Street Fighter 5 oli mitä mainioin tappelupeli, jossa oli yksi olennainen vika: se julkaistiin täysin keskeneräisenä. Vaisu ensivaikutelma parani päivitys päivitykseltä ja hahmopaketti hahmopaketilta, kunnes paria vuotta myöhemmin julkaistu Arcade Edition paketoi kaiken peliksi, jota kaikki olivat odottaneet. Street Fighter 6 on ottanut opikseen edeltäjänsä virheistä. Klassinen kolikkopelitila on saanut rinnalleen kunnollisen moninpeliaulan sekä yksinpelin tarinoine ja hahmokustomointeineen. Kun mukaan ymppää liudan taistelumekaniikan parannuksia, sekä aloituskynnystä madaltavia uudistuksia, syntyy lopputuloksena monipuolinen tappelupelipaketti, joka sopii yhtälailla uusille tulokkaille kuin veteraaneillekin.
Tappelupelit edustavat siinä määrin ammattilaishupia, että pakko aloittaa arvostelu nöyrällä tunnustuksella: en ole erityisen harrastunut Street Fighter -fanaatikko, vaan pikemminkin viikonloppupelaaja, joka opettelee hommat aina uuden osan myötä alusta. Street Fighter 6 on ensimmäinen pelaamani Street Fighter, joka ei rankaise kasuaalista suhtautumisesta. Kattavat tutoriaalit ja harjoitustilat opettavat kaiken olennaisen aina liikkumisesta taustamekanikkoihin, ja jos homma kinnaa hienomotoriikasta, löytyy pelistä jopa kaksi aloittelijaystävällistä kontrolliskeemaa. Niinsanotut “modernit” kontrollit typistävät motorisesti hankalasti erikoisliikkeet pariin nappulaan, kun taas “dynaaminen” kontrolliskeema menee jo täysavusteisen puolelle. Skeemat toimivat erinomaisesti illanistujaisissa ja tukevat uusia pelaajia ensiaskelissa, mutta täyttä liikerepertuaaria varten on opeteltava yhä aiemmista peleistä tutut klassiset kontrollit. Ammattilaisturnauksissa helpotuksia tuskin nähdään, mutta pisteet kotiin ainakin saavutettavuudesta ja uusien pelaajien tavoittelusta.
Taistelukentällä Street Fighter 6 tuntuu yhtäaikaisesti tuoreelta ja kotoisalta. Perustana toimii tuttu nokkapokka syöksyine, lyönteine, heittoine ja Super Arts -erikoisliikkeineen. Torjunnat, keskeytykset, heitot ja muut taktiset liikkeet ovat entisellään, mutta tuttua dynamiikkaa sekoittavat pikaiseen vaakakupin kääntöön soveltuvat “Drive-mekaniikat”. Homman keskiössä on Drive Impact – helppo ja tehokas erikoisliike, joka jyrää läpi niin useimmista suojauksista kuin vastalyönneistä. Turvallisin tapa välttyä turpakeikalta on joko puolustautua hyvin ajoitetulla Drive Parrylla tai iskeä vastapalloon oma Drive Impactinsa. Välimatkat kurotaan umpeen nopealla Drive Rush -syöksyllä, kun taas Drive Reversal on kätevä, joskin hieman kallis, väline torjunnan ja paluuiskun ketjuttamiseen. Uusien liikkeiden ylikäyttöä hillitsee hiljalleen palautuva Drive-mittari, jonka tyhjeneminen polttaa hahmon hetkellisesti loppuun. Hitaasti palautuvassa burnoutissa Drive-liikkeet ovat pannassa, torjunnat alkavat vuotaa, lyönnit sattuvat enemmän ja erä alkaa olla aikalailla menetetty.
Uusia pelimuotoja yksin ja porukalla
Street Fighter 6:n kenties näkyvin uudistus lienee World Tour – yksinpelimoodi, jossa pelaaja juoksuttaa kustoimoitua hahmoaan pitkin puoliavointa kaupunkia, seuraten langanohutta juonta ja piesten ohilkulkijoita. Kevyen roolipelivaikutteinen katujen haravointi muistuttaa minipeleine ja sivutehtävineen melkoisesti Segan Yakuzaa, joskin sillä erotuksella, että tappeluun voi haastaa ilmeisen itsetuhoisten ganstereiden ohella myös sivullisia. Vaikka homman yllä leijailee vahva camp-huumorin katku, ei tarinassa ole varsinaisesti hurraamista: pelaaja on sivuhahmojen pyyntöjä noudattava mykkä ajopuu, joka tottelee selittämättömästi niin hyviksiä kuin pahiksia yrittäessään pelastaa huonoille teille ajautunutta ystäväänsä. Juoneksi olisi tosin kelvannut varmasti kevyempikin tekosyy heilutella nyrkkejä ja oppia Street Fighter -vakiokastin erikoisuuksia.
World Tour olisi liian heppoinen ja itseään toistava itsenäiseksi pelijulkaisuksi, mutta Street Fighter 6:n kyljessä se toimii aivan erinomaisena laajennettuna tutoriaalina. Armollisesti kiristyvä vaikeustaso ja tipoittain opeteltavat liikkeet tutustuttavat pelaajan suorastaan salakavalasti tappelumekaniikan saloihin. Eri vihollistyypit koulivat pelaajaa varautumaan erilaisiin hyökkäyskuvioihin, ja jos mielii valjastaa käyttöönsä enemmän kuin kolme erikoisliikettä, on harjoiteltava jo hieman klassisia kontrolleja. Jopa minipelit on valjastettu opetuskäyttöön: monimutkaisten kombojen opettelu on sujuvampaa pizzakeittiössä kuin jengiläisten täyttämällä turpa-areenalla.
World Tourin parasta antia on ehdottomasti oman virtuaalitaistelijansa kehittäminen. Monipuolinen hahmoeditori antaa vapaudet rakentaa melkein mitä vaan klassisesta Street Fighter -lihaskimpusta hirvittäviin mutantteihin, ja vetimet noudetaan pelirahalla vaatekaupoista. Tappelukehän työkalupakkia kertyy tarinan myötä, osin kokemuksen ja taitopuun kautta, osin Street Fighter -valmentajilta. Pelaajan ei ole pakko jämähtää vain yhteen tyyliin, vaan opittuja erikoisliikkeitä voi yhdistellä mitä monipuolisimmiksi komboiksi. Oma repertuaarini koostui melkein yksinomaan Chun-Li:n helikopteripotkusta, Blankan syöksykuperkeikasta sekä Luken alakoukusta. En ole yleensä mitenkään hirveän suuri hahmokustomointien ystävä, mutta Street Fighter 6:n joustavuus ja kieliposkisuus herättivät innostukseni. Päädyin lopulta kauluspaitaiseen kummajaiseen ja metatarinaan hieman yksinkertaisesta ostoskeskusvartijasta, jonka elämäntehtävänä on siivota “kaduilla maleksijat” aina työmatkalaisista päivystäviin poliiseihin.
Myös moninpelitarjontaa on laajennettu. Street Fighter 6:ssa on kokonainen moninpeliaula, jota voi hyödyntää peliseuran hakemiseen tai ihan vaan hengailuun ja hahmoluomusten ihmettelyyn. Nettipelin selkärangan muodostavat tuttuun tyyliin rankatut tai rankkaamattomat ottelut, mutta jos kaipaa vaihtelua, voi esimerkiksi kustomoituja hahmoja tappeluttaa keskenään tai liittyä vaikka kanssapelaajien muodostamaan klubiin. Erityismaininnan ansaitsee retrohenkinen kolikkopelialue, josta löytyy koko joukko rotaatiossa kiertäviä Capcom-klassikoita aina Final Fightistä Megaman: Power Battleen jaettuine pistelistoineen. Vaikka SF6:n moninpeliaula on varsin hulppea, ovat tekijät tunnistaneet, ettei virtuaalielämä ole välttämättä kaikkien mieleen. Rankattuihin ja rankkaamattomiin otteluihin pääsee myös ihan perinteisiä valikkopolkuja pitkin, mikä huojentanee kovimpia moninpelipuristeja.
Kaikkein klassisin Street Fighter -kokemus kantaa nimeä Fighting Grounds. Fighting Groundsista löytyvät niin harjoittelutilat, tiimiottelut, kuin hahmotarinoiden ympärillä pyörivä kolikkopelimoodikin. Hahmoja on mahtunut tällä kertaa mukaan kahdeksantoista, joista kuusi täysin tuoretta tulokasta. Rosteri tuntuu tasapainoiselta ja hahmot harkituilta, joskin kulttuurilliset stereotypiat ovat niin räikeiltä, etteivät ne menisi läpi muulta kuin japanilaiselta peliltä. Kansikuvapoika, Luke, tuo kolmannen vaihtoehdon Ryu–Ken-dualismiin, kun taas E.Hondan ja Zangiefin kaltaisten mörssärien ystävät saavat uuden käsiparin kreikkalais-roomalaisesta Marisasta. Henkilökohtaisiksi suosikeiksini nousivat Harley Quinn -henkinen Juri sekä intiaanitaustainen Lily, joiden nopeus sekä kyky kuroa välimatkoja tukivat aggressiivista pelityyliäni. Vanhasta kaartista läsnä ovat melkein kaikki olennaiset, joskin Street Fighter V:n lopussa kanonisesti kuollut M.Bison pysyy harmillisesti yhä kuolleena.
Audiovisuaalisena kokeuksena Street Fighter 6 on kaksijakoinen. Perusmoodissaan SF6 tarjoaa silkkaa mannaa sarjakuvamaisine väreine ja ilotulitustehosteineen, mutta World Tourin avoin ympäristö tuntuu törmäävän RE-Enginen rajoihin. Litteästi valaistu kaupunkimaisema, silmiinpistävä geometristen yksityiskohtien ja hahmojen ponnahtelu taikka tyhjyyttään kumisevat kadut eivät ole oikein tätä päivää, kuten ei myöskään 30 kuvan sekuntivauhtiin lukittu ruudunpäivitysnopeus. Ruudunpäivitysnopeuden saa onneksi kohdilleen alentamalla grafiikan yksityiskohtaisuutta, mutta jälki on sanalla sanoen karua. Erot kuvankauniin Fighting Groundsin ja World Tourin välillä voi halutessaan todentaa itse alle liitetyistä videoista.
Loppusanat
Street Fighter 6:n tuomio on loppujen lopuksi harvinaisen selvä: kyse on aivan poikkeuksellisen hyvin suunnitellusta ja täyteen pakatusta tappelupelistä, jota uskaltaa suositella niin vanhoille veteraaneille kuin uunituoreille viikonloppusotureille. Monipuoliset tutoriaalit ja nokkelasti rakennettu World Tour koulivat ujoimmastakin tulokkaasta turnauskelpoisen harrastajan, ja Drive-mekaniikat tuovat taisteluihin dynamiikkaa ja käänteitä. Nähtäväksi jää, millaisilla keinoilla syksyllä julkaistava Mortal Kombat 1 ja sitä seuraava Tekken 8 lähtevät Street Fighteria haastamaan, mutta sen voi todeta jo nyt, että taso on harvinaisen kova.
