Tales of Xillia arvostelussa

Ei tarvitse olla kovinkaan kyyninen todetakseen, että Final Fantasyn viimeaikainen poukkoilu verkkoroolipelin ja piloille pöhöttyneen voimafantasian välillä on syössyt japaniroolipelien entisen kuningassarjan valtaistuimeltaan. Kruununperilliseksi tarjoutuu Namco Bandain perinteikäs, joskin eurooppalaisittain hieman tuntemattomampi, ?Tales? -sarja. Taannoin länsijulkaisunsa nähnyt Tales of Graces F oli mainio muistutus, kuinka pitkälle japaniroolipeleissä voi pötkiä jo pelkällä tarinankerronnalla. Pelisarjan kolmastoista osa, Tales of Xillia ymmärtää tämän ja tarjoaa kaupanpäällisiksi vielä hieman modernimmat puitteet.

Tales of Xillian on tarinaltaan ja miljööltään hyvin klassinen japaniroolipeli. Se sijoittuu samanlaiseen magian värittämään steampunk-maailmaan, kuin valtaosa lajitovereistaan ja kertoo varsin tutulta kalskahtavan tarinan sodasta, hengistä ja superaseista. Päähenkilöinä hääräävät Jude Mathis, nuori ja hieman epävarma lääkäriopiskelija, sekä liki kaikkivoipa henkien hallitsijatar Milla Maxwell. Kaksikko tulee sotkeutuneeksi valtiotason suhmurointiin ja eipä aikaakaan kun pelaajalla on ohjastettavaan koko kirjo japaniroolipelien stereotyyppejä maailmanpelastuspuuhissa.
Juonen vahvin komponentti ei ole varsinaisesti itse tarina, vaan karismaattiset ja miellyttävät hahmot. Ihmiskehoonsa totutteleva Milla on toisaalta melko itsevarma, mutta hassulla tavalla hieman pihalla uuden ulkokuorensa rajoitteista. Jude on puolestaan epävarma, päämäärätön ja sympaattinen. Ei onneksi kuitenkaan angstinen. Loput ryhmäläiset edustavat häikäilemättömän suoria stereotyyppejä, joskin melko pidettäviä sellaisia. Kortensa kekoon kantavat niin ääninäyttely kuin käsikirjoituskin, mutta erityisen paljon eloa pelaajahahmoihin puhaltaa runsas ryhmäläisten välinen dialogi. Sinne tänne ripotellut vapaaehtoisesti seurattavat keskustelut olivat itselleni Tales of Xillianin suola.

Muuta peliä hallitsevat kliseet ja stereotypiat. Tales of Xillian on japaniroolipeli erittäin isolla J:llä, eli toisin sanoen tuttu sekoitus monotonista tasosuunnittelua, arkkujen metsästystä ja kokemuksen keräämistä satunnaisia hirviöitä pieksemällä. Eteneminen on umpiolineaarista, joskin tasojen katveisiin piilotellut aarteet ja maallisen mammonan toivossa suoritettavat sivutehtävät saattavat harhauttaa hetkellisesti sivupolulle. Maailmankarttaa ei ole, mutta puutetta kompensoi erittäin toimiva pikamatkustusjärjestelmä.

Kuten jokaisessa pelaamassani JRPG:ssä, omaperäisyys tulee erinäisistä pelillisistä alimekanismeista. Käytännössä siis taistelusta ja hahmonkehityksestä. Tärkeämpi näistä kahdesta on taistelu, joka myötäilee ?Tales?-pelien traditioita ollen reaaliaikaista ja nopeatempoista. Taistelukentällä ryntäily on vapaata ja niin lyönnit, torjunnat kuin väistötkin perustuvat lähes täysin ajoitukselle. Näennäisen yksinkertaisen kuoren alle kätkeytyy reippaasti ominaisuuksia, joista mainittavimpana ponnahtaa mieleen hahmojen välisten linkkien luonti. Pelaaja voi siis muodostaa tekoälyn kanssa taisteluparin, jolloin tekoäly alkaa paitsi keskittää iskujaan samoihin vihollisiin, myös puolustaa pelaajaa selän takaa hiippailevilta hirmuilta. Yhteistyön kauneus kulminoituu luonnollisesti yhdessä tehtäviin superiskuihin, jotka ovat suorastaan elintärkeitä pelin vaarallisimpien mörköjen kukistamisessa.

Tales of Xillianin taistelut ovat erittäin toimivia. Alkuun hieman suoraviivaisena ja sekavana näyttäytyvän systeemin nyanssit pinttyvät alitajuntaan kuin varkain, ja viimeistäänkin ensimmäisen loppuvihollisen kohdalla alkaa sohimisestaan erottaa selkeitä strategioita. Nokkeluudestaan huolimatta taisteluja viljellään pelissä aivan liikaa. Jo pelkkä liikkuminen yksittäisen alueen halki tietää usein tusinaa taistelua, mikä käy pidemmän päälle uuvuttavaksi. Asiaa ei helpota sukkahousukitarointiin perustuva ylipirteä ja japanilaisittain mauton taistelumusiikki.

Hahmonkehitysmekanismista on vähän vähemmän sanottavaa. Voimaa, ketteryyttä ja muita perusattribuutteja kasvatellaan kiinnittämällä pisteitä eräänlaiseen taitoverkkoon. Verkon sisältä löytyvät varsinaiset taidot, jotka aukeavat sitä mukaa kun pelaaja tulee rajanneeksi sieltä alueita. Systeemi kuulostaa kirjoitettuna turhankin abstraktilta, mutta on käytännössä erittäin suoraviivainen ja selkeä. Kyse on oikeastaan pelkästä visualisoinnista, sillä systeemi ei varsinaisesti tee mitään sellaista, mitä ei olisi voinut esittää esimerkiksi länsimaalaisittain suosittuna taitopuuna. Vaihtelu toki virkistää tässäkin asiassa.
Audiovisuaalisesti Tales of Xillia on erittäin pätevä. Peligrafiikka on sarjakuvamaisesti varjostettua ja täten melko ajatonta. Välianimaatioista osa on käsin piirrettyä, osa pelikoneistolla esitettyä. Ilahduttavasti, Tales of Xilliassa ei ole juurikaan japanilaisroolipeleille ominaista mykkädialogia, eli puhtaasti kirjoitettuun tekstiin perustuvaa tarinankerrontaa. Lisäksi pelin ääninäyttely kuulosti ainakin suomalaiseen korvaan erittäin korkeatasoiselta. Musiikista voisi narista paljonkin, mutta sen saa onneksi myös pois päältä.

Suhtautumiseni Tales of Xilliaan on loppujen lopuksi melko skitsofreeninen. Se on toisaalta genrensä malliyksilö ja aivan satavarma hankinta kenelle tahansa japanilaisroolipelien ystävälle. Koska saman tarinan voi pelata sekä Juden että Millan näkövinkkelistä, tarjoaa se vieläpä poikkeuksellisen paljon arvoa hintalapulleen. Toisaalta kuka tahansa japaniroolipelien konventioihin tottumaton näkee tarinan ja kauniin kuoren takaa vain genren, joka on jämähtänyt pelillisesti jonnekin 90-luvun loppupuolelle. Loputtomat taistelut, lineaarinen ja monotoninen pelimaailma eivät ole keskivertopelaajalle sellaisia syntejä, joita voi nokkelallakaan taistelusysteemillä tai sympaattisilla pelihahmoilla kuitata. Tästä perspektiivistä Tales of Xillia on mukava mutta vaillinainen seikkailu. Perinteisten japaniroolipelien fanit kuvitelkoot tuohon vielä yhden tähden lisää.