Herman Webster Muggettia sanotaan usein Amerikan ensimmäiseksi sarjamurhaajaksi. Legendan mukaan hän muutti nimensä Sherlock Holmesin innoittamana Henry Howard Holmesiksi ja rakensi Chicagon maailmannäyttelyn viereen valtavan murhahotellin, joka koitui kymmenien pahaa-aavistamattomien vieraiden kohtaloksi. Tosimaailman Holmes eli kuitenkin jo ennen Sherlock-tarinoita, eikä hän ollut niinkään sarjamurhaaja kuin sarjahuijari. Hänen arvioidaan kieltämättä tappaneen uransa aikana jopa yhdeksän ihmistä, muttei kuitenkaan tappamisen ilosta, vaan pikemminkin taloudellisen edun ja rikosten peittelyn nimissä. Pahamaineinen World Fair Hotelkin oli ensisijaisesti rahoittajien houkutteluun masinoitu hanke, jonka salahuoneita Muggett käytti lähinnä vääryydellä hankitun omaisuuden piilottamiseen. Kun 35-vuotiaan Holmesin tarina päättyi lopulta hirsipuuhun, syntyi vakuutusrahojen toivossa poltetusta hotellista mehukas legenda, joka on elänyt sitkeästi tähän päivään saakka. Mikäpä tosiaan tarjoaisikaan paremmat puitteet The Dark Pictures Anthologyn ensimmäisen kauden päätökselle, kuin tappavien ansojen ja sinnikkään sarjamurhaajan välttely Muggettin kuvitteellisessa “murhahotellissa”.
The Devil in Me iskee pelaajan viisihenkisen kuvausryhmän tennareihin. B-luokan sarjamurhaajadokumentteja tuottavalle tiimille aukeaa elämänsä tilaisuus, kun eksentrinen miljonääri Granthem Du’Met kutsuu heidät viimeistelemään kuvauksiaan aitoon kopioon Holmesin pahamaineisesta hotellista. Eristetylle saarelle rakennettu hotelli tarjoaa toden totta autenttisen kokemuksen, eikä aikaakaan ennen kuin tiimi huomaa kamppailevansa elämästä ja kuolemasta Michael Myers -henkinen sarjamurhaaja kintereillään.
Aiempia Supermassiven tuotoksia pelanneille pelikokemus on tuttu. Kyse on eräänlaisesta kevyen kauhuteemaisesta monivalintaelokuvasta, jonka pihvi piilee enemmän elokuvamaiseen kerrontaan ujutetuissa valintadialogieissa kuin varsinaisissa pelimekaniikoissa. Perinteisemmät pelilliset elementit ovat mukana lähinnä mausteeksi ja tarinaa rytmittämään, kun taas varsinaiset kohtalon kysymykset ratkotaan ajastetuilla valinnoilla sekä Quick Time Event -tyyppisillä refleksitesteillä. Väärä napinpainallus väärässä kohdassa johtaa armotta pelaajahahmon kuolemaan, mutta tarina etenee katkeraan loppuunsa joko sankareilla tai ilman. Kaikkia juonipolun loppuja ja haaroja on mahdoton nähdä yhdellä pelikerralla, mikä tekee The Devil In Me:stä edeltäjiensä tavoin potentiaalisesti kiinnostavan uudelleenpelattavan.
Siinä missä aiemmat Supermassiven tuotokset ovat olleet pelillisesti liki tyylipuhtaita interaktiivisia elokuvia, horjahtelee The Devil in Me haparoivasti kohti klassisempaa videopeliä. Tarinaosuuksien väliin on upotettu rutkasti haahuilua murhahotellin pimeillä käytävillä ja kevyitä aivopähkinöitä. Hahmoilla on jopa pieni inventaarionsa ja omat yksilölliset taitonsa, joskaan niillä ei ole pelin lineaarisen rakenteen vuoksi juuri mainosarvoa suurempaa funktiota. Mukaan on mahtunut myös koko AAA-peleistä tuttuja peliajan venyttäjiä aina laatikoiden työntelystä kielekkeillä hivuttautumiseen ja kiipeilyyn. Peliosuudet tuntuivat alkuun tervetulleilta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän ne kääntyivät kokemusta vastaan. Pahimmillaan ne onnistuivat jopa rikkomaan muutoin erinomaisella vauhdilla etenevän kerronnan rytmin ja etenkin toisella pelikerralla niistä tuli aivan kuolettavan tylsiä. Aiemmat antologian osat jaksoi pelata helposti pariin tai jopa kolmeenkin kertaan, mutta The Devil in Me:n kohdalla nostin kädet pystyyn ja siirryin katsomaan vaihtoehtoisia juonipolkuja suoraan YouTubesta.
Tarinaltaan The Devil in Me asettuu Supermassiven keskitason paremmalle puolelle. Kyse ei yhäkään ole mistään sen kummemmasta kuin videovuokraamotasoisesta splätterikauhusta, johon kuluvat halpojen säikytysten ohella niin kliseiset ihmissuhdeasetelmat kuin veriset kuolemat. Vaikkei peli olekaan missään kohden varsinaisesti kovin pelottava, hivuttautuu sarjamurhaajateema ihan eri tavalla ihon alle kuin antologian aiempien osien enemmän tai vähemmän yliluonnolliset kohtaamiset. Teemavalinta sopii mainiosti myös monivalintapelin formaattiin – useimmissa genreverrokeissa pystyy melkeinpä päättelemään, kuka tiimistä elää taikka kuolee viimeisenä, mutta pako murhahotellista ei ole asetelmana niin henkilöriippuvainen, etteikö kuka tahansa päähenkilöistä voisi poistua näyttämöltä ainakin periaatteessa jo heti alkumetreillä. Päähahmoja on kritisoitu vähän hajuttomiksi ja mauttomiksi. Kenties ihan aiheestakin, mutta jos onnistuu pettymään B-luokkaisen splätterikauhutarinan stereotyyppeihin, lienee vika loppujen lopuksi enemmän odotuksissa kuin tuotteessa. Itselleni särmätön mutta pidettävä jokamieskaarti ajoi asiansa enemmän kuin hyvin. Hahmot ovat sympaattisuuden lisäksi myös samaistuttavia – samaa ei voi sanoa kaikista Supermassiven peleistä.
Yksi The Dark Pictures Anthologyn suurimmista vahvuuksista on ollut sohvayhteistyönä pelattava “Movie Night”-moodi. Siinä missä sarjan aiemmat osat ovat olleet juuri sopivan mittaisia suupaloja pitkähkölle peli-iltamalle, venyttää The Devil in Me kestonsa juuri kiusallisesti kipurajan yli. Seitsentuntisen pelin läpäisy on yksinkertaisesti aika paljon vaadittu, ellei kaveripiiri satu koostumaan perheettömistä aktiivipelaajista. Vaikka peliporukan saisi sitoutumaan riittävän pitkäksi sessioksi, voi helposti kysyä itseltään, haluaako oikeasti valita illanvietokseen kaksi kertaa Ben Huria pidemmän pätkän splätteriä ja puuduttavaa haahuilua pimeillä käytävillä, vaiko jonkun aidosti hyvän elokuvan plus viisi tuntia jälkilöylyjä Gang Beastsisssa.
The Devil in Me olisi The Dark Pictures Anthologyn paras osa ellei se tuntuisi niin pahuksen pitkitetyltä. Ironia piilee siinä, että vaikka se on sarjansa pisin peli, tuli sen parissa vietettyä lopulta paljon vähemmän aikaa kuin puolta lyhyemmän Man of Medanin, joka ei kiusannut pelaajaa puuduttavilla laatikkopuzzleilla tai ylimääräisillä kävelykohtauksilla. Ilmeisestä evolutiivisesta harha-askeleestaan huolimatta The Devil in Me tarjoaa kunniakkaan päätöksen The Dark Pictures Anthologyn ensimmäiselle kaudelle. Saa nähdä, mitä seuraavan kauden Directive 8020, Intercession, Winterfold, The Craven Man ja O Death tuovat tullessaan.
