The Dark Pictures Anthology: Little Hope arvostelussa
The Dark Pictures -antologian toinen osa tarjoaa erinomaisen elokuvamaista säikytyskauhua, mutta tuntuu edeltäjäänsä kertakäyttöisemmältä.
Brittiläinen Supermassive Games on löytänyt mukavuusalueensa lyhykäisistä mutta upeasti tuotetuista interaktiivisista teinikauhutarinoista. Pelien idea on aina sama: joukko nuoria aikuisia joutuu synkkien yliluonnollisten tapahtumien keskelle ja pelaajan tehtävänä on yrittää pitää porukka hengissä tekemällä erilaisia tapahtumien kulkuun vaikuttavia valintoja. Tarinat ovat aidosti haarautuvia ja kuka tahansa päähenkilöistä voi elää tai kuolla. Viime vuonna debytoineen The Dark Pictures Anthologyn avannut Man of Medan raapi pelkoa ja inhoa verrattain modernista kummituslaivatarinasta. Halloweenin alla myyntiin putkahtanut toinen osa sijoittuu pieneen Yhdysvaltain itärannikon autiokaupunkiin, jolla on synkkä historia. Tervetuloa Little Hopeen!
Siinä missä antologian edellinen osa ammensi urbaanista merimieslegendasta, tuntuu Little Hope lähes Silent Hilliltä. Ekskursiolta palaavien opiskelijoiden bussimatka päättyy tylysti kun kuski väistää tielle ilmestynyttä hahmoa ja kaataa koko bussin. Neljän opiskelijan plus professorin joukko vaikuttaa selvinneen pienin naarmuin, mutta jokin ei ole ihan kunnossa. Mihin hävisi bussikuski ja mikä oli tuo pelottava uni, jossa päähenkilöiden ilmetyistä kaksoisolennoista koostuva suurperhe kuoli tulipalossa? Outo sumu pakottaa selviytyjiä kohti Little Hopen keskustaa, jossa meno äityy yhä kummallisemmaksi. Ryhmä alkaa kokea kollektiivisia hallusinaatioita, joissa toinen setti kaksoisolentoja elää läpi 1600-luvun noitavainojen, eivätkä aavekaupungin sumuiset kadut tunnu enää niin kovin turvalliselta paikalta viettää yötä. Onko kyse kirouksesta, noituudesta vai kenties jopa kuoleman jälkeisestä limbosta?
Juonesta ei kannata paljastaa liikoja, mutta jos Supermassiven aiempi Man of Medan tai sitä edeltänyt Until Dawn ovat tuttuja, tietää jo tasan tarkkaan mitä tuleman pitää. Painostava alku kiihtyy noin viiden tunnin kauhuseikkailuksi, joka ei pihistele säikytyksissä saati väkivallassa. Tarina, kerronnan rytmi ja etenkin käsikirjoitus on olemassaolonsa velkaa popcornin makuisille teinikauhuleffoille. Tyylivalinta vaikuttaa itsetietoiselta, mutta mysteeri pitää otteessaan tiukemmin kuin useimmissa genren elokuvissa. Hahmot ovat jälleen rahtusen ärsyttäviä, joskin kuitenkin riittävän samaistuttavia, että yhdenkin kuolema kirpaisee. Kliseisiin ei kannata takertua, sillä niitähän Little Hopessa riittää: kaverin kuolemasta toivutaan ilman suruaikaa ja omatkin läheltä piti -tilanteet ravistellaan yhdessä leikkauksessa. Mukana on jopa se kaikkein klassisin kauhuklisee, eli kuumottava pikkutyttö. Parhaan kokemuksen saa kun yrittää olla rationalisoimatta tapahtumia liikaa.
Man of Medan oli lyhyt, mutta uudelleenpelattava – juoni haarautui pelaajan valintojen seurauksena ja kuka tahansa hahmoista saattoi elää taikka kuolla. Samaa hyväksi havaittua konseptia kierrätetään myös Little Hopessa, joskaan juonihaarat eivät tunnu tällä kertaa aivan yhtä merkityksellisiltä. Kuolema vaanii Quick Time Event -näpyttelyissä ja päähahmojen persoonallisuuttakin muovataan pitkin matkaa, mutta tietoisten valintojen seuraukset kulminoituvat juonen viimeisiin hetkiin. Varsinaisia tarinaa haaroittavia avainvalintoja osaisin nimetä oikeastaan vain pari. Harmillisesti juonen lopussa paljastuva mysteeri vetää maton alta lähes koko eloonjäämiskamppailulta ja saa pelaajan valinnat tuntumaan jokseenkin yhdentekeviltä. Tarina toimi hyvin ensimmäisellä kerralla, mutta vaihtoehtoiset loput tuli tällä kertaa katsottua mieluummin YouTubesta kuin peliä pelaamalla.
Varsinaisesta pelaamisesta puhuminen tuntuu näin tarinavetoisessa pelissä melkeinpä sivujuonteelta. Little Hope on aivan samanlaista graafisista seikkailupeleistä johdettua käveleskelyä ja kiintopisteiden etsimistä kuin edeltäjänsäkin. Toimintakohtaukset hoidetaan joko reaktioaikaa mittaavilla Quick Time Eventeillä tai ihan vaan nappulaa rämpyttämällä. Kuolema ei vaikuttaisi korjaavan ihan yhtä pienistä virheistä kuin edeltäneessä Man of Medanissa ja reaktioaikaa annetaan ylipäätään ruhtinaallisemmin. Valintoja vaivaa toisinaan hienoinen epämääräisyys (menetkö kohti liikettä vai ääntä) ja dialogitkin kilpistyvät monesti siihen, haluaako olla mukava tyyppi vaiko totaalinen kusipää. Oman seikkailun luoviminen on kaikesta huolimatta varsin viihdyttävää ja peliä oli rehellisesti sanoen vaikea pistää tauolle, vaikka kello löi yli puolen yön.
Tarinasta voi nauttia myös kaverien kesken joko kahden pelaajan verkkopelinä tai jopa viiden pelaajan Movie Night -moodissa. Movie Night on kuin yksinpeli, jossa ohjainkapula luovutetaan aika-ajoin pelaajalta toiselle. Idea on hyvä ja toimii epäilemättä erinomaisesti, jahka tosimaailman virusepidemia mahdollistaa yhteiset leffaillat. Nettipeli toimii puolestaan reaaliaikaisesti. Kumpikin pelaaja saa ohjattavakseen omat hahmonsa ja pääsee vaikuttamaan tarinan suuntaan tekemällä valintojaan. Moodiin tutustuminen jäi harmillisen teoreettiseksi, sillä peli vaatii kummaltakin osallistujalta kopioita, jollaista ei lähipiiristäni tähän hätään löytynyt. Toivottavasti Man of Medanista tuttu gamesharing löytää Little Hopeen viimeistään päivityksen myötä.
Little Hope tuntui kaikkiaan varsin lupaavalta lisäykseltä Supermassiven kunnianhimoiseen The Dark Pictures -antologiaan. Tarinaa ansaitsee nuhteita kertakäyttöisyydestä, mutta samaa voi sanoa useimmista “valitse oma tarinasi”-tyypin peleistä. Ensimmäinen läpäisykerta on joka tapauksessa aina kiehtovin, eikä Little Hopen mysteeri tuota pettymystä. Päin vastoin. Dark Pictures Anthology jatkuu ensi vuonna vuoden 2003 Irakin sodan liepeille sijoittuvalla House of Ashesilla. Kuten antologian ylimielinen kertojakin asian ilmaisee: “Tulemme tapaamaan vielä – ainakin yhden kerran.” Toivottavasti useammankin.