Star Wars - The Force Unleashed II arvostelussa

Lucas Arts tekee jälleen paluun Star Wars -universumin pariin, tällä kertaa pelillään The Force Unleashed II. Pelissä hypätään uudemman kerran pelin ykkösosassakin Darth Vaderin oppipoikana toimimeen “Starkillerin” saappaisiin ja tarinaa jatketaan kutakuinkin siitä mihin ykkösosa jäi. Pelin alussa starkiller löytää itsensä Imperiumin kloonauslaitokselta, Kaminosta – mutta vanhojen muistojen kummitellessa (vanha ihastus, Juno päällimmäisenä) saavat miehen irtaantumaan Pimeän puolen opista ja samalla kyseenalaistamaan oman olemassaolonsa: onko hän pelkkä klooni ja onko oikea Starkiller jo hyvän aikaa maannut kuolleena.

Pelin tarina seuraakin sisäisessä ristiriidassaan painiskelevan Jedin edesottamuksia tämän selvitellessä klooniasiaa, sekä etsiessään Junoa, joka kummittelee hänen muistinsa syövereissä tuon tuosta takautumien voimalla. Kaminolta karkaava Starkiller on toki sen luokan henkilö, että Darth Vader ei halua päästää häntä karkuun, joten tottakai pian on perässä jo puoli Imperiumia Starkillerin ravatessa Junon perässä. Vastaan tulee matkan varrella niin stormtroopereita, AT-ST kävelijöitä, kuin Imperiumin omiakin valosapelinheiluttajiakin. Loppuhuipennuksena koetaan kamppailu itsensä Vaderin kanssa ja pelissä on tarjolla kaksi erilaista loppuvaihtoehtoa, yksi valoisalle ja yksi pimeälle puolelle, joka varmasti miellyttänee uudelleenpeluun faneja.

Kokonaisuutena The Force Unleashed II on omasta mielestäni ykköstä toimivampi pläjäys ja alkuperäisen heikkouksista on ainakin osasta otettu opiksi kakkosta suunnitellessa ? poislukien yksinpelin pituus, (lue: lyhyys) joka on identtinen alkuperäispelin kanssa. Starkiller on varustautunut tällä kertaa kahdella valosapelilla ja on muuutenkin nyt paljon voimakkaampi ja siten uskottavampi Jedinä: enää ei tarvitse juosta Imperiumin joukkoja karkuun, siksi että valosapeli olisi liian tehoton ja omat Voimat ehtyneet hetkellisesti. Sen sijaan valosapeleleilla voi nyt pistää joukkoja ? etenkin lähinnä pelkkänä tykinruokana olevia stormtroopereita — mukavasti poikki ja pinoon, minkä lisäksi Starkillerin käyttämissä eri voimissa on riittävästi potkua. Voimat toki edelleen kuluvat ja ehtyvät hetkellisesti, mutta silloin taistelua voi jatkaa valosapelein, vihollisen ympärillä. Isompien, mekaanisten pahisten kaataminen on edelleen useampien iskusarjojen takana ja lisäksi tällaiset viholliset vaativat usein viimeistelyä varten lyhyen, mutta helpon QTE-sarjan, jonka aikana naputellaan muutamia ohjaimen nappuloita oikeaan aikaan ja oikeassa järjestyksessä. Monessa pelissä QTE:t ovat rasittavan päälleliimattuja ja vaikeita virityksiä, mutta tällä kertaa ne eivät ole vaikeita ja ne istuvat muun toiminnan sekaan jokseenkin luontevasti.

Kestoltaan The Force Unleashed II on valitettavan lyhyt kokemus. Pelin vaivaiset yhdeksän tasoa tarjoavat viihdettä vain todella vähäksi aikaa, sillä ainakin medium-vaikeustasolla pelissä ei hankalia kohtia eteen juurikaan tule, kunhan on ensin iskostanut kaiken – muun muassa pelin eri vihollistyyppeille tehokkaimmat kukistamiskikat – selkäytimeensä. Kentät eivät myöskään ole kamalan pitkäkestoisia ja esimerkiksi loppupuolella peliä pitkitetäänkin muutamien turhan pitkien hyppelykohtausten avulla. Yhdellä istumalla peliin kuluisikin varmasti vain kuusi tai seitsemän tuntia. Tasosuunnittelultaan Force Unleashed II on aika lailla samalla tasolla edeltäjänsä kanssa; tarjolla on yksinpelin aikana muutama mielenkiintoinenkin miljöö ? kuten alun Kamino ja sen vaikuttavat tilat äärettömältä tuntuvan, sekä alati myrskyävän meren keskellä, jota ei käsittääkseni ole aiemmin Star Wars -peleissä esitetty. Muutoin suunnittelu on koostuu varsin kaavamaisen oloisista isojen alusten sisätiloista ja loppumattomilta tuntuvista käytävistä. Ei kai siksi ihmekään, että Kaminoon palataan pelin loppupuolella uudelleen, nukahtamisen partaalla olevaa pelaajaa herättelemään.

Peli soljuu eteenpäin varsin rivakkaan tahtiin ja paikoin peli onkin mielenkiintoisempi niin tarinaltaan kuin tahditukseltaankin. Pelin edetessä vihollisten tappamisesta kertyy pisteitä ja pisteillä saa lopulta sitten päivitellä paremmaksi omia Voimiaan. Valosapeleiden kaveriksi on jälleen kerran tarjolla tuttu nippu erilaisia Voimia, joita ovat muun muassa tönäisy, kuristus/nostaminen, salama, valosapeleiden heittäminen, sekä harvinaisempana eräänlainen voimakenttä, joka latautuessaan riittävän paljon saa aikaan tehokkaan paine-aallon. Varsinkin alkuun stormtroopereita on varsin hauska nostella ilmaan ja kutitella salamalla, tai lävistää valosapeleilla, mutta myöhemmin peliä toiminnan kaavamaisuuteen ja itseään toistavaan vihollislauma-tasohyppelyä/puzzleja-uusi vihollislauma – kaavaan jo tottuneena tyytyy nopeasti vain heittelemään stormtrooperit pois tieltään, joko seinään tai kielekeiltä alas.

Uutena vihollistyyppinä nähdään muun muassa jet packeilla varustauneet stormtrooperit, jotka eivät juuri jalkautuneita kollegoitansa parempia ole; pari salamaniskua reppuun, niin johan kaverit lentävät pitkin poikin ruutua, näky itsessään on varsin hupaisa jokaisella kerralla. Yleisesti ottaen pelin tekoälyn taso on noussut jonkin verran aiemmasta ja samalla vihollisten yhtäaikaista määrää on hiukan nostettu, joten peli on haastavampi, mutta ei siksi, että omat kyvyt ja valosapelit olisivat alitehoisia. Pelissä on myös tarjolla muutama hienompi erikoisliike valosapeleita varten, jotka aktivoiduttuaan zoomaavat lähemmäksi hahmoja ja siksi näyttävätkin liikkeessä hienoilta. Näitä liikkeitä on melkeinpä pakko käyttää muutamaa valosapelein varustautunutta vihollista vastaan, sillä perinteiset kikat eivät yleensä niihin pure.

Yksinpelin koluamisen jälkeen tarjolla lisukkeena yksinpelin aikana avautuvat kymmenen haastetta, joissa on muun muassa loputtomien vihollislaumojen tuhoamista, sekä jonkin tietyn kohdan puolustamista viholliselta ja niin edelleen. Haasteita pelaamalla saa itselleen kuhunkin tallennettua oman huippupistemäärän, jota voi sitten vertailla Liven maailmanlistoja vastaan, jos jaksaa. Itse en pidemmäksi aikaa niistä jaksanut innostua ja olisin tilalle voinut ottaa vaikkapa pidemmän yksinpelikokemuksen tai alkuperäisen The Force Unleashed -pelin arvostelussa mainitsemani co-op pelitilan.

Audiovisuaalisella puolella The Force Unleashed II onkin hieman kaksijakoinen tapaus. Graafisesti ollaan samalla tasolla ykkösen, mutta peli ei näytä liiaksi vanhentuneelta. Voimat kuin valosapelinkin heiluttelu näyttävät edelleen varsin hyvältä. Myös esineiden viskely toimii näyttävästi. Kuitenkin osa tasoista tuntuu grafiikaltaan olevan jokseenkin laimeita etenkin tekstuurien ja valaistusefektien osalta, vaikka niitä ei juurikaan nopean toiminnan keskellä jääkään ihastelemaan. Myös tuhottujen vihollisten lähes välitön katoaminen ruudulta särkee realismin tuntua. Musiikki on, mitäs muutakaan kuin vanhaa tuttua Williamsia alusta loppuun.

Pelin ääniefekteistäkin suurin osa on Star Wars -elokuvissa tuttua, niin kuin pitääkin. Laserpyssyt laulavat ja valosapelit suhisevat. Edes stormtroopereiden suusta kuultava “rebel scum!” ei ole entuudestaan tuntematon heitto. Mitä pelin hahmoihin tulee, hoitaa Starkillerin ääninäyttelijä hommansa hienosti, mutta paikoitellen pääsankarin dialogissa on havaittavissa ehkä hieman yliampuvaa, jopa lapsellista angstaamista etenkin Vaderin kanssa “riidellessään”. James Earl Jones -wannabe hoitaa niin ikään oman äänensä Darth Vaderina varsin mallikkaasti, eikä eroa juurikaan alkuperäisestä. Erikoismaininnan ansaitsevat pelin juonta kuljettavat välianimaatiot, jotka ovat paikoitellen todella näyttäviä.