Muistan hyvin Starfieldin ensimmäisen trailerin vuodelta 2018. Vaikka näytillä oli pelkkä nimi, riitti ilmoitus Bethesdan uudesta roolipelistä nostattamaan Bethesda-fanien kollektiivisen innostuksen sellaisiin mittoihin, että luulin hetken ajan unohtaneeni jonkun kauan sitten huhutun kulttipelin. Odotukset olivat kovat silloin, ja sitä ne ovat yhäkin vaikka Starfield on jo ulkona. Lopputulos on monella tapaa tuttu roolipelikokemus, joka tekee muutamia perustavanlaatuisia poikkeuksia Bethesdan hyväksi havaittuun konseptiin. Hämmentävän – suorastaan tylsän – ensivaikutelman alta kuoriutuu hiljalleen yksi kiehtovimmista Bethesda-seikkailuista, kunhan sille antaa aikaa ja on valmis hyväksymään sen tosiasian, että Starfield vaatii aktiivisempaa otetta löytöretkeilyyn kuin Fallout 4 tai Skyrim.
Hidas sytytys
Starfieldin ensivaikutelma on sanalla sanoen vaatimaton. Suuria lupailevan hahmoeditorin herättämä into vaimenee hitaasti aukeavassa tarinaputkessa, jossa pelaaja kiikutetaan harmaasta avaruuskaivoksesta kenties kliinisimpään scifi-kaupunkiin sitten Mass Effectin Citadelin. Kupletin juonena on, että tahaton kosketus mystisen metallikappaleeseen ja sitä seurannut hallusinointi pätevöittävät pelaajan liittymään Constellationiin – eräänlaiseen yksityisrahoitteiseen tutkimusretkeilijöiden kiltaan, jonka tehtävänä on universumin salaisuuksia. Killan käytäviltä tarttuvat mukaan myös tarinan potentiaaliset matka- ja petikumppanit, joista jokainen edustaa verrattain kulunutta sterotyyppiä. Tarjolla on muun muassa nahkatakkinen avaruuskonservatiivi, Sarah, raivostuttavan joustamaton yksinhuoltaja-cowboy, Sam Coe, kovia kokenut mysteerinainen Andreja ja porukan hauskuuttaja, Barrett. Kaikkia yhdistää yksiulotteinen persoona, ja muita kuin Barrettia myöskin tympeä omanarvontunto sekä moralismi.
Jos ja kun pelaaja erehtyy tarpomaan vielä tässä kohden pääjuonen tahtiin, venähtää hidas ja yllätyksetön avaustunti helposti kymmeneksi. Etenkin alkupään tarinatehtävät ovat lähes poikkeuksetta joko Falloutista ja Skyrimistä tuttuja bandiittiluolien tyhjentelyjä tai lyhyitä visiittejä keskenään identtisissä muukalaistemppeleissä. Jos vastaan tulee avaruustaistelu, on se joko älyttömän helppo tai niin vaikea, että voitto on raavittava tuurista tai tekoälyn virheestä. Toisin kuin Bethesdan aiemmat pelit, Starfield ei anna ilmeisiä syitä myöskään poiketa pääjuonesta, eikä pelin rakenne tue samanlaista omiin seikkailuihin eksymistä, kuin vaikkapa Falloutit tai Skyrim. Syy on yksinkertainen: avaruuden välimatkat valtavia, jonka vuoksi lähes matkat taitetaan käytännössä pikamatkustamalla planeetalta toiselle. Kartan selaaminen ja kuvakkeiden klikkailu ei avaa luontevia tilaisuuksia törmätä vahingossa vaikkapa kiinnostavaan rakennelmaan taikka sivuhahmoon. Seikkailuja Starfieldissä kyllä piisaa, mutta ne pitää osata etsiä itse.
Starfield herää henkiin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun pelaaja irtautuu pääjuonen kahleista. Toisin kuin Constellationin hanttihommista olisi arvannut, Starfieldin maailma on suorastaan täynnä toinen toistaan kiinnostavampia sivutehtäviä – osa isompia, toiset pienempiä. Spoilaamatta liikaa, pelaaja pääsee muun muassa valmistamaan synteettisiä huumeita perkaamolle, varastamaan sotilaskäyttöön suunnitellun signaalinpurkulaitteen esittämällä koelentäjää, sekä sovittelemaan vuosisatoja matkanneen siirtokunta-aluksen ja ultrakapitalistisen lomakeskusplaneetan eturistiriitoja. Parhaat palat löytyvän “faktiotehtävistä”, eli galaksin valtaryhmittymille suoritettavista juonellisista tehtäväsarjoista. Useamman tuntien mittaiset tehtäväsarjat ovat kuin omia tarinallisia minipelejään Starfieldin sisällä. Ne ovat useimmiten erinomaisesti käsikirjoitettuja, ja täynnä käsin rakennettuja ympäristöjä sekä lopputuloksen kannalta merkityksellisiä moraalivalintoja. Vaikka pääjuonellakin on hetkensä, pistää sivutehtävien iskemätön laatu ihmettelemään, miksi juuri pelin keskeisimpään tehtävälinjaan on kelpuutettu niin paljon ihan silkkaa täytesisältöä.
Uusi uljas maailma
Bethesda-pelien parasta antia ovat niiden pelimaailmat. Sama pätee myös Starfieldiin. Pikamatkustuksen pilkkoma maailmankaikkeus ei tunnu likimainkaan yhtä yhtenäiseltä ja eheältä kuin vaikkapa Skyrim, mutta tutkittavaa ja käsin tehtyjä ympäristöjä vaikuttaisi olevan enemmän. Juonitehtävät kiikuttavat pelaajan mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin aina eksentrisen keräilijän näyttelyaluksesta palkintogaalaa isännöivään risteilijään ja veden päälle rakennetusta cyberpunk-kaupungista jäiselle vankilaplaneetalle. Avaruus mahdollistaa myös aidosti kiinnostavia konsepteja, kuten tulitaistelun painottomalla avaruuskasinolla tai hylätyn rahtialuksen, jonka painovoimageneraattori hyppii päälle ja pois. Käsin tehdyn sisällön ohella Starfieldistä löytyy sadoittain satunnaisgeneroituja planeettoja ainutlaatuisine ilmakehine, eläimistöine ja biomeineen. Ympäristöihin on panostettu, mutta proseduraalisen generoinnin ongelmat tuntuvat ilmeisiltä: nenäänsä seuraava tutkimusmatkailija alkaa törmätä ennen pitkää identtisiin asumuksiin, hylättyihin tutkimuslaitoksiin ja sotilastukikohtiin. Mineraalien, eläinten ja kasvien skannauksestakin on iloa lähinnä niille, jotka jaksavat rakennella ase- ja varustemodeja tai tukikohtia.
Starfieldin vähiten kiinnostava ympäristö on harmillisesti itse avaruus. Vaikka pelaaja saa ostaa, kaapata tai rakentaa vaikka koko laivastollisen avaruusaluksia, ei niillä tee loppujen lopuksi juuri muuta kuin matkaa paikasta toiseen. Planeettojen kiertoradoilla törmää silloin tällöin satunnaisiin kulkijoihin, vihamielisiin piraatteihin tai uskomattoman yksiulotteisiin uskonsotureihin. Avaruustaistelut ovat enimmäkseen tasapaksuja tulituskisoja, joissa niskan päälle jää se, joka jakaa eniten vahinko lyhimmässä ajassa. Pelaaja voi kyllä kohdistaa hyökkäyksensä yksittäisiin komponentteihin, kuten asejärjestelmiin tai suojiin, mutta tätä tulee tehtyä harvoin, ellei halua pysäyttää alusta. Viimeiseen on tosin tarvettakin, sillä eeppisen avaruustaistelun parasta antia on telakoitua rampautettuun vihollisalukseen ja päästellä miehistö päiviltä käsipelillä. Temppu on niin viihdyttävä, että se saa muutoin tasapaksut avaruustaistelut tuntumaan mielekkäiltä.
Kun taistelu siirtyy aluksen puikoista kahdelle jalalle, päästän jälleen Starfieldin vahvuuksiin. Bethesda on taikonut kunnioitettavan määrän erilaisia aseita ja varusteita aina kaivoskypäristä sarjatulipistooleihin ja tutkimusmatkailijan repuista kaksipiippuisiin haulikoihin, joista kaikista löytyy variantteja kuin Borderlandsissa konsanaan. Ampuma-aseiden tuntuma on erinomainen: viholliset kestävät kuritusta juuri sopivasti ja reagoivat osumiin odotetusti, olipa välineenä sitten scifi-laseri tai perinnehaulikko. Omaksi suosikikseni kohosivat erilaiset sarjatuliaseet, jotka nakertavat terveyspalkin nollille tyydyttävien reaktioiden ja ääniefektien kera. Vastassa on lähinnä ihmisiä, robotteja tai vihamielistä eläimistöä, mutta harvoin mitään sellaista mikä tuntuisi epäreilulta tai liian videopelimäiseltä. Taktinen ulottuvuus jää tosin vähän ohueksi, eikä esimerkiksi osumia voi oikein välttää. Suoraviivaisuudesta huolimatta, luonnehtisin ammuskelua kuitenkin sen verran viihdyttäväksi, että se suorastaan rohkaisee ratkaisemaan ongelmat väkivallalla.
Klassinen koukku, klassiset ongelmat
Roolipelimäisiltä aspekteiltaan Starfield on ehtaa Bethesdaa niin hyvässä kuin pahassa. Kylillä jutellaan, ostellaan, myydään ja varastellaan, kun taas taistelualueilla hiivitään, ammutaan ja kolutaan joka siunattu kaappi sekä laatikko arvoesineiden varalta. Bingokortiltaan voi ruksia muun muassa yllättävän koukuttavan tiirikointiminipelin, immersiota rikkovan tekoälyn, silmiin tuijottavat sivuhahmot ja datalehtiöille raapustetut taustatarinat. Funktionaalisuutta ja realismia korostava “NASA-punk” -estetiikka, fiktiiviset ammuskaliiperit ja erikoisesti nimetyt parannusesineet tekevät hyötyesineiden siivilöinnistä alkuun työlästä, mutta silmä oppii äkkiä erottamaan tarpeellisen tarpeettomasta. Tottumus ei kuitenkaan kompensoi kammottavaa inventaariokäyttöliittymää, jonka epäkäytännöllisyys vetää vertoja jopa Skyrimille. Esineiden vertailu on parhaimmillaankin työlästä, eikä esimerkiksi laatikossa lojuvasta varusteesta näe sen enempää arvoa kuin painoa ennen poimimista. Jos saisin euron jokaisesta kerrasta kun kerään uuden varusteen vain heittääkseni sen hetkeä myöhemmin mäkeen, olisin minulla jo aika kunnioitettava pesämuna Bezosin miljonäärirakettiin. Harmitusta lisää tiukka kantoraja ja piiputtoman astmaatikon hapenottokyky, jotka pakottavat pelaajaa siivoamaan taskujaan jatkuvalla syötöllä.
Toinen konkreettinen solmu Starfieldin nenäliinassa on käsikirjoituksen epätasaisuus. Jokaista huolella kirjoitettua tarinatehtävää kohden löytyy tusinan verran kummallisuuksia, jotka muistuttavat maailman keinotekoisuudesta. Ne voivat olla pieniä juttuja, kuten epätoivoista vonkausta muistuttavat “flirttirepliikit” ja jonkun teinifantasialta kuulostava parisuhdedialogi, tai isompia, kuten maailmoja syövästä käärmeestä mongertavien fanaatikkojen avaruususkonto. Välillä tuntuu siltä kuin käsikirjoitustiimi kaipaisi antropologia tai vähintäänkin jotakuta, joka on kohdannut vastakkaisen sukupuolen muuallakin kuin meemeissä. Pelimekaniikan ja käsikirjoituksen leikkauskohdasta löytyy myöskin oma kummallinen suostutteluminipelinsä, joka typistää potentiaalisesti mielenkiintoiset dialogipuut aiheeseen liittymättömällä “juupas-eipäs” -tason argumentaatiolla. Olipa pelaaja millainen kultakieli tahansa, on vaikea uskoa kenenkään luovuttavan mittaamattoman arvokasta gaalapystiä satunnaiselle ohikulkijalle, jonka konkreettisin argumentti kuuluu sanoilla “tiedän, että haluaisit auttaa minua”.
Hetkittäinen immersion romahtaminen ja käytettävyysongelmat ovat tuttu ja kiusallinen sivujuonne Bethesdan peleissä, mutta onneksi vain sivujuonne. Maailma on riittävän avoin ja kiehtova, että pelaajan on helppo upota seikkailun virtaan ja katsoa isompiakin kummallisuuksia läpi sormien. Tehtäviä ja tavoitteita riittää kymmeniksi tunneiksi, ja jos antaa pikkusormensa tukikohdan tai varusteiden virittelylle, puhutaan käytännössä jo sadoista. Avoin rakenne rohkaisee myös omien tavoitteiden muodostamiseen: mikäpä olisikaan sen hienompaa kuin rakentaa oma avaruusaluksensa, ja täyttää se ruokakuutioilla ja pillimehuviinaksilla? Tai mitäpä löytyykään kartan kaukaisimmalta tähdeltä? En tiedä, kertooko se enemmän pelin koukuttavuudesta vai omasta addiktiivisesta luonteestani, että olen kuluttanut pelin parissa jo liki 70 tuntia, eikä loppua vielä näy.
Perinneteknologia porskuttaa
Teknisenä suorituksena Starfield on toimiva, muttei ihan viimeistelty. Vastaan on tullut niin harmittomia fysiikkabugeja, läpäisykelvottomia tehtäviä, kuin päättömiä sivuhahmoja. Matkakumppaneilla on toisinaan myöskin tapana unohtaa avaruuspuvut silloinkin kun ilmakehän happipitoisuus on nolla. Pelin PC-versio on lisäksi varsin raskas; verrattain tehokas Intel i9 ja Nvidian RTX 4080 -kombo ei tahtonut taipua millään tietokonepelaamisen standardina pidettyyn 4K-resoluutioon ja 60 kuvan sekuntivauhtiin – ei ainakaan ilman kuvaanlaatua rapauttavaa AMD:n FSR 2.0 -skaalainta. Betheda on luvannut päivittää peliin myös DLSS-tuen, mikä helpottanee ainakin Nvidia-kortilla pelaavien tuskaa.
Starfield on visuaalisesti kaunis – paikoin suorastaan häkellyttävä. Paukkuja on pistetty etenkin satunnaisgeneroituihin planeettoihin, joiden ulkoasuun vaikuttavat niin sääolosuhteet, maaston muodot kuin ilmakehän koostumus. Näyttävyyden vastapainona pelimaailmaa vaivaa hienoinen kulissimaisuuden tuntu; melkein joka esineen voi joko poimia tai heittää, mutta kaikki muu interaktio on rajattua. Starfield taitaa olla ensimmäinen pelaamani peli, jossa et voi vetää vessanpönttöä, mutta voit kuitenkin ampua siltä kannen auki. Hahmomallit ja -animaatiot laahaavat karkeasti ottaen konsolisukupolven jäljessä, mikä ei varsinaisesti yllätä. Äänisuunnittelu ja ääniänäyttely ajavat asiansa, joskaan en ole oikein ikinä lämmennyt Bethesda-pelien kädenlämpöisille tunnelmamusiikeille.
Loppusanat
Starfield osoittaa Bethesdan hyväksi havaitun roolipelikaavan venyvän tarvittaessa vaikka tähtiin. Hidas alku, pääjuonen toisteiset tehtävät ja pikalatauksin pirstaloitu maailma tuntuvat aluksi ylitsepääsemättömiltä esteiltä, mutta kunhan ymmärtää livahtaa tietoisesti juonipolun ulkopuolelle, alkavat Bethesda-roolipelien perinteiset vahvuudet avautua. Taistelun, tutkimisen ja aarteenmetsästyksen kolminaisuus toimii paremmin kuin koskaan, joskin avaruusmatkailun typistäminen karttakuvakkeiden klikkailuun tarkoittaa, ettei seikkailuun eksy läheskään aina vahingossa. Pikamatkustusrumbasta seuraava spontaanin löytöretkeilyn puute onkin Starfieldin suurin heikkous suhteessa Bethesdan aiempiin roolipeleihin. Se on myöskin asia, jonka moni avaruuspeli Elite Dangerousista ja Everspaceen on menestyksekkäästi ratkonut. Tämä tai muut Starfieldin puutteet eivät kuitenkaan estä nauttimasta erinomaisesta käsin tehdystä tehtäväsisällöstä ja omatekoisten avaruusalusten ja tukikohtien nukkekotimaisesta viehätyksestä. Aika näyttää, nouseeko Starfieldistä aivan Skyrimin vertaista klassikkoa, mutta se tarjoaa tällaisenaankin jo ihan katsastamisen arvoisen hiekkalaatikon.
