Tales Of Berseria arvostelussa

J-RPG on genre, josta joko pitää tai ei. Näitä tämän genren pelejäkin on aikamoinen kirjo ja kohtalaisen hyvin ne on nykyaikoina ollut markkinoilla täällä Euroopankin alueella. Tales Of -pelisarja on suhteellisen tuntematon pelikansalle ja aika keskitason kulkija ollut muutenkin, kun vertailee vaikkapa Final Fantasyn massiiviseen pelaajakuntaan. Nyt julkaistu Tales Of Berseria tarjoaa animenälkäisille pelaajille sen verran eeppistä tarinaa ja taistelua, että tätä teosta ei kannata ohittaa tutustumatta.

Tales Of Berserian tarina seuraa Velvet -nimistä nuorta aikuista naista, joka lapsena kokee traumaattisen tapahtuman. Tämän tapahtuman johdosta koko hänen elämäänsä ohjaa viha ja kostonhimo. Tämä on vain pääteema, jonka ympärille kietoutuu paljon asioita, jotka saavat pelaajan hyvin otteeseensa. Pintapuolin tämä pääteema sulautuu hyvin kaiken sen metatarinan kanssa yhteen, joka rakentaa erittäin hienon kokonaisuuden ja jaksaa pitää pelaajan kiinnostuneena. Tarina menee ajoittain jopa niin syvälle, että ei millään tekisi mieli jättää sitä kesken, vaikka pelisessiota on jo takana viitisen tuntia. Toisin kuten aikaisemmat Tales Of – pelit ovat olleet iloisempia pääjuonen suhteen, Tales Of Berseria on hyvin synkkä ja se toimii erinomaisesti.

Tarina ei ole ainoa asia, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Ufotable-niminen animaatiostudio jälleen kerran tarjoa mestarillista välianimaatiota. Animen ystävä ei voi olla pitämättä näistä hienosti piirretyistä videopätkistä. Ne luovat tunteen, että tosissaan pelataan vanhanliiton J-RPG -peliä. Tai oikeastaan tunteen siitä, että seuraa anime-sarjaa. Heti jo pelin traileri vie mennessään nätin piirrettymäisyytensä kanssa ja juustoisen Japani-rockin merkeissä. kolikon kääntöpuoli taas ei ole niin kultainen, pikeminkin aika puhki hapettunut.

Varsinaisen pelin grafiikka on juuri ja juuri PS3:n tasolla. Tuntuu siis siltä, että pelimoottori on pidetty jokseenkin samana kuin aikaisempi sarjan peli, Tales of Zesteria. Eroa ei graafisesti juurikaan huomaa. Se ei kuitenkaan häritse. Kyse on piirrettymäisestä pelistä ja kun grafiikka pidetään samantyylisenä, se ei raudalta tehoja vaadi. Pieniä viilauksia olisi kuitenkin voinut tehdä. Yksi plussa grafiikan yksinkertaisuudessa on se, että pelin koko on saatu pidettyä pienenä. Se ei vaadi kuin noin 13 gigatavua tilaa kovalevyllä. Tämä on nykypäivänä aikamoinen suoritus ja se tuntui hyvin hämmentävältä, kun ei minkäänlaista päivitystäkään tullut heti levyn työnnettäessä sisään koneeseen.

Taistelusysteemi on rakennettu loistavalla tavalla. Ensin potkitaan possuja – siis oikeasti – ja kohta jo joutuukin miettimään erilaisia strategioita voittaakseen vihollisen. Perushyökkäykset ovat niinkin yksinkertaisia, että hakataan vain yhtä nappulaa pohjaan ja Velvet tekee sarjan. Tähän tulee myöhemmässä pelissä muutosta, kun sankaritar oppii uusia “arteja”. Kaikki pelinäppäimet ovat käytössä taisteluissa. Jokaiseen kuviopädiin voidaan ohjelmoida neljä erilaista kykyä. Esimerkiksi ympyrään voidaan luoda yksinkertainen neljän sarja, jossa viimeinen isku on vaikka pökerrytys. Kolmioon voidaan laittaa voimakkaimmat arte-hyökkäykset ynnä muuta. Pelajaalla on hyvin vapaat kädet. Näiden niin sanottujen yksinkertaisten hyökkäysten lisäksi on mahdollista tehdä voimakkaampia hyökkäyksiä, kunnon animetyyliin, jossa animaatio vedetään överiksi.

Velvet ei seikkaile pitkin Midgandin maailmaa yksin, vaan tarinan edetessä hänen joukkoonsa liittyy kolme muuta persoonaa. Näitä hahmoja voi myös käyttää taisteluissa, muutoin ne ovat tukemassa tekoälyn voimin. Tekoäly vihollisten suhteen tuntuu liian yksinkertaiselta. Se pysyy kaavamaisena ja ennalta arvattavana. Vaikea sanoa, kuitenkaan, että onko tämä häiritsevä piirre, sillä haastetta riittää vaikeustason suhteen. Sitä voi onneksi nopeasti säätää pelin edetessäkin. Maailma ja sen viholliset ovat kuitenkin aika geneerisiä. Luolastotkin tuntuvat aika pitkästyttäviltä, jopa liian pitkiltä ja itseään toistavilta. Samoja alueitakin joutuu koluamaan läpi ja tämä ei hirveästi miellytä.

Muutamasta negatiivisesta asiasta huolimatta, Tales Of Berseria jaksaa pitää innostuneena. Siinä on selkeä pieni pala retroa, joka vetoaa varmasti vanhempaan sukupolveen. Nuoretkin sukupolvet onneksi ymmärtävät, että grafiikka ei ole kaikki kaikessa. Maailma on sen verran laaja ja tarina, että siitä riittää pelattavaa keskimäärin 50 tuntia. Tähän päälle Game Plus+ pelimuoto. Animea seuraavat henkilöt varmasti eniten tulevat nauttimaan pelistä, sillä välianimaatiot ovat yksinkertaisesti kaunista katseltavaa.

Ääninäyttely on myös täyttä ykkösluokkaa kun miettii animehenkisyyttä. Jopa englanninkielinen ääniraita jaksaa pitää kiinnostuksen yllä, vaikka japaninkielinen onkin se “ainoa oikea” monen mielestä. Pelaajan kannalta progressiivinen taistelumekaniikka toimii. Kontrollit olisivat vaatineet hieman hiomista, sankaritar liikkuu liian tönkösti eikä kamera seuraa toivotulla tavalla. Joka tapauksessa, hyvää J-rpg:tä haluava ei sovi missata tätä teosta, sillä niin moni asia menee täysin nappiin. Yllättävä osa Tales of -sarjaa ja varmaankin pakko-ostos muillekin kuin sarjan faneille.