Teenage Mutant Ninja Turtles - Mutants In Manhattan arvostelussa
Teinimutanttininjakilpikonnat vailla elämänsisältöä.

Teenage Mutant Ninja Turtles – Mutants In Manhattan on julkaisija Activisionin neljäs isomman mittakaavan Turtles -peli. Arvostelin kolme vuotta sitten yhden Activisionin melko surkeista peleistä ja tulin myös kokeilleeksi kamalalla pelattavuudella höystettyä Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows -peliäkin. Ilmeisesti vuonna 2014 julkaistu Teenage Mutant Ninja Turtles: Danger of the Ooze oli ainakin hieman parempi pelitapaus kuin kumpikaan yllä mainituista, mutta se jäi allekirjoittaneelta välistä.
Kun Activision kerran yhä pitää lisenssiä hallussaan ja uusi, keskivertoa ehkä vähän parempia arvosanoja saanut Turtles -elokuvakin on juuri saapunut leffoihin ja Nickelodeonin uusin animaatio yhä pyörii televisioissa, niin mikäs olisikaan parempi ajankohta kuin julkaista uusi Turtles -peli juuri nyt. Jokseenkin huvittavasti Michael Bayn tuottaman Turtlesin jatko-osa, Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows käyttää täysin samaa nimeä kuin muutaman vuoden takainen Activisionin peli.
Tätä uusinta peliä ei kuitenkaan ole lähdetty tekemään elokuvan tapahtumien pohjalta viralliseksi lisenssipeliksi, vaan Platinum Gamesin kehittämä peli on aivan oma tarinansa. Platinum tunnetaan muun muassa hyvistä peleistään kuten Bayonetta sekä Vanquish, mutta en lähtisi lisäämään Teenage Mutant Ninja Turtles – Mutants In Manhattan -peliä firman ansioluetteloon. Miksikö? Koska se ei oikeastaan ole mitään kovin erikoista.
Platinumin pelin tarina on täysin ”oma”, mutta kuitenkin käytännössä sitä perussettiä teinikilppareiden maailmasta. Silppuri ja Krang juonivat pahojaan New Yorkin (ja muun maailman) pään menoksi ja yhdessä aivottoman jalkaklaaniarmeijansa sekä muiden tunnetumpien pahiskätyreidensä avulla aikovat alistaa maailman omien etujensa piiriin. Muita tunnettuja hahmoja pelissä ovat klassikkohörhöt Rocksteady ja Bebop kuin myös esimerkiksi pahiskilppari Slash sekä lepakkoalien Wingnut.
Sen sijaan, että pelissä olisi kunnollinen, tarinan kanssa etenevä yksinpeli, on sisältö rakennettu siten, että peli sisältää kahdeksan pelattavaa yksittäistä tasoa, joissa jokaisessa on loppuvastuksena jokin tuttu pahis – viimeisimpinä Krang ja Silppuri.
Pelin päävalikossa on valittavissa joko yksinpelitarina tai moninpeli. Muiden kanssa pelailua voi harrastaa vain netissä, mutta ainakaan itse en onnistunut sitä kautta löytämään ketään pelaamaan kanssani. Erittäin sääli, sillä olisi ollut kiva tahkota tehtäviä yhdessä ihmispelaajien kanssa, etenkään kun mitään paikallista jaetun ruudun moninpeliä ei ole mukana, mikä on aina ollut Turtles-peleissä se ehdoton ykkösjuttu sitten toisen 8-bittiselle Nintendolle julkaistun Turtles-pelin jälkeen!
Kuten mainittua, pelattavia tasoja on kahdeksan, mutta näitä ei pelata missään yhdessä tarinaketjussa. Valikkoon avautuu aluksi osa tasoista, loput ovat lukkojen takana ja vaativat muiden tasojen läpäisyä ensin. Valitaan ensin pelattavissa oleva taso, haluttu oletuskilpikonna (kilppareiden välillä voi kuitenkin silti pelatessa vapaasti vaihdella) sekä pelattavan kentän vaikeustaso. Kannattaa kuitenkin huomioida, että vaikeustasoa ei välttämättä kannata vaihdella jokaisella pelikerralla erikseen, koska muutoin ei saman listauksen läpäisyarvosana jokaiselle kentälle, mikä taas tarkoittaa sitä, että vaikka kaikki kentät olisi pelattu, eivät ne lukitut siltikään aukea. Eli ensin esimerkiksi kaikki mediumilla ja sitä rataa.
Taso kun on valittu ja peli kun viimein alkaa, heitetään kilpparit keskelle New Yorkin katuja tai viemäreihin tai esimerkiksi pilvenpiirtäjien katoille. Kaikilla kilppareilla on kuulokkeet päässään, joten radioyhteys viemäritukikohdasta käsin käskyjä jakelevaan Apriliin onnistuu vaivatta.
Peli on suunniteltu siten, että New Yorkin kaduilla pelattavat tasot pelataan maan tasalla ja pilvenpiirtäjien katoilla jos pompitaan, ei ole mitään asiaa maan tasolle ja viemäristäkään ei poistuta muualle maailmaan. Eli vaikka tasot ovatkin jokaiseen ilmansuuntaan vapaakulkuisia, ovat ne silti lineaarisia. Toisaalta koko kaupungista ei löydy mitään sivupuuhasteltavaa tai edes kansalaisia tai autojakaan – kadut kun ovat täysin tyhjiä. Turtle-skannerilla voidaan Batman-sarjan pelien tapaan nähdä seinienkin lävitse ja nopeasti paikantaa missäpäin seuraava haluttu kohde tai vihollinen majailee.
Pelissä tehtävätavoitteet vaihtelevat, mutta vain todella vähän. Yleensä ne ovat tyyppiä hakkaa kaikki viholliset, pura kaikki pommit, hanki dataa tietokoneilta pitämällä nappulaa pohjassa tai kuljeta epämääräinen pommipallo pelin haluamaan paikkaan ennen kuin viholliset pieksevät sen paloiksi.
Tällä tavoin pelaajaa juoksutetaan tehtävätavoitteista toiseen ja aina jokaisen suorituksen jälkeen saadaan arvosana, huippuaika sekä vähän pisteitä lompakkoon ja samalla kilpparit keräävät kokemuspisteitä ja nostavat pelaajan tasoa. Jokainen suoritettu pikkutehtävä vie vihreän nelikon askeleen lähemmäs tason loppuvastusta, joka yleensä odottelee jonkin lukitun oven takana, joka aukeaa kun aika on kypsä. Piestään pääpahis, katsotaan vähän välianimaatiota ja palataan päävalikkoon valitsemaan uusi kenttä. Eli jonkinmoinen sarjan yksittäisen jakson tarina toisin sanoen on olemassa, mutta se vain ei ole kovin eheä.
Vaikeustasosta toki vähän riippuen peli ei ole yleisesti ottaen kovin vaikea, eivätkä kentät ole mitään pitkiä. Korkeintaan kahdenkymmenen minuutin räpistyksiä. Näin ollen pelattavaa löytyy ehkä noin muutamaksi tunniksi, mikä on naurettavan vähäinen määrä. Lähinnä haastetta saattaa esiintyä loppupomoissa, mutta ainoastaan siksi, että näillä on paikoin viisi tai seitsemänkin kerroksellista energiapalkkeja pelaajan tuhottavaksi.
Itse vartuin aikoinaan alkuperäisen Turtles-animaatiosarjan parissa, eivätkä uudemmat versiot ole samalla tavoin kertaakaan säväyttäneet, kun olen sattunut vahingossa jakson telkkarista näkemään.
Platinum Gamesin kehittämä Turtles-peli tuntuisi vanhojen fanien iloksi visuaaliselta suuntaukseltaan ammentavan vähän sieltä ja täältä ja tulos on mielestäni aika toimiva sekoitus – etenkin kilpikonnien ja pääpomojen osalta.
Turtlesit kuin ympäristötkin on toteutettu cel-shading tekniikalla, eli sarjakuvamainen tai piirroshenkinen tyyli on siis hyvin edustettuna. Turtlesit sen sijaan muistuttavat vähän sarjakuvan, alkuperäisen animaation sekä tämän uusimman animaation sekoitusta. Klassikkotyypeistä Rocksteady ja Bebop näyttäytyvät pelissä sellaisina kuin olivat ensimmäisessä animaatiossa ja ehkä uskallusta tähän löytyi kun uusi elokuvakin otti hahmot mukaan riveihinsä ensimmäistä kertaa koskaan valkokankaalle.
Liikeanimaatio etenkin kilppareiden osalta on mielestäni paikoin todella hyvää ja sulavannäköistä, mutta tähän kehut oikeastaan visuaalisuudesta jäävätkin. Tekstuurit ovat sarjakuvamaisuudestaan huolimatta kamalan latteita ja perusviholliset näyttävät kamalan tönköiltä, eikä sitä aina auta piilottamaan ruudulta edes cel-shadingin mukanaan tuomat tummat viivat.
Myöskään täysin tyhjät ja elottomat New Yorkin kadut eivät ole omiaan edustamaan pelin visuaalista tai antia. Pelillä on ne omat hetkensä milloin se näyttää jopa paikoin ihan hyvältäkin, mutta nämä hetket ovat harvassa ja suurimman osan ajasta pyörii vain mielessä, että kaiken tämän olisi voinut toteuttaa edellisen sukupolven konsoleillakin – mihin se kaikki ylimääräinen PS4:n, Xboxin ja PC:n tehopotentiaali on unohdettu?
Eikä tässä auta, vaikka kaikki detailit ovat täysillä ja anisotrooppiset filtterit ja reunanpehmennyksetkin maksimissaan – peli on silti PC:lläkin jotenkin kamalan valjun näköinen, eikä todellakaan muistuta mitään täysihintaista pelijulkaisua. Pelin kenties hienoin yksityiskohta kilppareiden liikeanimaation ohella on erikoisefekti nimeltä ”turtle time”, erikoisliike, joka värjää ruudun harmaasävytteiseksi kuitenkin säilyttäen kilppareiden nauhojen värit ennallaan. Harmi ettei tällaista värifiltteriä saa päälle vaihtoehtoisena värimaailmana pelille, se kun piilottaisi osan grafiikan vaisuudesta.
Ääninäyttely sentään on hyvää oikeastaan kaikkien pelin hahmojen osalta ja jopa osittain tuo mieleen sen alkuperäisen animaation ja hahmoille on jopa annettu jotain hauskoja one-linereitakin, mutta musiikki! Se toistaa itseään valikossa todella pahasti, mutta niin myös pelin aikanakin. Heti kun toiminta alkaa, oli kenttä mikä tahansa, alkaa taustalla pauhaamaan loopilla noin viiden sekunnin mittainen jumputus, joka kyllä vaihtelee tasoittain, mutta silti niiden kesto on täysin sama. Sanalla sanoen musiikki ottaa aivoon ja pahasti. Musiikin kytkeminen pois päältä ja korvaaminen vaikkapa youtuben kautta soimaan laitetulla vanhan Turtles-pelin ääniraidalla nostaa tunnelmaa kertaheitolla paremmaksi.
Pelattavuudeltaan Platinum Games on yrittänyt tehdä jotain vähän erilaista aiempiin Turtles-peleihin verrattuna, jotka ovat lähes järjestäin Turtles II -pelistä eteenpäin olleet sivuttain scrollaavia beat ’em uppeja. Nyt Turtlesit voivat avoimemman tasosuunnittelun ansiosta liikkua mihin suuntaan vaan ja peligenrekin on samalla vaihtunut oikeastaan hack ‘n’ slashin puolelle – genre, josta Platinumilla on kokemusta. Peruspelattavuudeltaan Teenage Mutant Ninja Turtles – Mutants In Manhattan tuntuukin itse asiassa aika lailla Bayonetta -sarjan peleiltä.
Eikä pelattavuudessa muutenkaan sinänsä ole oikeastaan mitään valittamista. Kontrollit tuntuvat tarkoilta ja jouhevilta, eikä nappuloiden määrityksissä ole esimerkiksi mitään valittamista ainakaan Xbox 360 -ohjaimella pelatessa. Näppäimistö+hiiri -yhdistelmällä peliä ei kuitenkaan kannata pelata muutamaa minuuttia pidempään – eivät näköjään jankuta peliohjaimen käytöstä turhaan.
Ihan kivasti jokaista kilpparia erottamaan lähitaisteluaseiden lisäksi on niille jokaiselle annettu loputtomat heittotähdet sekä eri erikoisliikkeet, joita maksimissaan voi olla neljä valittavissa kerrallaan.
Erilaisia liikkeitä ja liikekomboja onkin ihan mukavasti, omia iskujaan voi kerryttää isoksi hittimääräksi ja sitä kautta tienata vähän enemmän BP:tä ja kokemuspisteitä. Uusiakin liikkeitä voi kilppareille hommata pieksemisestä ja vihreistä keräilypallukoista karttuvilla battlepoint-pisteillä, joskin jotkut liikkeet vaativat pelaajalta tietyn levelin. Jos pelataan peliohjaimella (jota peli itse asiassa jaksaa rasittavasti suositella joka ikinen käynnistyskerta) voidaan vasen liipaisin pohjassa valita erilaisia erikoisliikkeitäkin, kuten aikaa hidastava turtle time, kilpparin liikkeitä nopeuttava turbo mode sekä esimerkiksi energiat palauttava rinki.
Vain ja ainoastaan päävalikosta ennen tason aloittamista näitä erikoisliikkeitä kuitenkin voidaan vaihtaa ja päivittää paremmiksikin pisteillä ”turtle loadout” -ruudussa. Erilaisia tarjolla olevia erikoisliikkeitä on ihan sopiva, mutta osa niistä on sen verran turhia, että vain murto-osaa tulee oikeasti taistelun aikana lopulta käytettyä. On silti kiva, että sen pelkän X-nappulan rämpyttämisen lisäksi on jotain vähän muutakin ja joissain loppupomoissa ei oikeastaan edes perusrämpytyksellä tahdo selvitäkään. Erikoisliikkeiden ohella nelikolla voi olla matkassaan kerrallaan myös neljä erikoisesinettä, jotka ovat koko porukalle yhteisiä ja jotka nekin ovat joidenkin pomojen kohdalla tuikitärkeitä menestykseen, jopa helpollakin vaikeustasolla pelatessa.
Teinininjakilpparit kun ottavat väistämättä kuonoonsa pelin aikana ja jollei eheyttävää pizzaa ole tavaravalikossa, menee kilpparilta taju kankaalle. Nykypelien hengessä kaveri voi käydä elvyttämässä toisen, mutta jos kaikki kuolevat, joutuu takaisin viemäriin ja yhden käyttämättämömän continuen lunastamiseen. Tähän tilanteeseen päätymistä voi kuitenkin aika hyvin vältellä, kunhan osaa vaihdella riittävästi kilppareita, käyttää niiden erikoisliikkeitä aina kun ne ovat latautuneet takaisin ja käyttää esineitä, etenkin jos matkassa on vaikkapa kranaattia, sinkoa, tai tykkitornia.
Onneksi kolmen muun kilpparin tekoäly on vihollistekoälyyn verrattuna jopa kohtuullista luokkaa, ettei pelaaja aivan pulaan joudu ja tekoäly mättää välillä turpaan yllättävän hyvinkin. Ihmiskaveria rinnalle ei siis välttämättä edes tarvitse, mutta ei sitä yhteistyön fiilistä mikään silti voita ja tämä peli olisi ollut niin suunniteltu paikalliseen moninpelaamiseen. Sellaista ei kuitenkaan valitettavasti ole mukana, eikä pelissä voi myöskään ryhtyä pelaamaan toisen pelaajan pelitallennuksia ja auttaa toista sitä kautta avaamaan loppuja tasojaan auki.
Nettimoninpelissä maksimissaan neljä pelaajaa voi tahkota peliä yhdessä, mutta vain kertaluontoisena tasona — ei siis kenenkään kampanjaa, kuten esimerkiksi Dead Rising -tai Gears Of War -sarjan co-op moninpelitilassa. Ikävä kyllä netistä ei kuitenkaan edes löydy peliseuraa, ei sitten millään. Jotain hyvää nettipelitilassa on kuitenkin se, että moninpelin voi luoda ja käynnistää, vaikka ei saisikaan ketään mukaan pelaamaan. Tällöin peli toimii kuin yksinpeli: pelin isäntä voi pelata kaikilla kilppareita, mutta etuna tässä on se, että valittavissa ovat kaikki pelin kahdeksan tasoa ja niitä lukittujakin pääsee heti kokeilemaan halutessaan.
Kokonaisuutena Teenage Mutant Ninja Turtles – Mutants In Manhattan on selkeä pettymys. Moni odotti ja hypetti mielessään Platinum Gamesin ensikosketuksen vihreiden teinininjakilpikonnien maailmaan olevan peli, joka painisi samassa sarjassa kuin Rocksteadyn Batman Arkham -sarjan pelit. Niistä ollaan kuitenkin kaukana.
Ei Mutants In Manhattan huono ole silti, sen kontrollit ovat mielestäni hyvät, peruspelattavuus on toimivaa ja teinininjakilppareiden animointi sekä ääninäyttely toimii hienosti ja joidenkin välipätkien aikanakin peli näyttää varsin kivalta. Ikää kyllä visuaalinen toteutus on pääosan ajasta vaisua, taustamusiikki kammottavaa ja kenttäsuunnittelu sekä tehtäväsuunnittelu kuin vihollisen tekoälykin sen sijaan ontuvat aika pahasti.
Viimeinen niitti on paikallismoninpelin totaalinen puute sekä nettipelin pystyyn kuollut tila. Jos peliin tulisi päivityksen myötä edes kaksinpelimahdollisuus samalla koneella, olisi se jo jotain, mutta on vaikea nähdä Activisionin upottavan peliin enää enempää rahaa. Sääli, sillä kaikesta huolimatta Platinumin yritys on pohjimmiltaan mielestäni parasta Turtlesia sitten 16-bittisten konsoleiden.