Peliarvostelu

Star Wars: Squadrons

Pelin nimi: Star Wars: Squadrons
Lajityyppi: Simulaattorit
Alusta: PlayStation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Motive/EA
< >
Avaa pelin lisätiedot
User profile picture Teksti: Mikko Kosonen, 19.11.2020 Arvioitu lukuaika: 10 minuuttia
Arvostelun Star Wars: Squadrons kansikuva

Electronic Arts on seitsemän vuoden aikana julkaissut MMO:n The Old Rebublic, nettiräiskinnät Battlefront ja Battlefront II sekä Jedi Knight -pelien etäisen sukulaisen, Jedi: Fallen Orderin.

Julkaisijan uusin Star Wars -aiheinen tulokas on lentelypeli Star Wars: Squadrons, jossa pelaaja pääsee toista kertaa sitten 90-luvun lentelemään hyvisten ja pahisten aluksilla, ikoniset X-Wingit ja TIE-hävittäjät luonnollisesti tunnetuimpina näistä. Vuonna 2016 päivänvalon näki Rogue One -teemainen VR-tehtävä Battlefront-peliin. Olettavasti porukka piti siitä, koska Squadrons on samalla asialla kokonaisena pelinä.

Squadrons sijoittuu Star Wars -universumissa ajallisesti Return of the Jedi -elokuvan jälkeen. Darth Vader on kukistettu ja Uusi tasavalta kerää rivejään. Squadrons pitää sisältönsä puolesta sisällään 5v5 -nettipelin kahdella pelimuodolla sekä yksinpelitarinan. Moninpelin osalta tarjoillaan dogfight sekä fleet battles -pelimuodot, joista jälkimmäiseen tosin on asiaa vasta kun oma pelaajaleveli on saatu viitostasolle – tässä ei onneksi kauaa mene. Odotellessa voi kuitenkin harjoitella ja pelata fleet battlesia tekoälyä vastaan ja sen kanssa.

A Star Wars Story

Squadronsin tarina käynnistyy molemmille osapuolille luoduilla prologue-tehtävillä, jotka toimivat samalla pelaamisen alkeet ja kontrollit opettavana tutoriaalitehtävänä. Ensimmäisen tehtävän aikana tuhotun planeetan, Alderaanin pakolaiset pitäisi joko tuhota tai pelastaa – riippuen kumman aluksen puikoissa ollaan.

Tutoriaalin jälkeen pompataan ajassa neljä vuotta eteenpäin ja edessä on neljätoista tehtävää kattava kampanja, jossa pelaaja automaattisesti vuorottelee sodan osapuolten välillä. Tarinassa seurataan kahden viisihenkisen laivueen, Tasavallan Vanguardin ja Imperiumin Titanin edesottamuksia. Pituudeltaan useimmat tehtävistä ovat seitsemän tai kymmenen minuutin pituisia pyrähdyksiä, jos uusintayrityksiä ei lasketa mukaan, joten mistään pitkäkestoisesta kampanjasta ei todellakaan ole kyse. Onneksi pelin alhaisempi budjettihinta sentän paikkaa tätä asiaa jossain määrin.

Murenevaa Imperiumin laivastoa pelissä johtaa naiskomentajaksi noussut Terisa Kerrill, kun taas Tasavallan vastaavassa roolissa nähdään Imperiumilta loikannut heppu nimeltä Lindon Javes. Muitakin hahmoja löytyy, jotka ovat joko komentajien ykkösmiehiä, tai vaihtoehtoisesti Titanin ja Vanguardin pilotteja.

Jokaisen tehtävän päätteeksi palataan takaisin tukikohdan suojiin, jossa voidaan höpötellä kavereille, muokkailla alusten load outeja sekä niiden ulkoasua erilaisilla värityksillä ja turhilla ohjaamohärpäkkeillä – voidaan laittaa TIE:n ohjaamon seinälle vaikkapa C-3PO:n kollegan pää somisteeksi tai puusta veistetty Millenium Falcon roikkumaan Tasavallan alukseen. Tätä kirjoittaessa peli on saanut myös ilmaista Mandalorian-sisältöä ja ohjaamoon voi laittaa myös Baby Yodan mikäli niikseen tulee.

Tarinaa kuljetetaan näyttävien välipätkien voimin eteenpäin, mutta kokonaisuutena Squadronsin tarinapuoli jättää silti kylmäksi. Squadrons kun on sitä nykypäivän DisneyWarsia, josta ihmiset joko pitävät tai eivät pidä.

Allekirjoittaneen mielestä uusimmat Star Wars -elokuvat ovat kärsineet aidon SW-tunnelman puutteen lisäksi ontoista hahmoista, joita on kaiken lisäksi ollut mukana liikaa. EA:n Squadrons lankeaa pitkälti samaan, minkä lisäksi ehdoton tunnelman latistaja on jälleen kerran John Williamsin musiikin puute. On toki ymmärrettävää, että lähes puolet elämästään Star Warsin musiikkia tehnyt Williams ei enää vanhalla iällään halua säveltää mitään kyseiseen universumiin liittyvää, mutta edes niitä vanhoja sävellyksiä ei pelissä kuulla.

Squadronsin musiikeista vastaa palkittukin säveltäjä Gordy Haab, jonka ura lähti nousuun kutakuinkin EA:n ensimmäisen Star Wars -pelin, The Old Republicin myötä. Mies on vastannut kaikista EA:n julkaisemista Star Wars -peleistä. Fallen Orderin tavoin musiikit eivät sinänsä huonoja ole ja Squadronsin teemakin on jopa ihan kuunneltavaa, mutta ei tämä silti oikeaa Star Warsia tule koskaan olemaan, vaikka kuinka voissa paistaisi.

Viisikko avaruudessa

Pelin alussa päästään luomaan oma pilotti ja annetaan tälle rajallisten ulkonäkövaihtoehtojen lisäksi nimi kuin äänen tyyppikin. Hahmonluonnin vaihtoehdot ovat hyvin rajattuja eikä edes hiusten väriä saa vapaasti muuttaa. Omaa hahmoa ei kuitenkaan välipätkissä kovin useasti nähdä ja tukikohdassakin pelikuvakulma on muotoa first person.

Pilottikavereihin kuuluu niin alieneita kuin ihmisiäkin, jotka kaikki haluaisivat kovasti jutella pelaajan kanssa jokaisen tehtävän jälkeen ja ennen. Hahmot kuitenkin ovat niin tylsän yksiulotteisia, eikä kenelläkään ole koskaan mitään tähdellistä sanottavaa, joten miksi pelaajan pitäisi välittää? Vastaavasti pahikset ja hyvikset eivät mielestäni erotu riittävästi toisistaan: pahikset vaikuttavat välipätkissä yhtä mukavilta kuin hyviksetkin, mitä nyt kulmat ovat vähän enemmän kurtussa tai arpi löytyy naamasta. Ei Kerrill missään nimessä ole mikään Darth Vader, Palpatine tai edes Kylo Ren. Kunhan vähän lennellään, syljeskellään ja katsotaan vihaisesti Tasavallan suuntaan. Kaupan päälle kaikki Imperiumin tyypit ovat Voimattomia taviksia, joten aitoa pelotetta ei synny.

Toisaalta kyseessähän on lentelypeli, joten mitäpä sitä liikaa tarinoimaan. Onneksi kaikki keskustelut kuin käytännössä melko yhdentekevän briiffauksenkin voi kaikki ohittaa ja skipata. Tehtävissä kun yleensä on kyseessä vihollisen TIE-hävittäjien tuhoamisesta, vihollisen isompien aluksien tuhoamisesta, jättiantennien tuhoamisesta, jonkin muun tuhoamisesta tai omien suojelemisesta tai saattamisesta paikkaan X. Kaikki tämä selviää tehtävän aikana, kun peli kertoo mitä pitää tehdä ja minne mennä.

Ohjaamon ötökkä

Kokonaisuutena kampanja tuntuukin pitkälti EA:n Battlefield-pelisarjan kaltaiselta yksinpelitoteutukselta: nettimoninpelin ohella sellainen siis on olemassa, se ei ole kovin syvällinen, mutta sitä pelaamalla ja tekoälypilotteja vastaan taistelemalla saa osviittaa siitä, millaista meininki on, kun lähdetään viimein lentelemään nettisessioihin.

Ikävä kyllä yksinpeli kärsii onttoutensa vuoksi myös bugeista. Peli on tätä kirjoittaessa ollut kohta kuukauden kaupoissa ja sitä on ehditty päivittää jo kuudella päivityksellä. Kaikki Motiven tekemät pätsit ovat tainneet kuitenkin mennä nettipelin hiomiseen, sillä yksinpeli bugailee edelleen turhauttavasti. Tästä kielii sekin, että juuri lukemani lehdistötiedote tiesi kertoa, että peli saa ilmaista lisäsisältöä uuden moninpelikartan ja kahden tähtihävittäjän, B-Wingin ja TIE-Defenderin voimin.

Tehtävän alkaessa peliohjaimen tatit eivät välttämättä aina toimikaan ja tätä tapahtuu usein. Muut nappulat kyllä jatkavat toimimista, mutta tatit eivät. Peliohjaimen vaihtaminen lennossa ei auta asiaan. Et siis voi ohjata tällöin alustasi. Tehtävän uudelleen aloitus ei auta, vaan on poistuttava kokonaan päävalikkoon ja käytävä uudelleen tehtäväbriiffauksessa.

Kun peli taas joskus toimii ja pelaat tehtävää checkpointille asti ja päätät lopettaa, ei ohjaus enää toimikaan, kun seuraavan kerran checkpointilta jatkat – on käytävä taas päävalikon kautta. Joskus ohjaus saattaa lopettaa toimintansa lyhyen välipätkän jälkeen. Laivue käsketään kotiin onnistuneen tehtävän päätteeksi, mutta kun ohjaus ei toimi. Tehtävä olisi läpi, mutta maaliin et pääse.

Jos pelaat yhden tehtävän ja aloitat heti perään uuden, ei ohjaus välttämättä toimikaan siinä seuraavassa tehtävässä. Yhden kerran olin ”totutusti” palaamassa takaisin päävalikkoon, mutta pelipä jäikin loputtomaan latausruudussa roikkumiseen matkalla päävalikkoon. Piti sulkea koko peli ja yrittää uudelleen. Käsittämätöntä. Bugit eivät internetin keskusteluista päätellen rajoitu PS4-versioon, vaan bugaamisesta kärsitään yhä myös PC:llä, vaikka niiden laatu saattaakin poiketa.
Mitä pelin ohjaukseen – silloin kun se toimii – yleisesti ottaen tulee, on se varsin hyvä arcaden ja kevytsimulaattorin välimalli. PC:llä pelatessa pelaajat voivat ottaa käyttöön jopa joystickin ja pedaalit, mutta PS4 ei tällaisia tue.

Vasemmalla tatilla säädellään aluksen kaasukahvaa sekä kulmaa ja kieputusta. Oikealla sauvalla nostetaan ja lasketaan nokkaa siihen suuntaan, mihin halutaan. Mikäli halutaan suorittaa nopea käännös X- tai Y-akselilla, tulee kaasukahvaa pudottaa puoleen tehoon ensin.

Pääaseet toimivat liipaisimesta ja erilaiset lisäaseet, kuten aluksen vaurioiden droidiavusteinen korjaus, ohjusten laukaiseminen tai vihollisohjusten lukituksen sotkeminen vasta-aseilla hoituvat ohjaimen lopuilla nappuloilla. Kaikissa tarjolla olevissa aluksissa osapuolesta riippumatta on erilaisia moodeja, jotka ohjaavat tehoja. Nettipelissä tiimikavereita voi pingata ehdotusta kohteesta, joka sitten kimpassa jahdataan ja ammutaan räjähtäväksi tulimereksi – tai ainakin yritetään.

Pelaaja voi käyttää aluksissaan tasapainoista säätöä, tai vastaavasti ohjata kaiken powerin esimerkiksi aseisiin tai suojiin, jolloin lisävirta parantaa näitä osa-alueita, jättäen toiset heikommaksi. Moodien plärääminen taisteluiden aikana tuleekin melko tutuksi ja taitavimmat pilotit käyttävät näitä usein hyväkseen. Joku jahtaa takana: ei muuta kuin tehot nopeuteen ja boosti päälle. Vastaavasti, vihollinen on sopivasti tähtäimessä: ei muuta kuin tehot aseeseen ja tykit laulamaan.

Aluksissa saa myös säätää suojan tehokkuutta niin, että tasapainotetun sijaan valitaan joko painotus eteen tai taakse. Jos valitaan prioriteetiksi etusuoja, silloin olisi hyvä pitää huolta siitä, että kukaan ei pääse lentelemään selustaan. Yksinpelissä tiimikavereita voi myös komentaa muutamilla simppeleillä komennoilla.

VirtuaaliWars

PSVR-laseilla kokemus pelin parissa nousee toiselle tasolle, vaikka yleisesti ottaen Squadronsin kokeminen laseilla ei ollutkaan niin mahtavaa kuin olin ennakkoon ajatellut.

Grafiikka PSVR-laseilla pelatessa on luonnollisesti aina karkeampaa kuin television ruudulta katsottuna, mutta ikävä kyllä Squadrons oli alusten ohjaamoa lukuun ottamatta sitä karkeampaa PSVR-pelien kastia. Grafiikassa ei kerta kaikkiaan ole hirveästi hurraamista: tekstuurit ovat suttuisia ja kaikki vähänkin kauempana oleva puuroutuu mössöksi aina tähdistä vihollisaluksiin.

Etenkin nettipelissä VR-laseilla pelaaminen on ehkä jopa huonokin asia, koska mössöisiä kohteita on vaikea erottaa lukituksesta huolimatta, jolloin tarkka tähtääminen on hankalaa, ennen kuin vihollinen onkin jo turhan lähellä. Internetin huhut kertovat, että pelin käyttämässä Frosbite-pelimoottorissa olisi sisäänleivottu reunanpehmennys mallia TAA (temporal anti aliasing), joka vähentää tehokkaasti sahalaitaisuutta, mutta puurouttaa kaiken vähänkin kauempana olevan. Siltä se ainakin tuntuu, varmaksi en tätä kuitenkaan väitä.

Ääretön avaruus tuntuu sekin VR-tilassa jotenkin kovin ahtaalta ja rajatulta paikalta. Tavalliselta telkkarilta pelatessa tätä ei niinkään tule huomanneeksi, mutta VR-laseilla pelatessa tuntui kuin koko tehtävä olisi muutenkin sijoittunut yhden jättimäisen pallon sisälle, jossa pilotit lentelevät ja tekevät tuhojaan.

Totta kai oli siistiä istua etenkin elokuvista tuttujen X-Wingin puikoissa tai TIE-hävittäjän sisällä, katsoa sivuille ja omiin jalkoihin sekä kieppua ja pujotella villisti ja vauhdikkaasti ahtaiden kolojen, avaruusromun ja asteroidien väleissä etenkin pienikokoisella TIE-hävittäjällä.

Squadronsin VR-moodi kuitenkin tuntuu jotenkin – paremman sanan puutteessa – lättänältä, vaikka se lisäviehätystä tuokin. Todennäköisesti lättänyyden ja puuromaisen grafiikan vuoksi en kokenut oikeastaan minkäänlaista pahaa oloakaan, vaikka kieputin ja veivasin aluksia ylösalaisin, sivuttain ja niin edespäin.

Nettikarkelot

Squadronsin pidempiaikainen suola on ehdottomasti sen nettipelissä, lyhyen, tylsähkön ja bugisen yksinpelin jälkeen. Kuten mainittua, moninpelissä on tarjolla vaihtoehtoina vain dogfight sekä fleet battles – tuntuukin hieman kummalliselta, että EA Motive ei ole keksinyt useampaa pelimuotoa avaruustaisteluunsa. Dogfight on käytännössä team deathmatchia. Pelin ainoa pelaajan rankingia nostattava ja siten tarkempaa matchmakingia tuottava pelimoodi on fleet battles. Dogfight sekä lähinnä treeninä toimiva fleet battles Vs AI ovat molemmat unranked-sorttia. Fleet battlesiakin pitää pelata ensi alkuun kymmenen matsia, jotta saa sen ensimmäisen rankin.

Dogfight-moodissa pelaajat kasaavat 5v5 -jengin ja ottavat toisistaan mittaa kartoilla, jotka ovat kaikki koristeltu joko avaruusasemilla, avaruusromulla tai asteroideilla, jotta lentely ja toisten tuhoaminen ei olisi aivan niin suoraviivaista.

Jos joku jahtaa sitkeästi perässä, voi pelaaja yrittää pujotella asteroidien tai romujen sekaan ja karistaa jahtaajansa kannoilta ja näinä hetkinä meno tuntuu hyvinkin elokuvamaiselta. Vaikeisiin väliköihin lentely on kätevää myös silloin, kun joku on saanut ohjuksen lukittua pelaajan persukseen. Dogfightissa ammuskellaan ja tuhotaan vastapuolen pilotteja niin kauan, kunnes jompikumpi osapuoli saavuttaa 30 tappoa, jonka jälkeen matsi päättyy. Hyvin yksinkertaista, mutta niin toimivaa.

On pakko sanoa, että vaikka yksinpeli oli pettymys ja VR-moodikin vähän niin ja näin, on moninpelin dogfight sellainen, jota oli kiva pelata monta matsiakin peräjälkeen, ihan tavallisella TV:lläkin. Parhaimmillaan dogfight on silloin, kun porukka on tasaväkistä. Kun joukkoon saapuu eliittipelaajia, on jatkuva hengenlähtö rasittavaa koettavaa.

Jokaisen pelatun matsin jälkeen peli etsii päävalikon kautta uutta matsia, mikäli toimenpidettä ei keskeytä. Ne ovat useimmiten melko nopeita, ainoastaan tasaväkisten jengien kesken kolmenkymmenen tapon saavuttamisessa kestää hieman kauemmin. Peliseuraakin löytyy tasaisen hyvin, joten uuden matsin aloittaminen ei ollut missään vaiheessa ongelma.

Aivan kuten yksinpelissäkin, myös nettipelissä saadaan lennellä kaikilla yksinpelin tarjoamilla aluksilla, jotka ovat ominaisuuksiltaan toisistaan eroavia. TIE-hävittäjä on ketterä ja nopea, mutta suojaus on heikompaa. TIE-pommittaja on nopeudeltaan hitaampi, mutta järeämmällä suojauksella ja asekalustolla varustettu. Imperiumin järein alus on TIE Reaper. Vastaavasti hyvisten X-Wing on tasapainoinen ja ketterä, mutta kestävyydeltään heikompaa laatua. A-Wing on X:ää nopeampi ja ketterämpi veivata, mutta suojaukseltaan vieläkin huonompi. Järeintä kalustoa edustaa hidas rohjake U-Wing.

Jokaisesta pelatusta matsista kertyy tuttuun tapaan XP:tä ja kun taso nousee, tienaa pelaaja glory-pisteitä sekä kuutioita. Glorylla voidaan ostella turhaa kosmeettista roinaa, kuten alusten erilaisia värityksiä tai vaikkapa Darth Vaderin logon TIE-hävittäjän siipeen. Pitäähän pelaajien mielenkiinto jollain pitää yllä. Lisäpiristeenä tarjoillaan päivittäin vaihtuvia haasteita, joita voi yrittää suorittaa pelailun lomassa ja kerätä kosmeettisia palkintoja sekä glory-pisteitä. Kuutioilla ostellaan auki uusia aseita ja varustuksia load outeja varten. Load outienkin osalta pelistä löytyy erilaista valittavaa erityyppisistä suojista toisistaan eroaviin laser-aseisiin, sekä eri tavoin toimiviin moottoreihin.

Pelin toinen valittavissa oleva pelimuoto on fleet battles – kuin eräänlainen versio Battlefield-pelien conquestista. Pääideana on tuhota vastapuolen lippulaiva. Tasavallan pilotit yrittävät tuhota ikonisen Tähtihävittäjän, kun taas Imperiumin porukka yrittää tuhota Tasavallan MC75-aluksen. Ennen emoaluksen kimppuun käymistä pitää kuitenkin tuhota tieltä puolustamassa olevat, isoin asein varustetut välimallin alukset. Molemmilla osapuolilla on siis kaikkiaan emoalus sekä kolme puolustajaa paikoillaan.

Tällä hitaalla ”nakertamisella” tiimit keräävät moraalia mittariin. Kymmenen pelaajan ohella mukana sotimassa on tekoälyn ohjastamia pilotteja, mutta eniten moraalipisteitä saa tuhoamalla ihmispelaajia. Kun mittari on saatu tappiin, ei vastapuoli voi lähettää tekoälypilottejaan taisteluun, joka täten heikentää hyökkäysvoimaa ja vastapuoli joutuu puolustuskannalle. Tässä vaiheessa voidaan viimein hyökätä isompienkin kimppuun. Jos ja kun puolustaja pääsee takaisin niskan päälle moraalimittarissa, joutuu hyökännyt osapuoli vastaavasti perääntymään, koska äärimmäisen helposti oma alus revitään kappaleiksi monilukuisen vihollismeren keskellä.

Jos dogfight on intiimimpää ja nopeatempoista taistelua, on fleet battlessissa enemmän sellaista suuren avaruussodan tuntua ja viisihenkisen laivueen perimmäistä ideaa on pakko noudattaa enemmän, koska soolona lentely ei tuota muuta kuin ruumiita. Pelimuotona fleet battles on dogfightia pitkäkestoisempi ja siinä missä dogfight saattaa kestää kymmenestä minuutista varttiin tai korkeintaan parikymmentä minuuttia jos tiimit ovat tasaisia, on fleet battles helposti aina puolen tunnin reissu.

Kun toisella osapuolella on enää pelkkä emoalus jäljellä, kestää senkin tuhoamisessa pitkään, koska emoaluksessakin on erinäisiä tykkitorneja suojanaan, jotka tuhoavat nopeasti yksittäisiä aluksia. Alus onkin hyvä riisua kohdistetusti pala kerrallaan, jotta sen tuhoaminen olisi tehokkaampaa.

Vaikka fleet battles on ehdottomasti hienompaa ja näyttävämpää sorttia, pidin enemmän yksinkertaisen dogfightin pelaamisesta. Dogfight ei vaikuta pelaajan rankiin, joten vastustajat saattavat olla todella kokeneitakin, mikäli fleet battlesia ei jaksa hinkata. VR-moodissa ehdottomasti fleet battles oli jo vähän liikaa – yksittäisiä dog fight matseja kieputellessa ja pyöriessä jaksaa loppuun asti paljon helpommin. Pelkältä TV:ltä pelatessa eroa ei toki ole.

Loppusanat

Star Wars: Squadrons on mielenkiintoisella idealla toteutettu Star Wars -aiheinen lentopeli, joka asettaa pelaajan useiden elokuvasta tuttujen lentoalusten puikkoihin sotimaan piu-piu -lasersotaa mustan avaruuden keskelle. Yksinpelinä Squadrons on valitettavan buginen ja lyhyt, sekä tunnelmaltaan ontto. Moninpelistäkin löytyy vain kaksipelimuotoa, joista toinen on mukavan lyhyttä ja vauhdikasta toimintaa, kun taas toinen vaatii pidempikestoista mielenkiintoa ja enemmän tiimihenkeä. PSVR-moodi on kiva lisä, mutta visuaalisesti virtuaalilasitilan grafiikka on sitä heikompaa sorttia ja hankaloittaa turhaan nopeaa havainnointia etenkin nettipelissä.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • - Dogfight-pelimuoto on hauska ja nopea tapa päästä toiminnan keskelle
  • - Fleet battles tarjoaa eeppisempää sotaa
  • - Budjettihinta
  • - VR-ohjaamo on hieno kokemus..

Huonoa

  • - ..mutta grafiikka VR-tilassa on turhan suttuista ja mössöistä
  • - Yksinpeli on buginen, lyhyt ja tunnelmaton
  • - Vain kaksi moninpelimuotoa
  • - Williamsin aidot musiikit uupuvat
  • - Hahmonluonti on erittäin rajoitettu
  • - Turhat kosmeettiset härpäkkeet