Jaoin joskus muinaisessa BlazBluen arvostelussani tappelupelit kahteen kategoriaan: niihin, joita pelataan kaljan ja kavereiden kera ja niihin, joihin suhtaudutaan kuin huippu-urheiluun. Street Fighter on ollut mielikuvissani aina jotain tältä väliltä – helppo aloittaa, vaikea hallita, palkitseva kumminkin päin. 90-lukulaisia mielikuviani oikoo sarjan viimeisin tulokas, Street Fighter V, joka kiepauttaa vaakakupit asteen tai pari ammattipelurien suuntaan niin hyvässä kuin pahassa.
Street Fighter V on julkaisuna hieman poikkeuksellinen, sillä edes pelin julkaisija ei väitä levylle painettua teosta kokonaiseksi. Pitkin kevättä julkaistavien ilmaisten päivitysten kautta peliin on tulossa muun muassa tutoriaalimainen haastetila, kauppa sekä kunnollinen tarinamoodi. Lähestyminen muistuttaa hyvinkin paljon PC-maailmasta tuttua Early Access -ennakkomyyntiä, jolla aloittelevat pelintekijät ovat rahoittaa projektejaan. Eroina tosin se, ettei Street Fighter V:n takana häärää pennitön indie-kehittäjä vaan vakavarainen firma, ja se, ettei peli ole yhtään lopullista julkaisuaan edullisempi. Lähestyminen on monestakin syystä kurja, mutta arvostelun näkökulmasta olennaisinta lienee mainita, että arvio keskittyy Street Fighter V:n nykytilaan, eikä siihen, millainen peli se aikoo ehkä joskus ensi kesäkuussa olla.
Julkaisukiekolle päätyneestä sisällöstä on helppo havaita, että se on suunnattu ensisijaisesti pelisarjan vakiintuneelle fanikunnalle. Uusille tulokkaille ja yksinpelin ystäville on tarjolla lähinnä suppeahko harjoittelumoodi, muutaman minuutin suupaloiksi typistettyyn tarinatila sekä maratonmainen Survival Mode, jossa sinnitellään yhdellä terveyspalkilla kymmenen tai jopa sadan ottelun sarjoja. Todellinen pihvi on moninpelissä, jota voi vääntää joko kaverien kesken kotisohvalla taikka maailmaa vastaan verkossa. Suomen leveyspiireillä ei juuri sunnuntaipelaajia löytynyt, mutta rankatuissa otteluissa pyörii haastaja jos toinenkin. Vaikka Street Fighter V parittaakin vastukseksi periaatteessa saman tasoista peliseuraa, tuntuivat pelikaverit pääsääntöisesti aika osaavilta jo alusta saakka. Yleisfiilikseksi jäi, että Street Fighter V:ä pelataan selvästikin enemmän veren kuin oluen maku suussa.
Street Fighter -sarjan pelituntuma on ollut perinteisesti aika tunnistettava, eikä viides osa tee tähän poikkeusta. Eri vahvuisista lyönneistä, potkuista, heitoista ja torjunnoista koostuvat peruskontrollit ovat tutut, sekä mielipiteitä jakava rytmitys, jossa peli jäätyy hetkeksi paikalleen jokaisesta osumasta, on pysynyt ennallaan. Se, onko kokemus aloittelijaystävällinen vaiko suorastaan brutaali, riippuu pitkälti valittavasta hahmosta. Sarjan kasvoina tunnetut Ryu ja Ken taipuvat kovan kaliiperin taistelijoiksi vähän tottumattomammissakin käsissä, mutta esimerkiksi intialainen kumiukko, Dhalsim sekä uusi myrkkykäsi, Fang, vaativat melkoisesti treeniä. Itselleni hienoisen oppimiskynnyksen muodostivat erikoisliikkeet, jotka eivät vaadi monien muiden tappelupelien tavoin niinkään muistia ja täsmällistä ajoitusta, kuin tarkkaa peukaloa – lähes jokainen erikoisliike perustuu jollain tapaa analogiohjaimen liikeratoihin, mikä suosii selkeästi pelaajia, joilla on varaa syytää euroja kunnolliseen arcade-ohjaimeen. Mikään BlazBluen kaltainen supervaikea motoriikkatesti ei Street Fighter V sentään normaalillakaan peliohjaimella ole, muttei myöskään mikään rämpyttäjien Soul Calibur.
Kuten japanilaisissa tappelupeleissä yleensä, potkujen ja lyöntien alla muhii monipuolisempia mekaniikkoja, joiden hallinta erottaa hyvät ja parhaat pelaajat toisistaan. Erikoisliikkeistä erikoisimmat noudattavat tällä kertaa uutta V-mittaria – eräänlaista energiavarastoa, joka täytyy hiljalleen sitä mukaa kun ottaa turpaansa. V-käyrä kääntyy joko hahmokohtaiseksi erikoisliikkeeksi, näppäräksi vastahyökkäykseksi tai kokonaisvaltaisemmaksi V-trigger bonukseksi, joka tarkoittaa hahmosta riippuen mitä tahansa teleportaatiosta lyöntivaurion kasvamiseen. Toinen käsinkosketeltava uudistus on se, että torjuntojen läpi valuva “chip damage” loistaa pääosin poissaolollaan, eikä alakynnessä olevaa puolustuspelaajaa pääse enää vyöryttämään hengiltä, kuin erikoisliikkeillä. Muutoksella on eittämättä kannattajansa ja kriitikkonsa veteraanien keskuudessa, mutta ainakin omakohtaisesti on sanottava, että aika monta hiuksia nostattavaa finaalia olisi jäänyt kokematta, mikäli perinteinen vaurion hivutus olisi vielä mahdollista.
Pelattavuuden peruskivet ovat siis Street Fighter V:n kohdalla melko tukevasti paikoillaan, mutta sisältöä paketti jää vielä kaipaamaan. Vain noin 16 pelattavan hahmon rosteri tuntuu nykymittarein vajavaiselta, joskin Capcom on luvannut netistä ladattavia vahvistuksia, joita voi ostaa joko oikealla rahalla tai ahkeralla pelaamisella. Yksinpelissä nyppivät paitsi moodien vähäisyys, myös tekoälyn typeryys – vaikeustasoa ei näet voi valita muualla kuin Survival Modessa ja sielläkin se vaikuttaa lähinnä kokemuksen pituuteen sekä pisteytykseen. Verkkopelinä Street Fighter V vaikuttaisi varsin asialliselta, vaikkakin puoliammattipiirit tuntuvat napisevan, ettei peli rankaise riittävästi pelkurimaisesta linjojen katkaisusta tappion hetkellä.
Jos unohdetaan hetkeksi se tosiasia, ettei BluRay-kiekolta löytyvä peli ole vielä ihan valmis, vaikuttaisi Street Fighter V varsin kelvolliselta jatkolta suosittuun pelisarjaan. Evolutionaarinen harppaus saattaa tuntua suurelta tai vaatimattomalta riippuen, katsooko peliä ammattilaisen vaiko sunnuntaipelailijan näkövinkkelistä, mutta suunta on joka tapauksessa positiivinen. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että iteratiivinen, fanilähtöinen julkaisumalli sekä vähäinen sisältö tekevät pelistä vielä tässä vaiheessa vaikean suositeltavan kaikkein satunnaisimmille tappelupelien ystäville. Kovimmat fanit tuskin minun vakuuttelujani kaipaavatkaan.
