Nomen est omen. Vaikkei kauheasti perustaisi roomalaisten näytelmäkirjailijoiden sanaleikeistä, on vaikea olla näkemättä aitoa ironiaa Super Meat Boy Foreverin itseironiseksi tarkoitetussa nimivalinnassa. Duke Nukem Foreverin kehityssykliin mahtui viisitoista vuotta ja parikin lähtöruutuun palaamista, siinä missä Super Meat Boyn saldo on kunnioitettavat kymmenen plus yksi. Lopputulos on selvästi osanimikaimaa parempi, joskaan ei ihan sitä mitä kovimmat fanit odottivat.
Alkujaan mobiilipeliksi suunniteltu Super Meat Boy Forever on yhtä nokkela ja anteeksiantamaton kuten edeltäjänsäkin, mutta konseptiltaan yksinkertaisempi. Kosketusnäyttölaitteiden “endless runnereita” mukaileva kontrolliskeema uskoo pelaajan haltuun vain hyppynapin ja liukumiseen samalla kun juokseminen hoituu automaattisesti. Nyanssit tulevat painallusten ajoituksesta ja pituudesta kuin rytmipelissä konsanaan. Homma kuulostaa ajatuksen tasolla melkoiselta tyhmennykseltä, mutta toimii nokkelan taso- ja pelisuunnittelun ansiosta paljon paremmin kuin kuvittelisi. Kunhan alun kulttuurishokista pääsi yli, en tullut oikeastaan edes ajatelleeksi että pelin kovimmistakin haasteita voisi ainakin teoriassa ohjain yhdessä kädessä ja kahvikuppi toisessa. Käytännössä Foreveriä ei kuitenkaan tule pelattua rennosti vasemmalla kädellä, vaan ohjainta rystyset valkoisena puristaen.
Taso- ja pelisuunnittelultaan Super Meat Boy Forever on todellinen hardcore-helmi. Yksinkertaiset hypyt ja liu’ut muuttuvat äkkiä monimutkaisiksi tuplahyppy–lentopotku–liuku–pomppu-komboiksi, joita väritetään erilaisilla ympäristöstä tulevilla erikoisuuksilla. Huono ajoitus siellä tai väärin mitoitettu painallus täällä tietää välitöntä kuolemaa sekä paluuta edelliselle tarkistuspisteelle. Ongelmat eskaloituvat pelin edetessä yksinkertaisista tasohyppelyhaasteista lähes puzzlemaisiksi ongelmavyyhdeiksi, joissa sopivimman reitin hahmottaminen on napinpainallusten ajoitusta tärkeämpää. Alkutasoissa väistellään sirkkelinteriä, mutta eipä aikaakaan kun soppaa sekoitetaan kellot seisauttavilla kristalleilla, lasereilla ja jopa loppuvihollisilla. Uusia ideoita ripotellaan tasaisena virtana pitkin noin nelituntista tarinamoodia. Kaikki tekijöiden päähänpistot eivät ole klassikkoainesta, mutta ideoiden taso pysyy keskimäärin häkellyttävän korkeana. Peli tuntuu alusta loppuun kekseliäältä ja reilulta, vaikka kuolemia oli kertynyt lopputeksteihin mennessä pitkälti kolmatta tuhatta.
Foreverin nerokkuus kulminoituu monellakin tapaa loppuvastustajiin. Matkalle mahtuu kourallinen ruudun valtaavia vihollisia, joita pätkitään kanveesiin aiemmista tasoista opituilla tempuilla. Oppimiskäyrä tuo mieleen From Softwaren pahamaineisen Sekiron: alkuun mahdottomalta tuntuvat vastukset murtuvat yritys yritykseltä, kun kombot iskostuvat selkärankaan ja pelaaja oppii parhaat tekniikat. Avain voittoon piilee useimmiten enemmän strategiassa kuin reflekseissä – pelaajalta edellytetään kyllä melko armottomia liikesarjoja, mutten muista yhdenkään haasteen riippuneen millisekuntien ajoituksesta. Voittoon vaaditaan joskus jopa satoja yrityksiä ja maanista keskittymistä, mutta myös palkitsevuus on omaa luokkaansa.
Uudet tuulet puhaltavat myös tasosuunnittelussa. Tarinamoodi on jaettu viiteen maailmaan ja noin kolmeenkymmeneenviiteen satunnaisesti luotuun tasoon. Kyse ei ole niinkään proseduraalisesta generoinnista kuin valmiiden palasten järjestelystä, sillä osat kursitaan kasaan noin 7200 käsin tehdyn puzzlehuoneen kirjastosta. Lopputulos on vakuuttava, enkä itse asiassa olisi tajunnut pelaavani täysin uniikkia tasokokoelmaa, ellei satunnaisuutta julistettaisi pelin kauppasivulla. Satunnaistaminen on kerännyt myös kritiikkiä äänekkäimpien SMB-fanien keskuudessa, mutta ainoat havaitsemani ongelmat ovat hieman epätasaisesti ailahteleva vaikeustaso, sekä se tosiasia, etteivät tasot ole pidemmän päälle kovinkaan ikimuistoisia. Foreverin potpurrit palvelevat endless runner -henkistä rakennetta hyvin. Oma arvonsa silläkin, että jokainen uusi pelikerta tuntuu tuoreelta seikkailulta.
Super Meat Boy Forever tarjoaa vastinetta rahoille muutenkin kuin satunnaissisältönsä puolesta. Sadan prosentin läpäisyyn edellytetään tasojen selvittämistä ennalta lasketussa aikarajassa ja kuolematta. Uudelleenpeluuseen houkutellaan lisäksi kerättävillä tuteilla sekä retrohenkisillä salahuoneilla, joiden läpäisy avaa aivan uusia tasoja tarinatilan jälkeiseen piilomaailmaan. Rankimmat jatkot käydään ensimmäisestä Super Meat Boysta tutuissa Dark World -tasoissa, jotka ovat käytännössä satunnaistettujen perustasojen hardcore-versioita. Oma mukavuusalueeni rajoittui lähinnä juonimoodiin, salahuoneisiin sekä kuudenteen bonusepisodiin. Mikäli haluaa nähdä ja kokea aivan kaiken, pitää SMBF ystävällisesti kirjaa myös siitä, kuinka monta pelin 7200 tasopalikasta on ehtinyt läpäistä. Oma lukuni jäi arvosteluajan puitteissa kolminumeroiseksi, joskin voin vakuuttaa, ettei viimeistä peliäni ei ole vielä pelattu.
Tyylillisesti Super Meat Boy Forever jatkaa edeltäjänsä hieman groteskia, mutta ilahduttavan anarkistista tyyliä. Keskiöön nousevat jälleen kerran erinomaiset musiikit, joista vastaavat tällä kertaa Binding of Isaac -säveltäjät, Jon Evans ja Matthias Rossi. Paluun tekevät niin ikään käsin piirretyt välianimaatiot, joita mahtuu lihapojan ja laastaritytön odysseiaan melkein puolen tunnin edestä. Ilmaisu on riittävän hupaisaa nostaakseen suunpielet virneeseen, vaikkei tarina itsessään olekaan kovin ihmeellinen. Suurin kasvojenkohotus koetaan peligrafiikassa, joka ottanut tyyliharppauksen alkuperäispelin retropikseligrafiikasta kohti sarjakuvaa.
Super Meat Boy Forever on kevyesti paras koskaan pelaamani “endless runner”. Kovimmat fanit eivät tule luultavasti pääsemään yli konseptin mobiilipelimäisyydestä, mutta kekseliäät puzzlet, haastavat loppuvastustajat ja poskettoman moneksi taipuva kahden napin pelattavuus puhuvat omaa kieltään. Ellei muuta, niin Foreveria voi pitää ainakin toiveita herättävänä: jos sarjan kätilönä toimiva Tommy Refenes osaa suunnitella näin rautaisen mobiilipelin, voi vaan kuvitella mitä tulevaisuus tuo tullessaan mahdolliselle Super Meat Boy 2:lle.
