DC Comics ja sitä myöten sarjakuvastudion pitkään omistanut isäntä Warner Bros. tuntuvat ailahtelevan onnistumisista epäonnistumisiin mitä tulee DC:n luomien sarjakuvien ja niiden hahmojen maksimaaliseen hyödyntämiseen. Helppo olisi kai sanoa, että rönsyily on alkanut sen jälkeen, kun Christopher Nolan sai melko tasalaatuisen Bale-trilogiansa valmiiksi, mutta tarkemmin ajateltuna toimii-eitoimi-toimii -jatkumo on saanut alkunsa jo kauan ennen Nolanin elokuvia. Epätasainen poikkoilu elokuvien kanssa on ollut jatkuvaa. Heikkoja olivat Justice League (se ensimmäinen viritys) ja Suicide Squad (se ensimmäinen viritys).
Jostain syystä WB:n johtoportaassa on ilmeisesti pitkään ollut ajatus, että kun jokin elokuva ei toimi, tehdään se uudestaan toisen käsikirjoittajan ja ohjaajan kanssa! En kiellä etteikö Zack Snyderin ”oikea” megapitkä Justice League ollut parempi (se oli) mutta Aquaman 2:n jälkeen päätettiin tehdä taas reboottaus: Snyderin DCEU kokonaan roskakoriin ja suosittu James Gunn tilalle asiat korjaamaan. Suicide Squad -elokuvan puoliremake The Suicide Squad oli Gunnille ensimmäinen näytönpaikka DC:n leivissä, mutta elokuva kuitenkin tienestien osalta floppasi verrattuna aiempaan Suicide Squad -elokuvaan. Tulevaisuus kuitenkin vasta näyttää oliko Gunn oikea valinta pyörittämään uudistunutta DC:tä.
Pelirintamalla ehdittiin nauttia pidempään yhtäkestoisesta DC-onnesta (2009-2015). Rocksteady Studiosista tuli ajan saatossa vakaa kuin kallio, johon saattoi luottaa Lepakkomiehen koukuttavien seikkailuiden kanssa. Pelit tarjosivat parasta Batmania parhaan Batmanin ja parhaan Jokerin (Kevin Conroy, Mark Hamill) seurassa, voi niitä aikoja. Ymmärrettävästi kolmen laadukkaan Batman-pelin jälkeen Rocksteady kuitenkin halusi tehdä jo vähän jotain muutakin.
Fanien odotukset Rocksteadyn uutta peliä kohtaan hiljaisina vuosina kasvoivat. Vuonna 2020 käynnistyi Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen kehitystyö. Onko elokuvasaralla enemmän tai vähemmän epäonninen Suicide Squad kuitenkaan lopulta ollut se oikea valinta nyt julkaistun pelin pohjateemaksi?
Ensi alkuun on mainittava, että pääpahiksensa osalta Rocksteady on osannut valita ensimmäistä elokuvaa paremman vaihtoehdon, joka oli tylsä velhotar. Uudempi elokuva esitteli valkokankaalla voimakkaan, telepaattisia kykyjä omanneen ja The Flash -sarjassakin vierailleen The Thinkerin sekä Justice Leaguen ensimmäisen vihollisen, valtavan meritähden, Starron.
Syystä tai toisesta Starro ei kuitenkaan käynyt Rocksteadyn mielessä ja ikonisen sekä Justice Leaguen ensimmäisen vihollisen itselleen nappasi sen sijaan lapsille suunnattu, aika mainio, Justice League: Cosmic Chaos.
Suicide Squad: Kill the Justice Leaguessa maailmaa uhkaa Starron ja The Thinkerin sijaan Brainiac, joka tulee sotkemaan Oikeuden Puolustajien Justice Day -festarit teriksen ja JL:n päämajan kotikentällä, Metropoliksessa. Viattomat, Batman-ilmapalloja ja Wonder Woman t-paitoja lapsilleen ostamassa olleet kansalaiset muuttuvat tuhkapatsaiksi, kuin Pompejissa konsanaan. Samaan hengenvetoon 4/5 osaa sankariliigasta tulee aivopestyksi pinkkeine silmineen ja vaihtavat puolensa Brainiacin aivoitusten pariin.
Koska kyseessä on DC Comicsin älykkäin ja voimakkain pahis ja käytännössä DC:n vastine Thanokselle, oli Brainiacin valinta aika lailla no-brainer. Mahtavan pahiksen avulla saatiin luotua elämää suurempi uhka Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen tarinaa varten ja samalla oiva tekosyy peluuttaa muitakin kuin supersankareita. Kyseisellä superälykkäällä kyborgilla on pakkomielle kerätä tietoa – tarkemmin kaikki tieto — ja harrastuksenaan siinä sivussa kutistelee kaupunkeja pulloihin kallolonkeroaluksensa keräilijävitriineihin, ennen planeettojen tuhoamista.
A.R.G.U.S. -tukijärjestön johtohahmoihin kuuluva Amanda Waller laittaa pystyyn vankiluusereilla täytetyn Task Force X -iskuryhmän yhdessä luottomiehensä Rick Flagin kansa, tarkoituksenaan eräänlaisena hätäkatkaisijana antaa X:lle käskyn tappaa Oikeuden Puolustajat, siitä siis pelin lisänimi.
Mitä Rocksteadyn kehittämään Suicide Squad: Kill the Justice League -peliin tulee, on se päähahmokaartinsa osalta eräänlainen sekoitus Warnerin molempia SQ-elokuvia ja ryhmä on kutistunut nelihenkiseksi. Ryhmäläisten osalta meillä on mukana originaalielokuvan Harley Quinn, Boomerang sekä Deadshot ja loput kolme hahmoa ovat saaneet jäädä pois. Pelin tarina tapahtuu myös kokonaan ilman Jokeria, koska se on ”jatkoa” Arkham-universumille ja Jokerihan on kuollut.
Uudemmasta Suicide Squad -elokuvasta on tempaistu mukaan tuttu iso hai King Shark. Haimies on hauska ilmestys, mutta hain tarina ei ole täydellinen ilman elokuvassa evähahmoa hauskasti äännellyttä Sylvester Stallonea. Pelin King Shark kuulostaa enemmänkin yksiulotteisemmalta Kroganilta Mass Effect -sarjasta.
Sivuhahmoina pelissä nähdään muun muassa Lex Luthor, taitopuut hahmoille tarjoava, koneeseen kytketty ja pääosin hologrammimuodossaan nähtävä Hack (ensiesiintyminen 2016) räjähtävää leijuautokyytiä rymyremmille tarjoava keksijä, Gizmo, sekä Arkham-pelien tapaan sinne tänne arvuutuksia ripotteleva Arvuuttaja, jota kuullaan pelkässä äänimuodossa tapahtumia jättitelevisioiden kautta raportoivan Lois Lanen tavoin.
Paperilla kaikki näyttäisi varsin kivalta: pääspahis on mielenkiintoinen, mukana on molempien elokuvien sekoitus Task Force X:ää ja bonuksena vieläpä kaupan päälle sen Oikean Batmanin, Kevin Conroyn läsnäolo pahisbatmanin roolissa! Harmillisesti ikoninen viittasankari liittyi Adam Westin seuraan päälle vuosi sitten, eikä tätä ajatellen Rocksteadyn uusi peli ole arvoisensa jäähyväiset jättävä ilotulitus Conroyn kunniaksi.
Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen rakenteelliset ongelmat kun ovat nähtävissä kutakuinkin heti. Kenties suunnitteluvaiheessa joku muisti WB Gamesin omistaman Monolithin kaksitoista vuotta vanhan Batman-aiheisen nettimoninpelin Gotham City Impostors ja sanoi ”hei tehdään tuollainen tai jotain sinnepäin!”
Jo heti alkuun Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen turhan pitkäksi venyvä tutoriaaliosio taistelukohtauksineen ehtii uuvuttaa, mutta aloiteltaessa tulee ajatelleeksi, että ”ehkä tämä tästä muuttuu mielenkiintoisemmaksi.” No, pitäähän kaikki neljä hahmoa erilaisine kykyineen esitellä kunnolla. Mutta, mutta! Jos ulkonäköä ja hahmojen elopainoa ei lasketa mukaan, eivät ne niin erilaisia kuitenkaan ole. Kullakin hahmolla on aseensa, jotka toimivat niin kuin aseet yleensäkin: sylkevät luoteja liipaisinta painamalla. Kullakin hahmolla on myös keinonsa sinkoilla pitkin pelimaailmaa. Tämä hoituu peliohjainta käytettäessä oikealla olkapäänäppäimellä ja A-nappulaa kylkeen, niin saadaan lisäboostia toimimiseen.
Kun Oikeuden Puolustajat eivät liiemmin kamppeitaan tarvitse – Wonder Womania lukuun ottamatta – pääsee Suicide Squad napsimaan parhaat päältä suoraan päämajan uumenista, jonne Amanda Waller majoittaa myös oman projektinsa. Pelin deluxe-versiossa tulee mukana jopa asuja, joilla hai voidaan pukea alimittaisiin Teräsmiehen kuteisiin, Harley voi leikkiä Wonder Womania ja Deadshot voi pilata Batman-asun. Eivät mielestäni ole mitenkään 110€ väärti.
Jotta tavisten nouseminen sukkelasti kerroksissa ylöspäin ei olisi portaiden ja talohissien varassa, ottaa Bumerangi avukseen Flashin teknologiaa ja saa kyvyn juosta pitkin seinää vauhdilla ja teleporttailla viskomansa bumerangin välityksellä ilman halki, siinä missä Harley Quinn luottaa Batmanin lepakkodronen kyyteihin narun varassa. Hai tekee maagisia superhyppyjä ja Deadshotilla on rakettireppu. Pystyseiniäkin pitkin voidaan kaikilla paitsi Harleylla juosta vauhdikkaasti kuin Hämähäkkimies konsanaan.
Aseistuksen osalta pelaajan rikolliset luottavat perinteisentylsiin tuliluikkuihinsa; haulikkoa, minigunia, kiikaritähtäinkivääriä ja niin edelleen. Harley luottaa mätkinnässä pesäpallomailaa tai vaikkapa lekaan, hailla on minisirppi ja niin poispäin. Noin, nyt kaikki neljä rämäpäätä ovat Metropoliksen batmaneja tai ainakin puolibatmaneja.
Aurinkoisena usein kuvattu ja sillä tavalla edukseen erottuva Metropolis ei ole mikään Gotham Cityn kaltainen synkkä rikollisuuden kyllästämä teollisuusslummi ja siinä piilee osittain myös fiiliksen muodostamisen ongelma. Metropolis on valoisa, mutta ei kaupunki pelissä ole päiväsaikaan kaunis – tekstuurit ovat paikoin liian yksinkertaisia, sade- ja vesilätäkköefektit kumman rosoisia, eikä yleinen valaistus ole tasoltaan riittävän laadukasta, jotta se olisi yhtä nautinnollinen kuin vaikkapa uusimpien hämispelien pelialttarina toimiva New York City.
Heti kun ilma vaihtuu tuuleen ja sateeseen tai ilta pimenee kokonaan, näyttää Metropolis myös pari astetta paremmalta. Harmi vain, että yö pelissä on lyhyttä iloa. Pelaamisen mielekkyyttä nakertaa myös ailahteleva ruudunpäivitys, eikä aina tunnu edes auttavan visuaalisten yksityiskohtien laskeminen. Peli saattaa pyöriä tasaisesti 40-60fps vauhtia hyvän tovin ja sitten alkaa yllättäen kyykkimään 20-30 tasolla ja joskus valahtaa jopa alhaiseen kymmenen kuvan sekuntimateluun. Sen verran voin sanoa ja suositella, että peli kannattaa ehdottomasti asentaa jo heti alussa SSD-levylle. Asensin pelin aluksi HDD:lle ja pelatessa tuli jatkuvasti pysäyttäviä töksähtelyitä – ne loppuivat, kun siirsin Steamin asennuskansion SSD:lle.
Metropoliksen taivaalla killuu pelin aikana puolet kuvasta täyttävä Brainiacin alus leijuvine lonkeroineen – uhkakuva on selkeä ja iso, mutta riviviholliset ovat niin kovin tylsiä! Pinkein sävyin varustettuja erilaisia Brainiacin verettömiä alieneita on todella tylsä ammuskella ja se tulee selväksi jo pitkäveteisen tutoriaalin aikana. Kun pelissä ja sen tehtävissä ei juuri muuta tehdäkään, kuin ammuskellaan kaduilla alieneita, alieneiden koptereita tai Brainiacin valtaamia partioivia tankkeja, on varmasti helppo hahmottaa se perimmäinen ongelma.
Mielenkiintoa on vaikea pitää yllä, vaikka liittolaiseksi painostettu Pingviini kuinka pommittaisi uutta ja kiiltävää mustan pörssin asekalustoaan nelikon jalkojen juureen loottilaatikko-ohjuksin aina tehtävien päätteeksi. Päämajassa voidaan myös päivittäin availla Wallerin porukan tarjoamia uusia loottilaatikoita ja saada niistä rahaa ja raaka-aineita. Raha- ja raaka-ainepalkkioita satelee myös pää- ja sivutehtävien suorittamisestakin ja mitä kovempi vaikeustaso, sitä paremmat palkkiot. Näillä kahdella sitten ostetaan ja craftataan päämajassa Pingviinin pakeilla uusia aseita, mutta asemodien kanssa jeesaamaan värvätään myös Poison Ivy sekä ”Lelumies.”
Hackin tarjoamat taitopuutkin sisältävät jokaiselle hahmolle kolme oksaa, mutta kaikki avattavat kyvyt ovat kutakuinkin hahmon ammuntatehoon tai kertoimien kerryttämiseen suunnattuja. Tylsää.
Loottilaatikoistakin jaksetaan heittää alituista läppää. Kaupungissa kuljeksii mustekalamaisia ammuttavia ötököitä, joita kutsutaan syystä tai toisesta ”loottinauteiksi.” Nämä ovat käytännössä jaloilla varustettuja loottilaatikoita. Suicide Squad onkin lootteineen pohjimmiltaan juuri sitä: looter shooter, johon on tarina viritelty kylkiäiseksi. Endgamen virkaa toimittaa se riivattujen Oikeuden Puolustajien jäsenten nitistäminen sekä Brainiacin päihittäminen. Koska aivopestyt sankarit ovat voimakkaita, ei niiden kimppuun noin vain marssita, vaan on grindattava asteittain ainakin teoriassa hankaloituvaa alieneiden ammuntaa pää- ja sivutehtävien muodossa ja craftattava parempaa arsenaalia, jotta ollaan valmiita. Bossitaistelut ovat sinänsä toiminnantäyteisiä, mutta liian pitkiksi venytettyjä.
Onhan King Sharkin uudenkarheaa, Pingviinin loottilaatikosta saatua minigunia sinänsä hauskempi huudattaa, kuin jotain heikompaa perusrynkkyä ja vieläpä taitopuun avulla parannetuilla damage-arvoilla, mutta ei vihollisten piekseminen siitä juuri muuksi muutu, vaikka vaihtelua yritetäänkin pitää yllä sillä, että välillä pelastetaan Wallerin sotilaita ja kiikutetaan ne Rick Flagin ajamaan leijubussiin tai yritetään pitää hallussa jotain tiettyjä A-B-C -kirjaimin merkittyjä terminaaleja vihollisen yrittäessä anastaa niitä itselleen, joka tuo mieleen muun muassa Battlefield-sarjan conquest-pelimoodin.
Erilaisten vihollistyyppien kirjokin kasvaa pelin tarinan edetessä, mutta tavallinen piu-piu -alien esimerkiksi eroaa karkuun teleporttailevasta sniper-sikailijasta lähinnä sillä, että katolla väijyvä snaippaaja on ärsyttävän tehokas työssään ja samaan aikaan vaikeampi tappaa, kun pelaaja joutuu pomppimaan joko niiden perässä tai sitten yrittää saada kauempaa hyviä iskuja kehiin. Kaikilla pelaajan hahmoilla on oma suojakenttänsä Master Chiefin tapaan, mutta suojat eivät palaudu itsekseen kuin vasta taistelun jälkeen. Taistelun aikana onkin jatkuvasti pidettävä huolta suojista ja kerättävä alieneiden pudottamia ja suojia palauttavia power uppeja, tai muuten kuolo korjaa.
Suojanpaloja voidaan ampua alieneilta pois tulittamalla niitä jalkoihin ja sen jälkeen peliohjainta käytettäessä RT:llä toteutetaan melee-iskun muodossa shield harvestia. Ammuksetkin toisinaan voivat loppua aseista, kun oikein roiskii ja siinä sitä ollaankin sitten piiput tyhjänä. Onneksi aseita voi olla kuitenkin kaksi matkassa kerrallaan. Hidas turpiin veto ei paljoa auta tilanteissa, jossa pahiksen kaikki elossa olevat alien-kollegat tulittavat taukoamatta pelaajaa ja pelaajalla ei ole lyijyä millä vastata takaisin. Lisäammuksia alienit pudottavat suojien tapaan oransseina power uppeina, joita sitten rynnitään noukkimaan tuli persuksissa.
Ei Suicide Squad sinänsä ole vaikea kuitenkaan edes parhaat XP:t ja resurssit antavalla hard-tasolla, koska tekoälyn taso on todella heikkoa. Ylivoimaan luotetaan ja samalla pelaajan tukiverkko, eli kolme muuta hahmoa ”botteina” ovat yllättävän tehokkaita ampumaan ja listimään vihollisia. Sain Flashin nitistettyä nippa nappa hardilla pelatessani, vaikka Waller huuteli radiosta todennäköisyyslaskelmiaan ja varoitteli ”ette ole valmiita.”
Kulloinkin peluutettavalla hahmolla on käytössään kolme elvytyskertaa per tehtävä, eli jos pelaaja kaatuu kolmesti, joutuu aloittamaan tehtävän alusta. Hahmoa ei saa kesken tehtävän vaihtaa koskaan, joka sekin osaltaan tekee pelaamisesta vähän tylsempää saman jauhamista, etenkin jos pelattavana oleva tehtävä vähänkin pidemmäksi venyy. Hahmonvaihtokiellon toki ymmärtää siinä tapauksessa, että käynnissä on avoimeksi asetettu co-op sessio, vaikka ketään ei olisi vielä mukaan saatukaan pelaamaan.
Hahmoa ei saa kesken tehtävän vaihtaa koskaan, joka sekin osaltaan tekee pelaamisesta vähän tylsempää saman jauhamista, etenkin jos pelattavana oleva tehtävä vähänkin pidemmäksi venyy. Hahmonvaihtokiellon toki ymmärtää siinä tapauksessa, että käynnissä on avoimeksi asetettu co-op sessio, vaikka ketään ei olisi vielä mukaan saatukaan pelaamaan.
En arvostelun tekemisen aikana saanut kertaakaan ketään mukaan pelaamaan matchmakingin kautta, vaikka jo oletuksenakin crossplay-tuki oli päällä. Julkaisun aikaan suurin huippu PC-pelaajien keskuudessa nähtiin helmikuun ensimmäisinä päivinä ja linjoilla oli tuolloin jopa reilu kymmenen tuhatta pelaajaa, mutta siitä yhteisö on nopeasti sulanut sellaiseen 500-1000 pelaajan lukemaan per päivä. Luku ei kuitenkaan kerro sitä, ketkä kaikki pelaavat soolona. Ehkä kukaan ei ole co-opin kannalla.
Peliseuran puuttuminen ei ole kuitenkaan pelin mielekkyydelle aivan niin fataalia, kuin esimerkiksi taannoin arvostelemani Gangs of Sherwoodin osalta, jossa tehtävien yksinrämpiminen oli todella uuvuttavaa. Suicide Squad: Kill the Justice Leaguessa kun voi kuitenkin pelata tekoälyhahmojen kanssa, vaikka linjoille ei ketään ilmaantuisikaan botin paikkaa ottamaan.
Itseään toistavien, yksinkertaisten tuhotehtävien välissä näytetään pelin omalla moottorilla Arkham-pelien tapaan tuotettuja välipätkiä ja vaikka Batmania, Amanda Walleria ja Harley Quinnia lukuun ottamatta äänityöskentely on hyvin geneeristä ja tasapaksua suorittamista, on pelin ryhmä rämä ihan onnistunut virtuaaliporukka.
Ei pelaajan ohjastamista hahmoista varsinaisesti opi liiemmin missään vaiheessa pitämään, mutta pelin aussimekastaja, Bumerangi, esimerkiksi on hahmona aavistuksen toimivampi kuin Jai Courtneyn väkinäinen tuplayritys ja Harleyn äänenä kuullaan Conroyn tapaan ikonikseksi muodostunut Tara Strong. Dialogi on täyttä hömppää ja kaikkea on maustettu sarkasmilla ja jatkuvalla vitsinheitolla, kuten suosittujen Marvel-elokuvien aikakaudella kuuluu. Se joko uppoaa tai sitten ei. Yleensä ei.
Jos pinkkien alieneiden ammuskelu samankaltaisena toistuvan tehtäväsuunnittelun parissa ei riitä aiheuttamaan puutumista, niin viimeistään sen tekee aina toiminnan taustalla soiva rasittava kitararenkutusmusiikki, joka ei edes vaihdu riittävästi. Ei pelissä sentään virallisessa pelitrailerissa kuultu Blur -yhtyeen ”Song 2”, Escapen ”The Pina Colada Song” tai Queenin ”Bohemian Rhapsody” ala soimaan kesken toiminnan, mutta jotain sopivampaa olisi voitu silti peliä varten kehittää. Tai sitten ei musiikkia lainkaan. Kenties jonkinlainen kuumottava ambienssiraita tai mukaansa tempaava antisankariteema olisi riittänyt?
Loppusanat
Kokonaisuutena todettakoon, että yhden 28:n gigatavun bugeja korjaavan sekä optimointia lisänneen pätsin ja yhden pienen 2gt-päivityksen osakseen saanut Suicide Squad: Kill the Justice League ei ole aivan pelaamiskelvoton tekele, vaikka etenemiseni ainakin kolmeen otteeseen jopa yksinpelimuotoisena jäi näiden pätsien jälkeenkin jumittamaan tehtävänjälkeiseen yhteenvetoruutuun ja aivan selkeästi peliserverin katkon vuoksi – jouduin sulkemaan koko pelin alt+tabin avulla.
Tarina pelin pohjalta kuitenkin löytyy ja esimerkiksi hahmojen animointi on varsin onnistunutta ja eläväisen oloista. Kaikki parhaat palat on vain on peitelty hyvin geneerisen looter shooter –pelimekaniikan ja useimmiten tunnelmattoman pelimaailman sekä tylsän vihollissuunnittelun alle, joka ei kummemmin jaksa innostaa. Nopeasti tapahtuneesta pelaajakadosta puhumattakaan.
Paikoitellen pelatessa tulin myös miettineeksi, että kenelle Rocksteadyn uusin on oikeastaan edes suunnattu? Batman Arkham -trilogian pelit olivat mielestäni kypsiä, ”vakavasti” otettavia Batman-pelejä, maailmaa ja sarjakuvien lorea kunnioittavan tunnelman kera.
Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen ikäraja on asetettu kahdeksaantoista ikävuoteen, mutta silti tärkeämpää tuntuisi olevan yläfemmojen heittäminen emoterullasta, uusien skinien ostaminen virtuaalikaupasta kalliilla rahalla ja talojen katoilla tanssiminen ennen tai jälkeen tehtävien.
