Brittiläisen Supermassive Gamesin interaktiivisista teinikauhuelokuvista on muodostunut jo jonkinmoinen Halloween-traditio. The Dark Pictures Anthologyn käynnistänyt Man of Medan avasi pelin verrattain modernilla kummituslaivatarinalla kun taas viimevuotinen Little Hope jatkoi antologiaa sumuisen pikkukaupungin noitavainoilla. Kolmas peli vie pelaajan vuoden 2003 Irakin sodan loppuun, jossa Saddam lymyilee vielä maakuopassaan ja amerikkalaiset etsivät kuumeisesti huhuttuja joukkotuhoaseita. Militantin ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin tuttu kirjo temppuja: tarinaltaan tiivis, mutta pelinä kevyt tee-se-itse–tarina, jossa viisi nuorta kamppailee hengestään yliluonnollisen pahan armoilla.
House of Ashesin tarina käynnistyy tuttuun tyyliin pahaenteisellä takaumalla menneisyydestä. Tämänkertainen pahuus juontaa juurensa muinaiseen Mesopotamiaan, jossa Akkadin kuninkaan henkivartija häivyttää valtakuntaa piinaavaa kirousta veriuhrein. Kuningaskunnan väkivaltainen loppu koetaan piiritetyssä temppelissä, mutta ratkaisija ei ole sen koomin mestaajan miekka kuin portteja kolkutteleva vihollisarmeijakaan, vaan auringonpimennys, joka houkuttelee maan alta jotain paljon pahempaa. Neljätuhatta vuotta hujahtaa yhdessä leikkauksessa, eikä aikaakaan kun temppelin kirottuja käytäviä haahuilee uunituore uhrijoukko: syvällä temppelin uumenissa uinuvaa salaisuutta herättelevät joukkotuhoaseita metsästävä eversti, Eric King tiimeineen. Seurueeseen kuuluu niin ryhmänjohtaja ja mahdollisesti tuleva ex-vaimo, Rachel King, sotilas ja salarakas, Nick, kuin suoraselkäisen merijalkaväkisotilaan stereotyyppiä edustava, Jason. Kiinnostavin tuttavuus on kuitenkin vastentahtoinen vallankumouskaartilainen, Salim, joka tulee vedetyksi amerikkalaisten keittämään soppaan melkeinpä vahingossa. Mukana on lisäksi kirjava joukko sivuhahmoja, joiden kohtalo ei liene kenellekään genreä tuntevalle epäselvä.
Jos on pelannut koskaan yhtäkään Supermassiven, Dontnodin tai vaikka edes Telltalen tarinapeliä, on House of Ashesin konsepti varsin tuttu. Kyseessä on elokuvamaisesti ohjattu interaktiivinen tarina, jonka pelillinen anti rajoittuu lähinnä tarinan tahdissa käveleskelyyn, reaktionopeutta mittaaviin Quick Time Eventeihin sekä tarinaa ohjaavien valintojen tekemiseen. Konseptin kuningas on juoni, joka puksuttaa kohti määränpäätä, vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa ero “hyvin” ja “huonosti” pelatun pelin välillä on tarinan kulku ja selviytyjien lukumäärä. Kertaläpäisyyn vierähtää jotain neljän ja seitsemän tunnin väliltä riippuen siitä, jaksaako koluta luolaston jokaista nurkkaa, esineitä ja muinaista kirjoitusta myöten. Kestoa kasvattaa myös samalta sohvalta pelattava moninpeli, jonka myötä peliin aukeaa kokonaisia uusia kohtauksia.
Juonivetoisuutensa vuoksi, House of Ashesia ei tee edes mieli arvostella kuin perinteistä peliä, mutta tarinasta ja elokuvamaisesta kerronnasta voi sanoa sanan jos toisenkin. Supermassive Games on löytänyt mukavuusalueensa videovuokraamotasoisesta teinikauhusta, jota myös House of Ashes ylpeästi edustaa. Käsikirjoitus on nokkelaa, hahmot persoonallisia ja ohjaus ammattitaitoista – juuri sellaista mukaansa tempaavaa popcorn-viihdettä, jota on kivempi seurata kavereiden kanssa kuin yksin. Teema pyörii yhteistyön ja vanhojen vihollisuuksien hautaamisen ympärillä, mutta kovin syviin vesiin ei antologia tälläkään kertaa eksy. Pelillä on sanansa sanottavaan angloamerikkalaisen sodan oikeutuksista ja sotarikoksista, mutta kaikki vakavuus hukutetaan verisiin kuolemiin, sähiseviin hirviöihin ja höttöiseen ihmissuhdedraamaan. Ja hyvä niin – Supermassiven vahvuus on ollut aina enemmän itsetietoisissa kauhukliseissä kuin aidosti koskettavissa tarinoissa.
The Dark Pictures Anthologyn ehdottomia vahvuuksia on ollut pelien verrattain lyhyt kesto ja niin myös House of Ashesin. Tarinan voi vääntää halutessaan läpi yhdessä illassa, mikä madaltaa kynnystä uuteen läpäisyyn vähän eri valinnoilla. Huomasin kulkevani ensimmäisellä kerralla enemmän niitä polkuja, joita kuvittelin suunnittelijoiden tarkoittaneen viralliseksi kaanoniksi, enkä niinkään niitä, joihin oikeasti uskoin. Toisella pelikerralla menin enemmän oman mieleni mukaan, ja kolmas kerta vierähti kokeillessa, miten peli suhtautui yksinomaan huonoihin valintoihin sekä epäonnistuneisiin toimintakohtauksiin. Koska tarinassa ei voi käytännössä epäonnistua, ei moninpeliseuraksikaan tarvita pelaamisen ammattilaista, vaan kuka tahansa kevyehköstä kauhuelokuvasta innostuva voi tarttua ohjaimeen. Jos kaipaa onnistumisen kokemuksia, saa pelistä myös halutessaan aika helpon: House of Ashes herättelee pelaajaa ylimääräisellä notifikaatiolla aina kun kerronta muuttuu interaktiiviseksi, ja helpoin vaikeustaso antaa juuri riittävästi aikaa luntata ohjaimen nappuloita vaikka kesken toimintakohtauksen.
Teknisenä suoritteena House of Ashes vaikuttaa onnistuneelta. Leikkaus, ohjaus ja äänisuunnittelu vaikuttavat ammattimaisilta, eikä näyttelytyökään jätä mitään hampaankoloon. Käsikirjoitus on Supermassiven aiemmista peleistä tuttua parempaa B-luokkaa – juuri sen verran taidokasta, että kliseet tahtoo uskoa pikemminkin itsetietoisuudeksi kuin vahingoksi. Visuaalisesti House of Ashes lähentelee paikoin fotorealismia, mikä ei ole pelin genre ja rajoittuneisuus huomioiden kovin suuri ihme. Yksityiskohdissa ja näyttelijöiden mallinnuksessa on yhä varaa parannuksille: virtuaalinäyttelijän huulilta paisuva purkkapallo on kuin kokonaan eri pelistä ja hahmojen silmät näyttävät siltä kuin ne tuijottaisivat kaukaisuuteen.
Parin läpäisykerran jälkeen olisin valmis tituleeraamaan House of Ashesin koko The Dark Pictures Anthologyn toistaiseksi parhaaksi osaksi, joskin aika vaatimattomalla marginaalilla. Tarina yksinkertaisesti tempaisee mukaansa jo ensi metreiltä, eikä hahmokaartiin mahdu ihan samanlaisia toopeja kuin aiempiin osiin. Nuoremman Bushin ristiretki Irakissa tarjoaa lisäksi kiinnostavan miljöön, eikä tarina vedä samalla tapaa mattoa uudelleenpeluukertojen alta kuin viime vuoden Little Hope. House of Ashesia voisi kritisoida siitä, ettei se ole järin pelottava edes omassa genressään, mutta saman pätee melkeinpä mihin tahansa porukalla katsottavaan kauhuleffakokemukseen. Lopputekstien perään ympätty traileri lupailee kiinnostavaa päätösjaksoa The Dark Pictures Anthologyn ensimmäiselle kaudelle – odotan innolla, millaisen sarjamurhatarinan syksyllä 2022 julkaistava The Devil In Me tuo tullessaan.
