Syndrome arvostelussa

Camel 101 on pieni, kolmen miehen kokoinen indietiimi Kaliforniasta, joka on juuri hiljattain julkaissut ja kehittänyt pelin nimeltä Syndrome. Steamissa pelillä on hintaa kaksikymmentäkolme euroa, eli mistään täysihintaisesta pelistä ei siis ole kyse.

Onkin sinänsä upea nähdä, että näinkin pienellä budjetilla ja pienellä tiimillä voidaan saada aikaan jotain periaatteessa niinkin tunnelmallista, kuin mitä Syndrome edustaa. Peli on saanut selkeät vaikutteensa pelirintamalla nimikkeistä, kuten System Shock sekä tuoreempina esimerkkeinä peleistä Amnesia ja Alien ? Isolation. Elokuvarintamalta on helppo poimia ainakin sellaiset scifielokuvat kuten Alien ja vaikkapa Pandorum.

Juonellisesti Syndrome ei tarjoile mitään uutta, itse asiassa kyseessä on varsin kliseinen tarina. Päähenkilö (eli pelaaja) herää cryounestaan täysin tietämättä siitä, mitä oikein on tapahtunut. Muisti ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan ? heti alkuun pelaajalle kerrotaan, että nyt ollaan yksi avaruuslaiva SPS Valkenburgin miehistön jäsenistä. Kaikenlainen pimeys, tyhjät käytävät, tulipalot, keskelle kulkuväyliä sammuneet turvarobotit sekä kollegoiden ruumiit siellä täällä eivät kuitenkaan edusta sitä perusduunipäivää, johon aluksella yleensä herätään.

Mitä on tapahtunut sillä aikaa kun pelaaja on ollut nokosilla, havainnollistetaan futurististen ipadien kautta stressaantuneen henkilöstön kynäilemissä lokimuistioissa. Käy ilmi, että pelaajan työpaikkana toimiva Valkenburg otti eräältä planeetalta kyytiinsä saman Novacore -nimisen yhtiön sotilasosaston rivejä edustavan porukan, minkä jälkeen ilmeisesti kaikki meni päin hittoa jossain vaiheessa. Lokit kertovat jonkinlaisista kokeista aluksen laboratorioissa, mutta myös siitä, että miehistö alkoi muuttua käyttämiseltään järjettömiksi.

Jotta koko peli ei kuitenkaan olisi pelkkää haahuilua käytävillä, saavat muutamat elossa olevat hahmot pelaajan yhteyden ja siitä alkaakin sitten juoksupoikana toimiminen. Juoksennellaan A:sta B:hen, kun korjaillaan aluksen asetuksia ja käynnistellään moottoria ja sen sellaista. Haetaan kulkulupa joltain ruumiilta kannelta neljä ja viedään se kannelle viisi ja vilautetaan korttia ovelle, joka luvan vaatii ja niin edelleen.

Sinänsä tunnelmaa pelistä löytyy kyllä roppakaupalla. Visuaalisesti peli on yllättävänkin upeannäköinen, kun ajattelee budjettia ja henkilömäärä, jotka pelin ovat kehittäneet. Syndrome leikittelee upeasti valoilla ja varjoilla ja pimeissä huoneissa hohtavat tietokonepäätteet ja servereiden ja muiden koneiden valot, sekä linssiheijastukset näyttävät kaikki upeilta kattotuulettimien halkoessa valoa.

Pelin efektit ovat välillä jopa niinkin hienoja, että jouduin vähän omalla testikoneellani laskemaan resoluutiota alemmas, että sain pelin pyörimään jouhevasti, siitäkin huolimatta, että jopa suosituskokoonpanoon mainitaan vain Nvidia GeForce GTX 480. Pientä optimoinnin puutetta kenties.

Syndromen ehdoton visuaalinen valtti on sen tyhjissä huoneissa, samalla kun taustalla humisee hiljaisella painostava ambienssiraita, joka esittää jatkuvasti ikään kuin kysymyksiä ?mitä on tapahtunut?? Paikoin Syndrome pistää valaistuksessaan kampoihin jopa arvostelun alussa mainitsemalleni survival horror kauhupelille, Alien ? Isolationille, ja se on iso juttu se.

Toisessa ääripäästä taas löytyy esimerkiksi pelin ääninäyttely, joka on lähinnä huvittavaa. Hahmot eivät osaa oikein eläytyä repliikkeihinsä ja pelaajan hahmon ihmetellessä ja pelästyessä kattoon hirtettyjä tovereitaan saavat hahmon kuulostamaan siltä, kuin Frendit-sarjan Joey olisi joutunut tälle kammottavalle alukselle ihmettelemään tapahtumia ? vähän eri merkeissä tosin kuin Lost In Space -elokuvassa. Joka kerta, kun hahmot juttelevat keskenään radioyhteyden kautta, katoaakin kaikki kauhutunnelma hetkeksi pois. Syndromen ääninäyttelijöitä on vaihdettu sitten alpha-version, mutta näyttelyn taso on silti samaa luokkaa lopullisessa pelissä. Voi toki olla, että perimmäinen vika piilee myös käsikirjoituksessakin ? dialogi kun ei tarinan ja sen käänteiden tapaan niin kovin omaperäistä sorttia ole.

Pelkkää aluksen tutkiskelua, tapahtumien selvittelyä tai lukittujen ovien aukomista tietokonepäätteiden kautta peli ei ole. Syndromessa kuljeksittava valtava alus kun on täynnä erinäisiä kyborgi-vihollisia. Ensimmäinen kohtaaminen oli jopa jokseenkin kauhistuttava: valot sammuivat käytävältä yksitellen ja sen jälkeen pimeässä näkyi tumma varjo, joka paljastui lähes alastomaksi miehenjäänteeksi, jolta roikkui putket suusta ja joka liikkui nahkaan kiedottuine metallijalkoineen kuin isompaa osumaa saanut Terminaattori. Se lähti tulemaan niin lujaa kuin pääsi ja ambienssiraita nosti temponsa jumputtavaan painostukseen.

Karvat pystyssä pakenin ja yritin keksiä jotain minne piiloutua tai paeta. Kyborgi kuitenkin onnistui saartamaan allekirjoittaneen nurkkaan pieneen huoneeseen, jossa pyörimme pöydän ympäri. Lopulta jakoavaimella turpaan, väistöä ja turpaan niin johan kaatuu isompikin ryökäle. Taistelussa saa kuitenkin usein niin paljon osumaa itsekin, että on parempi paeta ja pyrkiä etsimään jostain mieluummin tyhjä pukukaappi minkä sisään voi piiloutua ? ainakin siihen asti kunnes saa käsiinsä ne muutamat tuliaseet mitä pelin aikana saadaan. Hyviä kaappeja ei kuitenkaan pakenemistilanteissa tunnu oikein mistään äkkiä löytyvän, kun usein löytyy kaappi, jossa onkin hyllyt sisällä ? eihän sinne mahdu piiloon.

Aika nopeasti ensimmäisten vihollisten jälkeen kuitenkin tulin huomanneeksi, että viholliset eivät seuraakaan loputtomiin ja niitä voi huijata kiertämällä laatikoita tai pöytiä ja sen jälkeen pinkoo vain tarpeeksi kauas, jotta eivät enää seuraa. Kyseessä voi olla myös jokin bugi, koska viholliset väsyvät välillä juoksemaan perässä ja vaikka pelaaja seisoisi kirkkaiden kattovalojen alla puolen metrin päässä heiluttelemassa taskulamppunsa valoa, ei vihollinen ?näe? pelaajaa, eikä lähde perään vaan jäävät kököttämään paikalleen. Joskus jahdatessaan pelaajaa saattavat yrittää kävellä seinän lävitse, ennen kuin lopulta löytävät sen oikean polkunsa.

Vaikka aluksen tilat ovatkin melko isot (ja useammassa kerroksessa vieläpä) on tasosuunnittelu silti melko lineaarista. Aivan kaikista oviaukoista ei pääse kulkemaan, koska ne ovat joko lukossa, rikkoutuneet tai niiden edessä on muutama laatikko. On siis osattava navigoida jokaisessa kerroksessa ja tiedettävä käytännössä ne muutamat reittivaihtoehdot, joita pitkin paikkaan X päästään. Nämä luonnollisesti nähdään karttaa katsomalla. Silloin kun kartta ei toimi, pitäisi ulkomuistista miettiä mistä ovesta pääsikään etenemään. Syndrome on kestoltaan noin kahdeksan tunnin luokkaa, mutta peliaikaa on venytetty juuri tällä ravaamisella, mikä välillä tuntuu turhauttavaltakin, etenkin kun pelaajan hahmolta loppuu juoksunappulaa käyttäessä jossain vaiheessa stamina kesken ja sitten kävellään taas jonkin aikaa.

Joskus vihollista paetessa saattaa varpaat osua lattialla köllöttävään sähköjohtoon tai kädet korventua aktiivisessa höyryputkessa ja tällöin lähtee energiaa. Terveyttä voi palauttaa terveysruiskuilla sekä syömällä muiden jättämää ruokaa sieltä täältä tavaravalikkoa hyödyntämällä. Tavaranhallintavalikko on käyttökelpoisuudeltaan melko kömpelö. Terveyttä palauttavat parannusruiskut kyllä toimivat kivasti kun tavaravalikossa painaa pelkkää X:ää (jos peliohjaimella pelataan), mutta esimerkiksi limun juominen tai hampparin syöminen tapahtuu siten, että valitaan esine ja sitten klikataan valikossa erikseen ?use? näppäintä. Ei oikein onnistu sutjakkaasti, jos tämä pitäisi tehdä nopeasti vihollisen lähestyessä. Pelaajan hahmo ei voi myöskään liikkua lainkaan eteenpäin, mikäli karttaruutu on auki nenän edessä, mutta viholliset voivat silti liikkua ja iskeä kuonoon. Eräs vihollistyyppi tappaa pelaajan vieläpä yhdellä iskulla.
Aivan bugiton ja saumaton kokemus Syndrome ei siis ole. Tätä kirjoittaessa pelille on noin viikko julkaisun jälkeen tehty ensimmäinen päivitys, joka arvostelun aikanakin alla hyrräsi. Päivitys toi mukanaan muun muassa tuen Xbox 360 -peliohjaimille. Toivon mukaan peliä vielä päiviteltäisiin lisää, sillä Syndrome on vikoineenkin varsin tunnelmallinen, kun kaikki palaset loksahtavat paikalleen.

Kokonaisuutena Syndrome on kiehtova ja melko lyhyt pikkupeli ja siinä on oikeasti parhaimmillaan vahvaa tunnelmaakin roppakaupalla, joka pelottaa niin kuin kunnon kauhupelin kuuluukin. Tämä siitäkin huolimatta, että pelin juoni on kovin kliseinen, tekoäly vähän keskinkertaista sorttia, ääninäyttely vaisua ja vaikka se edes takaisin ravaaminen kaikenmaailman muiden antamien tehtävien perässä ei olisikaan aina niin hauskaa. Pienempinä annoksina Syndrome on kuitenkin mielestäni ihan viihdyttävä eikä muutaman kympin peliksi sinänsä hassumpi. Olisi varsin hienoa nähdä mihin Camel 101:n pojat pystyisivät, jos heille annettaisiin kunnon budjetti tämänkaltaista peliä varten.