toivottu jo pitkään: pelkkä yksinpeliin keskittyvä toimintapeli, jossa valomiekat pääsevät pääosaan. Fanit (allekirjoittanut mukaan lukien) toivoivat jotain Jedi Knight -pelisarjan kaltaista herkkua, saimmeko sellaista?

Jedi: Fallen Order sijoittuu ajallisesti Revenge of the Sith- ja A New Hope elokuvien väliin. On kulunut viisi vuotta siitä, kun Anakinista tuli Darth Vader ja Jedi Order lähes tuhottiin.

Pelin päähenkilönä nähdään Luke Skywalkerin kaltainen nuori poika, tuhoamisten aikaan padawan-tasoa ollut Cal Kestis, joka on pölyn laskeuduttua naamioitunut arjen työläiseksi Imperiumin valvovan silmän alta. Disneyn luomaa First Orderia ei tässä pelissä ole ja jopa stormtrooperitkin ovat niitä klassikkomalleja ankkasotilaiden sijaan, vaikka The Force Awakensin liekinheitintyyppejä nähdäänkin. Tämähän vaikuttaa varsin lupaavalta.

Jo heti tarinan alkuvaiheilla – kun Imperiumi sitten kuitenkin pojan äkkää – johtajanaan paikallisen inkvisitio-osaston mystinen Second Sister – löytää Cal itsensä pakomatkalta. Onneksi seuraan lyöttäytyy kuitenkin R.O.B the Robotin kaukainen sukulainen, taitava pikkudroidi BD-1. Käytännössä Respawin oma versio R2-D2:sta. Muutakin seuraa saadaan eeppiselle matkalle, kun pelaaja tapaa Milleniu.. Stinger Mantis -nimisen aluksen pilotin Greezin sekä tämän ystävän Ceren, entisen Jedimestarin.

Jos leikitellään ajatuksella, että Cal Kestis on kuin Luke ja BD-1 on R2-D2, voitaisiin kai sanoa, että Jedi: Fallen Order -pelissä Greez, tuo naljaileva avaruusmöttiäispilotti on persoonaltaan kuin Han Solo ja Cere siinä tapauksessa rymyporukan Chewy tai ehkä sittenkin eräänlainen Obi-Wan.

Planeetat syyniin

Alkukohtaamisten jälkeen Jedi: Fallen Order muuttuu peliksi, jossa tutkitaan eri planeettoja Jedi Knight: Jedi Academy -pelin kaltaisesti. Fallen Orderissa siksi, että saataisiin johtolankoja muiden potentiaalisten elossa olevien Jedi-ritareiden sijainneista, sillä apua tarvittaisiin rivejä lihottamaan niskan päällä olevan Imperiumin kukistamiseksi. Paperilla touhu kuulostaa erittäin hyvältä, mutta toteutus ikävä kyllä ontuu.

Ensimmäinen ontuminen on kenties itse tarina. Respawn ei ole osannut kirjoittaa mitään kovin mieleenpainuvaa tarinaa tai sivuhahmojakaan, vaikka Shameless ja Gotham TV-sarjoista tuttu Cameron Monaghan virtuaalijedinä oman äänensä kera onkin ihan sympaattinen padawan-ilmestys. Mustan naamarin taakse jälleen kerran piiloutuva ja välillä ei-piiloutuva pääpahis on sekin jo vähän turhan kliseistä Star Warsia Kylo Renin jälkeen. Samoilla planeetoilla ja samoissa maisemissakin vieraillaan useampaan otteeseen, mikä tuntuu pieneltä kierrättämiseltä.

Toinen hieman puuduttava tekijä on yleinen tasosuunnittelu. Pelissä annetaan avoimemman pelimaailman tuntua ja jopa karttaruutukin avuksi navigointiin, vaikka ympäristöt ovatkin lopulta melko lineaarisia. Sieltä täältä voi löytää piilotettuja keräiltäviä sekä eräänlaisia Calin aistimia flashback-tuntemuksia tapahtuneist asioista. Tasoista löytyviä oikoreittejä saa avattua yleensä vasta sitten kun paikat on jo osittain koluttu. Tasoissa on hieman liikaa tyhjää tilaa ja turhaa, aikaa vievää juoksentelua. Ilmeisesti haluttaisiin, että pelaaja imisi tunnelmaa sisäänsä, tutkisi paikkoja ja katselisi maisemia.

Kyllähän maisemien ihastelua voisi harrastaakin, mutta kun Jedi: Fallen Order ei ole audiovisuaalisesti mikään kovin kummoinen ilmestys. Xbox-versiossa grafiikka on yllättävänkin vaisua. Unreal-moottorin päällä hyrräävä grafiikka ajaa asiansa, mutta näyttää heikoimmillaan useamman vuoden vanhalta peliltä. Grafiikkavirheiltä ja tekstuurien puuroutumiseltakaan ei vältytä. Eikä ruudunpäivitysongelmiltakaan, jotka välillä saavat kuvan dippaamaan nopeuden osalta vähän enemmänkin. Cal lyö monesti valosapelillaan myös suoraan kiviseinien ja muun maiseman lävits. Onnistuinpa kertaalleen jopa putoamaan erään hyppelykohtauksen aikana pelimaailman sisuksiinkin.

Myös yksi oleellisimpia elementtejä Star Wars -pelille, eli John Williamsin alkuperäiset sävellykset, loistavat nekin poissaolollaan ja tilalla on vain mukailevaa vaisua lurittelua. Musiikkien tapaan eräs kaikista oleellisin alkutunnelman rakentaja, eli tuttu vierivää keltaista juonitekstiä esittelevä alkuintro tunnusmusiikin kera on sekin jäänyt pois. Ei näin.

Pääasiassa Jedi: Fallen Order tuntuukin kuin jonkinlaiselta geneeriseltä toimintapeliltä, johon on lätkitty Star Wars -universumille tuttuja elementtejä, mutta joka kokonaisuutena kuitenkin muistuttaa enemmän A Star Wars Story -kaltaisia tuotoksia George Lucasin luoman universumin sijaan.

Kiipeilevä poncho-poika

Mekaniikaltaan Jedi: Fallen Order on hakenut selkeästi vaikutteita muun muassa Uncharted- ja Tomb Raider pelisarjoista ja muista vauhdikkaimmista, moderneista 3rd person toimintapeleistä ja se myös näkyy. Välillä kiipeillään ja tutkitaan pimeitä luolastoja niinkin paljon, että sitä kokonaan unohtaa olevansa Star Wars -pelin maisemissa valomiekan taitajan roolissa.

Nimittäin silloin kun ei tapella stormtroopereiden, muunlaisten Imperiumin vihollisten tai paikalliseliöiden kanssa, viuhutella valomiekkaa tai käytetä Voimaa, on pelaaja todennäköisesti kiipeilemässä vuoren seiniä, roikkumassa köynnöksissä kuin Tarzan, tasapainoilemassa kapeiden metalliputkien päällä tai juoksentelemassa pitkin ennalta määritettyjä seinäpintoja kuin Mirror’s Edgen parkour-Faith.

Moneen otteeseen lasketaan myös mäkeä kuin lumilautailija – olipa kyseessä sitten mutamäki, jäämäki tai ihan vaan jonkin rakennelman liukas pystyseinämä. Tasohyppelyäkin sekaan on saatu ja Cal kun osaa hidastaa aikaa eräällä kyvyllään, niin johan on peliin laitettu hyppelykohtiin runsaasti vauhdilla liikkuvia alustoja, jotka ilman hidastamista pilaavat hypyt ja pudottavat Calin kuiluun.

Valosapelitaisteluiden välissä olisi ihan kivojakin suorittaa, mutta kun pelaaminen on suurimman osan ajasta tätä apinatouhuilua. Kun pelin kehittäjän nimi on Titanfall-peleistä tuttu Respawn Entertainment, on seinäjuoksentelukin helppo tunnistaa näistä aiemmista peleistä suoraan revityksi ominaisuudeksi. ”Laitetaan sitä, se näyttää coolilta!”

Vielä kun saadaan Calin vaatetusta muunneltua vetämällä Clint Eastwood -poncho ylle koluamalla sieltä täältä löytyviä loottilaatikoita, niin ai että kyllä on tulevan Jedi-ritarin elämä mallillaan. Myös BD-1:n skinejä voidaan vaihtaa ja jopa Calin valosapeliakin pääsee muokkailemaan työpöydän äärellä.

Tuliaseitakaan Cal ei pelin aikana käytä lainkaan, joten sinänsä kyseessä ei ole mikään Dark Forces -sarjan ylösnousemus – eikä liiemmin Force Unleashed III:kaan.

LucasArtsin muistoa kunnioittaen

Stormtroopereiden piekseminen valomiekallakaan ei ole aivan sitä mitä joskus aikoinaan. Tyypit partioivat yleensä tietyissä paikoissa odottamassa ja sen jälkeen, kun pelaaja huomataan, alkaa show. Paikalla ovat peruspyssytyypit, mutta myös Force Awakens -elokuvassa esitellyt sähköpamppuheput sekä jopa minigunmiehet ja sinkotrooperit. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saattaa mukaan liittyä paikallisia villielämiä, kuten maan alta äkisti porautuvia jättimyyriä, jotka käyvät yleensä ensimmäisenä pelaajan päälle. Pitäisi olla valppaana ja käyttää ajan hidastusta, mutta aina sekään ei kaikkeen osu – ei varsinkaan ennen kuin kyvyn päivittää paremmaksi. Ajan hidastus muutenkin on Voimana hieman kyseenalainen – en muista yhdenkään Jedin käyttäneen ajan kulun manipulointia elokuvissa. Saatan toki olla väärässäkin.

Taistelutilanteista muodostuukin monesti alkupuolella peliä rasittavan ylivoimaisia ja yksi valomiekalla varustautunut oppipoika saa helposti turpaansa ja kuolee. Hyvää on se, että jos viholliset tyrkkäävät pelaajan alas kalliolta, saa ainakin muutaman kerran jatkaa samasta kohdasta. Jos taas menettää energiat ja kuolee, on palattava viimeisimmälle tallennuspaikalle, meditaatioympyrään. Kuoleman jälkeinen lataustauko on turhan pitkä, joten hetkinä, jolloin saattaa kuolla useamman kerran samassa kohdassa, käy pelin lataaminen tylsistyttämään.

Tallennusympyröitä löytyy kaikista tasoista useampia, mutta pääasiassa kuitenkin hieman harvakseltaan. Mikään ei olekaan niin rasittavaa kuin suorittaa useita hypi-pompi-kiipeile -kohtauksia, myyrätappeluita ja ties mitä muita uudelleen ja uudelleen vain siksi, että pelin tallennussysteemi on mitä on.

Kun pelissä päästään pidemmälle, XP:tä ja sitä myöten taitopisteitä alkaa kertyä ja Calin kykyjä pääsee kasvattamaan ja parantamaan energiapalkkia myöten niin ikään meditaatioringeissä.

Calin taitojen ja iskukestävyyden paranemisen myötä alkaa meditaatiorinkien vähyyskin haitata vähemmän, mutta pelin tallentamista varten sellainen on aina kuitenkin jostain etsittävä. Mitä haastavuuteen tulee, voi vaikeustasoa halutessaan pudottaa helpoimmalle ”tarinamoodille”, joka käytännössä ei anna mitään haastetta, eikä siinä liiemmin olekaan järkeä.

Loppusanat

Ei Star Wars Jedi: Fallen Order varsinaisesti huono peli ole eikä kestoltaan liian lyhytkään, mutta sen tekninen toteutus, etupäässä vaisu grafiikka sekä poukkoileva ruudunpäivitys, liiaksi hypi-kiipeile-ratko puzzleja -tyyppiseen kaavaan nojaava peli-idea sekä Star Warsia vailla oleva tunnelma sekä tarinakin ovat seikkoja, jotka vievät pisteitä alaspäin.

Peli, pääasiassa pelattavuuden mielekkyys paranee mitä pidemmälle päästään ja Calin valomiekka- ja Voima-taidot paranevat, mutta aivan sinne klassisten Jedi Knight -pelien tasolle ei peli ikävä kyllä onnistu kokonaistoteutuksessaan nousemaan, eikä pelistä jaksa innostua pidemmän päälle kuin ajoittaisina pyrähdyksinä.