Spider-Man 2 – The Game ilmestyi aikoinaan samoihin aikoihin itse elokuvan kanssa, vuonna 2004. Se oli ensimmäinen kosketukseni Activisionin hämispeleihin, vaikka jo vuonna 2001 Activisionin toimesta julkaistiin ensimmäinen moderni hämispeli, joka ei kuitenkaan perustunut alussa mainitun pelin tavoin Sam Raimin ensimmäiseen supersankarielokuvaan.
Spider-Man 2 – The Game oli aikanaan varsin huikea kokemus ja GTA III:n jälkeen ensimmäisiä todella säväyttäneitä avoimen pelimaailman toimintapelejä – ja samalla ensimmäisiä allekirjoittanutta säväyttäneitä sarjakuvasankaripelejä, jossa pelattavuus, grafiikka ja hahmona (tässä tapauksessa Hämähäkkimiehenä) olemisen syvin olemus saatiin kaikki hienosti sulautettua yhteen pakettiin peliruudulle.
Ennen Spider-Man 3 -elokuvaan perustunutta virallista peliä julkaistiin välissä pelit The Ultimate Spider-Man ja Spider-Man – Friend Or Foe, joista etenkin viimeksi mainittu peli oli varsin surkea Activisionin yritys rahastaa lisenssillä.
Allekirjoittanut arvosteli nämä kaikki ja sen jälkeen vielä vähän keskinkertaista paremman Spider-Man Web Of Shadows -pelin, minkä jälkeen Game Realitylta jäivät välistä vuosina 2010 ja 2011 julkaistut Edge Of Shadows ja Shattered Dimensions sekä vuoden 2012 elokuvaan perustunut The Amazing Spider-Man. Olen siis jäänyt paitsi kolmesta hämispelistä putkeen. Nyt asiaan tulee kuitenkin korjaus The Amazing Spider-Man 2 -pelin myötä.
Kun kuluneita vuosia hämiselokuvien osalta tarkastellaan, on Spider-Man -elokuvasarja pistetty Hollywoodissa uusiksi ja Sam Raimin (omasta mielestäni) surkean kolmannen hämiselokuvan jälkeen pidettiin kunnolla taukoa ja tuotiin seitsemän vuotta myöhemmin puhtaalla pöydällä luotu The Amazing Spider-Man elokuva uuden päänäyttelijän kera. Pidin aikoinaan kahdesta ensimmäisestä Raimin elokuvasta, mutta Andrew Garfieldin tähdittämä ensimmäinen elokuva oli jotenkin mitäänsanomaton – mauton ja hajuton, vaikkei huonokaan ja silti ehdottomasti parempi kuin Spider-Man 3.
Kenties en liiemmin pitänyt The Amazing Spider-Man -elokuvasta siksi, että kaikki nimenomaan aloitettiin jälleen alusta ja elokuva toimi jälleen ?ponnahduslautana? jatko-osille ja pelkkänä tutustumistarjouksena hahmoon niille, jotka eivät ole lukeneet sarjakuvia tai nähneet aiempia elokuvia. Toki siitä voidaan kiistellä loputtomiin onko Garfield parempi hämiksenä ja Parkerina kuin Maguire oli. Koska en liiemmin pitänyt Garfieldin avauselokuvasta, en ole pitänyt kiirettä jatko-osan näkemisessä ja se on edelleen tätä kirjoittaessa minulta näkemättä.
Rise of the Beenox
Kun vielä surkean Friend Or Foe -pelin aikaan kehittäjä Beenox oli lähinnä niistä surkeimmista formaattikäännöksistä vastannut studio, nousi Beenoxista hieman yllättäen Shattered Dimensionsin aikaan (vuonna 2011) hämispelien pääkehittäjä. Ensimmäisestä pelistä asti vastaavana ollut Treyarch kun siirtyi Call Of Duty -pelisarjan kakkoskehittäjäksi.
Nyt kun estradille astuu The Amazing Spider-Man 2, on Beenoxilla siis jo kolmen pelin verran kokemusta plakkarissaan – vaan miten hoituu Mahtavan Hämähäkkimiehen toinen tuleminen –
Jo ensituntumalta peli muistuttaa vahvasti viimeiseksi pelaamaani, Treyarchin viimeiseksi jäänyttä peliä, Spider-Man Web Of Shadowsia – ainakin mitä tulee kontrolleihin ja yleistuntumaan.
Seikkailtuani hieman enemmän, alkoi The Amazing Spider-Man 2 tuntua pelilliseltä konseptiltaan lähes täysin identtiseltä kuin kaikki aiemmat Activisionin hämispelit.
The Amazing Spider-Man 2 noudattelee löyhästi esikuvansa pääjuonta ja tutustuttaa pelaajan elokuvastakin tuttuihin hämiksen arkkivihollisiin kuten elokuvassakin nähtävään Electroon, mutta vain ikään kuin sivuroolissa. Ilmestyksen pelissä tekevät lisäksi myös hahmot Black Cat, Kingpin ja
Kraven the hunter.
Pääjuonta ei seurata orjallisesti, vaan mukana on myös sivutehtäviä, kuten venäläisjengien pieksemistä ja viattomien panttivankien pelastamista näiden käsistä, muun muassa liikkuvasta autosta. Rikollisuuden kitkeminen New Yorkista auttaa parantamaan hämiksen mainetta kansalaisten keskuudessa, joka taas auttaa pitämään hetkellisesti Wilson Fiskin (eli Kingpinin) katuja partioivat uudet turvallisuusjoukot poissa hämiksen kimpusta. Jos siviilejä ei kuitenkaan auta, laskee hämiksen hyvismittari laskee nolliin ja siirtyy lopulta ?pahismittarin? puolelle ja silloin saa koko ajan katsoa peräänsä kaupungissa liikkuessaan.
Rikollisuuden siivoamisen ohessa tienaa myös luonnollisesti kokemuspisteitä, joita voidaan käyttää uusien taitojen hankkimiseen ja entisten parantelemiseen. Pisteitä tienataan pieksemällä porukkaa.
Käsirysy rivikätyreitä vastaan toimii varsin mallikkaasti ja kutakuinkin aiemmista peleistä tutulla tavalla. Uutuutena mukana ovat kerroinkäyrä, joka nousee sitä mukaa kun antaa komboja ja iskuja saamatta itse köniinsä. Hämiksen vaisto ilmoittaa kohti tulevasta iskusta, jonka voi nopeasti väistää kolmionäppäimellä menettämättä kertoimiaan. Vihollisia voi piestä ja potkia ja seitin avulla pahiksilta voi siepata aseet käsistä tai sitten väliaikaisesti estää näitä liikkumasta koteloimalla ne ? mikä on hyödyllistä etenkin silloin, jos pahiksia on useampi kerrallaan vastassa.
Leikkikenttänä toimii totta kai jälleen suhteellisen isokokoinen New Yorkin kaupunki, jossa hämis voi liihotella vapaasti seittiään käyttäen. Seittikontrollit ovat melko tutut ja edellisestä pelistä tutulla tavalla molemmille käsille on oma seittikomentonsa: oikealla liipaisimella laukaistaan seittiä oikeasta kädestä ja vasemmalla nappulalla vasemmasta. Jos haluaa ryömiä tai juosta seinää pitkin vaikkapa Empire State Buildingin huipulle ja ihailla maisemia sekin onnistuu ? tosin mitään ihailtavaa ei juurikaan ole. R1:tä pohjassa pitämällä pelaaja voi valita haluamansa kiintopisteen, jonne haluaa hämiksen syöksyvän, kunhan se vain on tietyn etäisyyden päässä. Välttämättä ei siis tarvitse edes ?manuaalisesti? siirtää hämistä rakennusten seinältä toiseen, mikä sinänsä tuntuu pieneltä huijaamiselta.
Kaupungin korkeimman rakennuksen katolle kiipeäminen oli totaalisen huikea juttu vuonna 2002, Spider-Man 2 ? The Gamessa, mutta ei juurikaan enää, kaksitoista vuotta myöhemmin. Tämä siksi koska New Yorkia pitkin heiluminen on Activisionin julkaisemien lukuisten hämispelien vuoksi jo turhankin moneen kertaan koettu, mutta myös siksi koska tuoreimman pelin New Yorkissa ei ole mitään aidolta tuntuvaa – edes sarjakuvamaisella tavalla aitoa. GTA IV räjäytti vuonna 2008 pankit näyttämällä jälleen kerran lähes aidoimman kuvauksen New Yorkista mitä siihen aikaan oli mahdollista, eikä The Amazing Spider-Man 2 uutena pelinä siltikään pääse edes lähelle samaa tasoa.
Pelin grafiikan yleisvaikutelma on sanalla sanoen kovin mitäänsanomatonta tasoa eikä visuaalinen loiste tee minkäänlaista vaikutusta ainakaan allekirjoittaneeseen, vaikka sen pilkahduksia välillä onkin havaittavissa – pilvenpiirtäjien välistä pistävä auringon heijastus on välillä hieno ja saa koko kaupungin näyttämään vähän paremmalta.
Jos kyseessä olisi PS3- ja Xbox 360-konsoleiden ensimmäisten vuosien pelijulkaisuja visuaalisen puolen keskinkertaisuuden saattaisi painaa villaisella, mutta kyseessä on niitä viimeisiä – ellei viimeinen – hämispeli ja vieläpä Activisionin ties kuinka mones peli aiheesta ja grafiikka on tätä tasoa? Kenties Beenox on panostanut erityisesti vain PS4- ja Xbox Onen versioihin mitä visuaalisuuteen tulee.
Ihan vertailun vuoksi päätin kaivaa esille Spider-Man 3 -pelin ja vaikka pelivanhus ei pärjääkään enää tekstuuriensa osalta tai kamalien, silmäänpistävien sahanlaitojensa vuoksi yleisilmeessä uusimmalle tulokkaalle, oli SM3:ssa silti puolet enemmän autoja kaduilla ja jalankulkijoita rikastuttamassa virtuaalikaupungin elämää. Tunsin oloni oitis mukavammaksi SM3:n New Yorkissa.
The Amazing Spider-Man 2:ssa New Yorkin vilkkaimmat kadut ovat lähes kokonaan vailla liikennettä tai ihmisvilinää ja vaikka peli nokitttaa esimerkkinä mainitsemani SM3:n, ei uusimman pelin tekstuureissa silti ole älyttömästi hurraamista. Hämiksen liikehdintä ja animointi sen sijaan näyttää todella upealta ja miehen sinipuna-asu (ja vaihtoehtoasut) on yksityiskohtainen, mutta siihenpä hehkuttaminen oikeastaan sitten jääkin. Kaikki sivuhahmot ja pelastettavat ihmiset ja muut ovat niin rujonnäköisiä, ettei niiden pelastamatta jääminenkään oikeasti edes harmittaisi.
Lyhyissä pelin moottorilla tehdyissä välipätkissäkään ei ole mitään hurraamista ja etenkin poliisit ja siviilihahmot liikehtivät kamalan robottimaisesti ja esimerkiksi autot kaupungin katujen mutkissa kääntyvät tökerön jyrkässä kulmassa. Mielelläni edelleenkin vain heilauttelen itseäni pitkin New Yorkia hämiksenä (se oli mahtavaa vuonna 2002 ja toimii edelleen) mutta jos grafiikka on tätä tasoa ja kaupunki aivan kuollut, syö se nopeasti puolet mielenkiinnosta. Ollaan aivan kuin toisella planeetalla verrattuna esimerkiksi Batman – Arkham City -pelin synkkään Gothamin kaupunginosaan, jossa oli tunnelmaa ja mielenkiintoa seikkailla ja liihotella.
Välillä The Amazing Spider-Man 2:ssa siirrytään kaduilta sisätiloihinkin, eikä grafiikka siellä sen kummemmin parane ja samalla peli alkaa kärsiä ajoittaisesta kameraongelmasta, joka heiluttelee kuvakulmaa välillä rasittavasti, etenkin ahtaimmissa paikoissa joissa pitäisi ryömiä ja kiipeillä tarkasti. Sekoileva kamera tekee kaikesta vaikeaa ja hämis sinkoilee pahimmillaan sinne tänne ja sitä päätyykin eri pinnalle kuin missä piti olla. Halusin kiivetä pitkin tolppaa, mutta päädyinkin roikkumaan katosta pää alaspäin.
Sisätiloissa peli omaksuu Batman – Arkaham -sarjan peleistä tutun ?predator? -pelityylin niin kovasti apinoiden, että välillä myötähäpeän tunne nousee pinnalle. Sisätilatehtävissä hämiksen pitää väijyä yläilmoissa ja piilossa pahaa-aavistamattomia kätyreitä ja napsia näitä mielellään yksi kerrallaan pois pelistä ja samalla liikkua paikasta toiseen, jotta tainnutettua kaveriaan ihmettelemään saapuvat kätyrit eivät taskulamppuja heilutellessaan havaitse katonrajassa kyyhöttävää hämistä. Myös ilmanvaihtokanavia voi käyttää apuna – aivan kuten Batmanissa.
Pelaaja voi rokkua seitin varassa vaikkapa putkesta ja kun kätyri kävelee alle, voi tämän nostaa ylös ja ?seitittää? tajuttomaksi ja jättää ilmaan roikkumaan. Toki suoraan alaskin voi mennä vihollisten keskelle nyrkkejään heiluttelemaan, mutta aseistettuja tyyppejä vastaan ei kauaa pärjää ellei heti saa näiltä aseita pois. Toisaalta vihollistekoäly on hiiviskelykohtauksissa niin typerää sorttia, että vaikka hiiviskeleminen sopisikin hämispeliin (ei sovi), on se pilattu olemattomalla tekoälyllä.
Esimerkkinä jos vihollinen havaitsee pelaajan, saa sen helposti hoidettua pois päiviltä jos vain jaksaa juosta pari kierrosta vaikkapa isoa terästolppaa ympäri vihollinen perässään, jolloin hämis ennättää mukavasti pahiksen selän taakse ja jonka jälkeen tämän raukkaparan voi ?stealth-tainnuttaa?. Muita esimerkkejä tekoälystä ovat kätyreiden yrittäessä kävellä seinien läpi ja päin seiniä poukkoilu näiden pakittaessa vauhdissa sinne tänne selkä edellä. Niin eikä sovi unohtaa sitä kolmen sekunnin kiinnostuskäyrää mikä vihollisilla on havaittua hämistä kohtaan.
Edes normaalivaikeustasolla pelissä ei ole juuri mitään haastetta, kunnes tulee vastaan jokin hämiksen arkkivihollisista ja seuraa pidempään kestävä taistelu, jossa vastapuoli sipaisee muutamalla iskulla hämikseltä energiat pois ja itse pitäisi tietää jokin erityinen konsti miten voitetaan. Useamman kerran rasittavaa toistoa nämä tällaiset kohdat välillä sitten vaativat.
Apua sisätilojen hiiviskely- ja väijytyskohtiin tarjoilee hämisvaisto, joka valaisee Batmanin näköskannereiden tavoin koko ympäristön ja näyttää viholliskätyrit kirkkaanhohtavina seinienkin lävitse ja muut mielenkiintoiset ja tärkeät objektit valaistaan muulla hohtavalla värillä. Saatan olla väärässä, mutta Batman ja Spider-Man tietääkseni ovat hahmoina aika erilaisia, joten niiden tunkeminen samanlaiseen pelimuottiin ei mielestäni vain palvele ? tässä tapauksessa hämistä.
Välillä New Yorkin keskustassa seitin varassa liihottelun ja sisätiloissa hiiviskelyn lisäksi omaksutaan tavallisen Peter Parkerin rooli, yleensä silloin kun peli sitä vaatii ja käydään joko täti Mayn juttusilla, tai esimerkiksi hoitamassa kuvaushommia jossain, jolloin pitää kaivaa kamera esiin ja napsia muutama kuva pelin haluamista kohteista. Jos kuvakulma ja zoomi eivät ole täysin kohdillaan pitää kuva ottaa uusiksi. Helppoa, kyllä. Tylsää, kyllä.
Mayn talossa voi vaihtaa hämisasua, joita avautuu pelin edetessä käyttöön. Propsit siitä, että näitä vaihtoehtoasuja ei ole julkaistu erikseen maksullisena DLC:nä, kuten nykyään on monesti tapana. Keskustassa sarjakuvaputiikkiaan pitävä Stan Lee sen sijaan tarjoaa kaupassaan luettavaksi muutamia hämissarjakuvia ebook-tyyppisesti, pelin konseptitaidetta ihailtavaksi, sekä arcadekoneen, jossa voi vanhan retropelin sijaan kokeilla onneaan ?survival? -tyyppisessä yksinkertaisessa pelimuodossa, jossa hämiksenä otetaan vastaan vihollisaalto toisensa perään pienellä areenalla. Pärjäämällä arcadessa saa auki roinaa, kuten sarjiksia ja hahmopatsaita, joista jälkimmäisten taustatarinoita voi sitten lueskella katselemalla sarjakuvakaupan hyllylle ilmaantuvia uusia figuureja.
Niin hämiksen kuin Parkerinkin roolissa joutuu ajoittain jututtamaan myös jotain kiinniotettua pahista tai haastateltavaa kohdetta, jolloin peli työntää ruudulle muutaman keskusteltavan aiheen, mutta näitä ei ole edes pakko käydä läpi ja tällöin peli automaattisesti lopettaa keskustelun ja jatkaa peliä eteenpäin. Jos turhasta elementistä voidaan puhua pelissä, dialogivaihtoehdot The Amazing Spider-Man 2:ssa ovat juuri sitä – tai oikeastaan Peter Parker -osiot kokonaisuudessaan tuntuvat siltä: täysin turhalta.
Pituudeltaan The Amazing Spider-Man 2 ei ole kovinkaan pitkä: juonitehtäviä on kaiken kaikkiaan neljätoista ja jos ei viitsi päätään vaivata sivutehtävillä, kisoilla, valokuvien napsimisella, kolmensadan sarjakuvan sivun etsimisellä, tai esimerkiksi kolmenkymmenen Oscorp-laatikon neutraloimisella, ei pelissä kauaa nokka tuhise.
Vihollisten piekseminen hämiksenä New Yorkin keskustassa ulkoilmassa on kivaa ja ympäriinsä seitin varassa liihottelussa on edelleen se oma hauskuutensa, mutta näin muuten The Amazing Spider-Man 2 jää kokemuksena kovinkin ontoksi.
Ehkä siksi, että Activision on julkaissut samankaltaisia pelejä niin paljon vuosien varrella muuttamatta kaavaa oikeastaan lainkaan, tai sitten siksi että esimerkiksi Rocksteady on näyttänyt millä tavalla upeita ja koukuttavia supersankaripelejä tehdään Batman Arkham -sarjan kautta ja rima on sitä myöten noussut korkeammalle.
The Amazing Spider-Man 2 -pelin laadukkuudesta (ja budjetista) kenties kielii jotain sekin, että mukaan ei ole lisenssipelille harvinaisempana elementtinä saatu ketään elokuvasta ääninäyttelemään vaan kaikki repliikit ja dialogit tekee lista tuntemattomia ihmisiä. Ääninäyttely kauttaaltaan onneksi kuitenkin on yksi pelin kantavia puolia ja ensimmäisen The Amazing Spider-Man -pelin hämiksenä äännellyt Sam Riegel tekee uutta peliä varten paluun ja on älyttömän hyvä (ja hauskakin) hämiksen roolissaan.
The Amazing Spider-Man 2 ei ole kuitenkaan näin lopputarkasteluna ole surkean huono peli ja jos se on ensimmäinen kokemuksesi hämiksen parissa, et välttämättä tule pettymään, mutta itse jollain tapaa odotin kaikkien näiden vuosien jälkeen pääpallille siirtyneen Beenoxin kehittävän pelisarjaa aivan uudelle tasolle, monipuolistaen sitä entisestään.
Nyt tarjolla on kuitenkin vain pääasiassa aiempien pelin kaltaista samanlaista pelikokemusta tarjoileva hämispeli huonolla oudon tyhjällä pelimaailmalla, lyhyellä kestolla, heikolla tekoälyllä ja rasittavilla pomotappeluilla varustettuna ja kaiken lisäksi peli vieläpä ajoittain haluaa kipeästi olla kuin jonkin Batman – Arkham -pelisarjan hengenheimolainen. Tai ainakin kaukainen serkku. Ehkä elokuva on parempi…
