Sunblaze arvostelussa

Hardcore-tasohyppelyitä tuntuu löytyvän tätä nykyä vähän joka sormelle. Super Meat Boy, Celeste, Never Give Up ja tämän vuoden kotimainen Sockventure ovat vain muutamia mieleen juolahtavia esimerkkejä, mutta todellisuus indie-yrittäjien saturoimilla markkinoilla on moninaisempi. Tuoreimpana tulokkaana sormikramppipelien genreen ryntää monikansallisen Games From Earth -indieyhteenliittymän Sunblaze, joka lupailee söpöä pikseligrafiikkaa ja yli 300 tason edes kuolemaa. Ja sitä se toden totta tarjoaa.

Hardcore-platformereita pelataan harvemmin juonen vuoksi, mutta Sunblazesta löytyy sellainenkin. Pelaaja on Josie – eläköityneen supersankarin tytär, joka ajautuu vahingossa seonneen harjoitussimulaattorin syövereihin. Supersankarisimulaattori tarjoaa kätevän selityksen abstrakteille tasoille ja tuhansille kuolemille, vaikkei miljööllä ehkä omaperäisyyspalkintoja voitetakaan. Juoni vaikuttaisi olevan mukana ennen kaikkea persoonallisuuden ja identiteetin vuoksi: Josien sanailu isänsä sekä yksisarvisena esiintyvän tekoälyn kanssa on lämminhenkistä ja saa pikselisankarittaren tuntumaan samaistuttavalta. Peli on itse asiassa siinä määrin hyväntuulinen, että genrelle ominaiset veriroiskeet olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelinä Sunblaze lainaa otteita niin Super Meat Boyn kuin Celestenkin reseptikirjoista. Josie luovii läpi huoneen kokoisten tasojen jalat tukevasti ilmassa. Tavoitteena on päästä huoneen kauimmaisessa nurkassa killuvalle mikropiirille, jota suojaa mitä mielikuvituksellisin valikoima erilaisia ansoja. Piikit lävistävät, lattiat putoavat jalkojen alta, räjähdelaatikot räjähtelevät ja sirkkelit sirkkelöivät. Pienikin virhe tarkoittaa luonnollisesti kuolemaa. Josien liikerepertuaari on yksinkertainen mutta ilmaisuvoimainen: käytössä on tuplahyppy sekä sivusuuntainen syöksyliike, jotka voi resetoida koskettamalla maata tai tuhoamalla tasoissa leijailevia drooneja. Seinähyppyjä ei ole, joskin Josie osaa tarrautua teräviin kulmiin kuin Lara Croft konsanaan. Kontrollit tuntuvat napakoilta, mutta sankarittaren lentoradat rahtusen ilmavilta ja suurpiirteisiltä. En päässyt peräkkäisissä yrityksissäni koskaan aivan samanlaiseen robottimaiseen toistotarkkuuteen kuin vaikkapa Never Give Upissa. Eipä sitä onneksi juuri koskaan vaadittukaan.

Peli soljuu kuten hardcore-tasohyppelyn odottaisikin: kuolemia sattuu kymmeniä minuutissa, mutta nopea palautuminen ja reilu tasosuunnittelu pitää turhautumat loitolla. Kellotin arvostelua tehdessäni noin 3000 hengenlähtöä sekä melkoisen kipeän hyppypeukalon, mutta hyvissä fiiliksissä ja useimmiten ihan hyvästä syystä. Tasosuunnittelu on fiksua – se nojaa enemmän ongelmanratkaisukykyyn kuin tarkkuuteen. Oikean reitin ja optimaalisen liikesarjan keksiminen vaatii toisinaan sitkeyttä, mutta kunhan ne keksii, pääsee läpi useimmiten kohtuullisella vaivalla. Pikselintarkkaa suorittamista vaaditaan harvoin ja erilaisista ajastetuistakin ongelmista selviää, kunhan suhtautuu peliin speedrunaajan mentaliteetilla. Jos painaa kaasun pohjaan heti ensi sekunnilla, osuu ajoitus useimmiten nappiin. Kuuden maailman ja noin kolmensadan tason sekaan mahtuu toki myös hiomattomuutta; vaikeustasopiikkejä, liiallista helppoutta ja jokunen taso, jonka voi vetää läpi tavalla, jota tekijät eivät ole luultavasti edes ajatelleet. Useimmiten voitosta jää kuitenkin hyvä fiilis: läpäisyyn vaaditaan juuri sopivasti yritystä, että pelaaja voi tuntea itsensä fiksuksi ja taitavaksi ilman sen suurempaa turhautumista.

Jos tavallinen juonimoodi tuntuu turhan kiperältä tai helpolta, saa vaikeustasoa tuunattua helpommaksi tai vaikeammaksi. Hard-moodi avataan keräämällä maailmasta kymmenen hankalasti asemoitua bonuskuutiota, joihin kurottelu on haaste jo itsessään. Siinä missä normitila taittuu pienellä sinnikkyydellä, vaati hard-moodi juurikin sitä kavahtamaani pikselintarkkaa liikkumista ja robottimaista toistoa. Joku kai tällaisesta jopa tykkää, mutta itselleni kokemus oli sen verran raastava, että jätin homman ihan suosiolla ekaan tasoon. Spektrin helpommasta päästä löytyy reippaammin säätövaraa: normitilan saavutettavuusasetukset antavat mahdollisuuden muun muassa kuolemattomuuteen, loputtomiin syöksyihin ja hyppykorkeuden säätöön. Jos avusteet eivät riitä, pystyy juonen läpäisemään myös lyhennellyssä ja merkittävästi normipeliä armeliaammassa Zen-moodissa. Tekijöille tuntuu olevan tärkeää, ettei minkään taitotason pelaajia pudoteta kelkasta ja asian eteen on myöskin nähty runsaasti vaivaa. Hatunnoston arvoinen suoritus.

Jos haluaisin pitkittää tekstiä, voisin laukoisin vielä pari huomiota Sunblazen retroestetiikasta, sympaattisesta tarinasta tai korvamatomaisista musiikeista. Ylle liitetty pelivideo kertoo kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, joten ehkä kätevämpää klikata sitä. Loppujen lopuksi ydinkysymys kuuluu, että tarjoaako Sunblaze riittävää vastinetta hintalapulleen? Vastaukseni reilun kuuden tunnin perusteella on selkeä “kyllä” – Sunblaze on harvinaisen hyvin tasapainotettu masokismitasohyppely, joka ojentaa harvinaisella tavalla kättä myös niille, jotka ovat aiemmin vierastaneet koko genreä. Kaltaiseni normipelaajan on mahdoton sanoa, millaiseksi kokemukseksi Sunblaze taipuu kaikkein kovimpien hardcore-nikkareiden käsissä, mutta meille muille se tarjoaa mukavan tilaisuuden haastaa ja ylittää itsensä.