En ole mikään autopelien himokuluttaja, mutta riittävän kosketuksissa tunteisiini ymmärtääkseni suhteeni Test Drive – Unlimitediin olleen muutakin kuin pelkkä amatööriarvostelijan ohikiitävä ihastus. Vapaus taittaa satojen kilometrien tieverkostoa kuvankauniilla Oahulla sai jopa autokaupoissa ja asuntonäytöissä ravaamisesta tuntumaan kiehtovalta seikkailulta, joka liimasi käteni viikkokausiksi kiinni Xboxin ohjaimeen. Valitettavasti Test Drive – Unlimited 2 ei enää onnistunutkaan lunastamaan edeltäjänsä lupauksia ja lopulta Atari pisti lapun peliä kehittäneet Eden Gamesin luukulle. Iso osa entisistä edeniläisistä löysi uuden kodin ranskalaisen Ivory Towerin suojista, jonka debyyttipeli, The Crew, jakaa enemmän kuin vähän DNA:ta Test Drive – Unlimitedin kanssa.
The Crew on kunnianhimoinen mutta ontuva yritys nivoa yhteen kevyttä autoilua, avointa maailmaa sekä elementtejä rooli- ja massiivimoninpeleistä. Konseptin hienous piilee valtavassa ja avoimessa pelimaailmassa, joka jaetaan MMO-henkisesti muiden pelaajien kesken. Temmellyskenttänä on virtuaalinen USA tuhansine maantiekilometreineen, suurkaupunkeineen ja kuvankauniine maaseutuineen. Vaikka peli tyrkyttää sosiaalista pelaamista vähän joka käänteessä, en luokittelisi The Crew:ta suoranaisesti moninpeliksi, sillä pinnan alla kytee varsin perinteinen yksinpelirakenne. Tavoitteena on suorittaa erilaisia ympäri pelimaailmaa ripoteltuja kisoja sekä kartuttaa varallisuutta ja kokemusta siinä määrin, että autotallista alkaa löytyä muutakin kuin edullisinta vakiokalustoa. Yksinpelimäisyydestä kielii myös karmeista kliseistä koostettu juoni, jonka tahdissa uudet tehtävät aukenevat.
Ennen kuin siirryn ruotimaan The Crew:n heikkouksia, en malta olla hehkuttamatta sen parasta puolta, pelimaailmaa. Virtuaalisen USA:n taittaminen on nimittäin suorastaan häikäisevä kokemus niin variaation kuin mittakaavankin puolesta. Maisemat vaihtuvat saumattomasti teollistuneista esikaupunkialueista hiekkaisiin metsäteihin ja lumisista vuoristoista tasaisiin hiekka-aavikoihin. Suunnittelijoiden huomiota ovat saaneet niin isoimmat kaupungit kuin tärkeimmät maamerkitkin aina Mount Rushmoresta Yosemiten luonnonpuiston legendaariseen telttakylään. Rannikolta rannikolle ajaa autosta ja taidoista riippuen noin 40 minuutista puoleentoista tuntiin ja vaikka väliin mahtuu reippaasti myös algoritmista täytettä, on aivan huikeaa nähdä horisontissa siintävän valoryppään ottavan New Yorkin, Las Vegasin tai muun Yhdysvaltain ikonisen suurkaupungin muodon. Vapauden tuntua vahvistaa vielä se, ettei pelaajaa ole sidottu tiehen vaan niityt, pellot, aavikot ja metsät muuntuvat offroad-radoiksi kunhan vain kääntää menosuunnan tieltä ulos.
The Crew:n pelimaailma ihastuttaa siinä määrin, että on suorastaan raaka kokemus nähdä miten se tuhotaan ajattelemattomalla pelisuunnittelulla. Pelaajaa ei nimittäin rohkaista millään tapaa seikkailemaan ja keksimään omaa tarinaansa, vaan motivointi on jätetty liki lineaarisen tehtäväsuunnittelun ja aivan käsittämättömän lahjattomasti raapustetun juonen varaan. Pelaaja on Alex Taylor, kova kuski ja Mark Everett -plagiaatti, joka soluttautuu FBI:n leivissä huumeita, aseita ja katukisoja pyörittelevään autoliigaan kostaakseen veljensä murhan. Tarina on premissiä myöten rikki ja täydellisen kyvytön selittämään, miksi pelaajan pitää kulloinkin suorittaa mielivaltaisesti keksittyjä autoiluhaasteita. Tarinaakin suurempi rikos on pelin ohjaileva rakenne, joka antaa valittavaksi yleensä vain pari tehtävää kerrallaan. Kaikki muu sisältö aina sivutehtävistä varaosiin ja uusiin autoihin lukitaan mustasukkaisesti rahan tai keinotekoisten kokemuspisteiden taakse ikään kuin varmistuksena, ettei pelaaja pääse nauttimaan upeasti rakennetusta pelimaailmasta muussa kuin tekijöiden tarkoittamassa järjestyksessä.
Tehtäväsuunnittelu ei loista, mutta ajaa enimmäkseen asiansa. Käytännössä tarinaa taitetaan kisailemalla jollain muotoa joko tekoälykuljettajia tai kelloa vastaan. Vaikeustaso hyppii epäjohdonmukaisesti liki mahdottoman ja todella helpon välillä, mutta inhimillisesti töppäilevä tekoäly ja pelin höveli suhtautuminen oikopolkuihin tasoittavat vaakakuppia hieman. Mukaan voi rekrytoida myös kaverin tai muun vapaaehtoisen verkkopelaajan. Satunnaisille vieraille kokemus jää usein tosin katkonaiseksi, sillä yleensä isäntä resetoi kisan takaisin lähtöruutuun heti ensimmäisestä ajovirheestä. Vaihtelua perinteisiin kilpailuihin tarjoavat takaa-ajotehtävät, joita pääsee kokemaan sekä takaa-ajajan että takaa-ajettavan roolissa. Kummastakin seuraa turhautumista, sillä näissä tehtävätyypeissä tekoäly huijaa kiihtyvyyksissä ja maksiminopeuksissa sen minkä kerkeää. Ainoa tapa tavoittaa karkuri on opetella reitti sekä sopivat iskupaikat ulkoa. Pakoon pääse lähinnä hyödyntämällä tekoälyn bugeja. Parhaimmillaan olen paennut vainoajiltani kaahaamalla ovaalin muotoista rataa ympäri.
Olennaisin juttu mille tahansa ajopelille on tietenkin ajotuntuma. The Crew lähestyy aihetta kolikkopelimäisin elkein. Sivuluisut ovat helposti hallittavissa ja varovaiset nojaukset muista tienkäyttäjistä sekä ratojen laidoista ovat arkipäivää. Tuntumaan vaikuttaa merkittävästi autoluokka ja pelaajan kokemustaso, mikä johtaa paikoin jännittäviin tuloksiin. Autot luistelivat pelin alussa vähän liiankin kanssa, eivätkä sorateille tuunatut kärryt tunnu ottavan pitoa asfaltista myöhemminkään. Kun oikein viritelty auto kohtaa oikeanlaisen tienpinnan, on tuntuma jopa palkitseva. Kolikkopelimäisyys näkyy myös vaurionmallinnuksessa. Lampputolpat, teräksiset verkkoaidat ja kaikki mitä ei ole juntattu betonilla maahan lentävät törmäyksessä kuin styroksilavasteet. Riittävän suorasta nokkakolarista seuraa lyhyt ja ruma kolarianimaatio. Muutoin pelaajaan kohdistuva vahinko on puhtaasti visuaalista.
Teknisesti ja visuaalisesti The Crew tuntuu viimeistelemättömältä. Maisemista ja vuorokaudenajan vaihteluista löytyy rutkasti kauneutta, mutta tasaisessa valaistuksessa sekä pysäytetyissä kuvissa peli taantuu lähes kaksi konsolisukupolvea. Monet 3D-mallit aina siviiliautoista aidanpätkiin eivät myöskään kestä tarkastelua alle 100 kilometrin tuntivauhdissa. Esimerkiksi pelaajan alta rynnistävät jalankulkijat ja eläimet olisi voinut jättää suosiolla kokonaan pois, sillä ne vain rumentavat peliä eivätkä tarjoa vastineeksi mitään pelillistä funktiota. Silkkoja bugejakin löytyy aina välianimaatioiden välkkyvistä ja nykivistä automalleista tekoälyn kummallisuuksiin. Äänipuolella dominoivat ostetut taustamusiikit sekä juonta kuljettava dialogi, jolla on tapana toistua ärsyttävyyksiin saakka. Kiitti vaan Zoe, tiedän ettei kokemukseni riitä seuraavaan tehtävään ja ymmärsin sen jo ensimmäisellä kerralla. Hiekkateillä ulisevat renkaat vihjaavat, että viimeisteltävää olisi tälläkin saralla.
The Crew:ssa on lupausta, mutta avointa pelimaailmaa vastaan sotiva rakenne ja yleinen viimeistelemättömyys tekevät siitä jokseenkin pitkin hampain suositeltavan. Kaltaiseni elämysmatkailijat saa maisemista irti paljonkin, joskin olisin rehellisesti sanoen vähän pettynyt mikäli olisin joutunut maksamaan pelistä aivan täyden hinnan. Koska The Crew:ssa ei ole mikään tarinaa kummempi aivan perusteellisella tavalla pielessä, ennustan sille valoisaa tulevaisuutta alennuspelien kuninkuusluokassa.
