The Darkness niminen -peli perustuu vuonna 1996 ensi kerran päivänvalon nähneeseen, Top Cow sarjakuvastudion samannimiseen sarjakuvalehteen. Se, että sarjakuvan pohjalta työstetään elokuva ja sitten elokuvan pohjalta lisenssipeli on ollut varsin jokapäiväistä jo 80-luvulta saakka, mutta entäs sitten kun suoraan sarjakuvan pohjalta työstetään peli? Se ei olekaan aivan tavallista, eikä tämäntyyppisiä projekteja ole montaa tähän saakka nähty.
Jos joku osaa asiasta suoriutua kunnialla, on se varmasti ruotsalainen pelitalo Starbreeze, joka toi meille vuonna 2004 aivan loistavan, Riddick -elokuvan pohjalta työstetyn – joskaan ei suoranaisesti elokuvaa seuranneen – The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay -nimisen toimintapelin, jonka päätähtenä nähtiin elokuvan tapaan Vin Dieselin pärstä ja ääni. (Game Realityn arvostelussa 4½ tähteä).
The Darkness -peli peli ei arvattavastikaan ole mikään auringonpaisteessa ja kirkkaissa pastelliväreissä rypevä pelikokemus, vaan synkkä ja pimeällä teemalla varustettu peli. The Chronicles of Riddick -peliä pelanneet kokevat The Darknessia pelatessaan varmasti paljon samankaltaisuutta, sillä peligenre on sama(räiskintä)kuin on myös pelin käyttämä moottorikin.
The Darkness kertoo tarinan 21-vuotiaasta Jackie Estacadosta, joka sattuu työskentelemään “setä-Paulien” johtamalle paikalliselle mafialle, vaikka ulkonäkönsä puolesta sopisikin vaikka 69 Eyes -bändin basistiksi. Jo heti pelin alussa asiat menevät päälaelleen ja Jackiesta tulee oman mafiaperheensä kohde. Tarinan edetessä asiat kääntyvät vielä toisen kerran ympäri ja Jackie vannoo etsivänsä Paulien sekä kaikki tämän tärkeimmät kätyrit ja lahdata nämä.
Kuten ei ollut Starbreezen edellinen The Chronicles of Riddick -pelikään, ei myöskään The Darkness ole aivan tavanomaisimmasta päästä oleva räiskintäpeli. Jackie ei nimittäin joudu sotimaan yhden miehen sotaansa aivan yksin, vaan sen sijaan hänellä on apua. Apuna on häneen kovasti kiinnittynyt loinen, jota kutsutaan “darknessiksi”. Kyseinen loinen näkyy Jackien olkapäillä kahtena isona lonkerona, joista kummallakin on terävät hampaat ja pelottavat pimeässäkin loistavat silmät. Darkness elää nimensä mukaisesti pimeydestä ja imee siitä elinvoimaa. Tässä kohtaa tuleekin yksi pelin mielenkiintoisimmista yksityiskohdista. Valoisissa paikoissa Darkness ei nimittäin jaksa kauaa pysytellä Jackien olkapäillä, vaan vetäytyy nopeasti piiloon.
Idea onkin luoda keinotekoisesti pimeys, yksinkertaisesti tuhoamalla ympäristöstä valonlähteet, eli kaikki lamput. Tämän jälkeen Darkness voi jälleen imeä pimeyttä(kirjaimellisesti)ja jatkaa Jackien apurina toimimista. Jackien ei nimittäin tarvitse turvautua pelkkiin aseisiin päästäkseen Paulieen käsiksi. Pelin edetessä Darkness nimittäin osaa auttaa pitkän ja terävän häntänsä kanssa, tai vaikkapa luoda mustan aukon, joka imaisee kaiken sisäänsä. Pidemmällä pelissä pelaaja saa käsiinsä myös Darkness-pistoolit, jotka ovat ammuksiltaan loputtomat ja kestävät niin kauan kuin Darknesskin. Pelaaja pääsee pikku hiljaa uusille “Darkness-tasoille” syömällä tapettujen vihollisten sydämet. Edellä mainittujen Darkness-kykyjen lisäksi pelaaja voi Darknessin ollessa käytössä manata silloin tällöin maahan ilmestyvistä portaaleista kätyreitä, jotka muistuttavat hieman Taru Sormusten Herrasta -elokuvissa nähtyä Klonkkua. Paitsi, että näiltä löytyy minigun tai räjähteitä kamikaze-iskua varten. Darkness myös suojaa isäntäänsä imemällä suurimman osan luotien aiheuttamasta vahingosta pois, joskaan aivan kuolematon Jackie ei pelissä kuitenkaan ole.
Vaikka kaikki edellä mainitut, Darknessiin liittyvät seikat ovatkin hienosti toteutettuja ja helppoja käyttää, on pelissä yksi mutta. Se on ainakin normaali-vaikeustasolla pelatessa hieman liiankin helppo, koska yhdestä tai kahdesta kerrallaan ilmestyvästä vihollisesta ei useimmiten ole tappamaan pelaajaa. Kun taas päinvastoin yksittäisen vihollisen tappaminen on melko helppoa ja nopeaa. Vaikka viholliset osaavatkin suhteellisen älykkäästi suojautua ja ammuskella suojasta, juoksevat ne turhan usein kuitenkin juuri pelaajan piipun eteen. Tähän tietysti osaltaan vaikuttaa myös pelin tasosuunnittelukin. Se mikä The Chronicles of Riddick -pelin ahtaassa vankilassa oli toimivaa ja uskottavaa tasosuunnittelua, ei oikein pure aivan samalla tavalla The Darkness pelin sisältämässä ulkomaailmassa. Suurimman osan peliajasta miljöönä toimiva New Yorkin kaupungin slummiosa on suunniteltu siten, että pelaaja pääsee kerrallaan vain tietystä ovesta ulos/sisään ja niin edelleen. Tämä saakin ympäristöt tuntumaan paikoitellen erittäinkin lineaarisilta, vaikka metroasemalla ja sieltä pelin muihin eri paikkoihin vapaasti pääseekin liikuskelemaan. Varmasti juuri vihollistekoälyn keskinkertaisuuden, ahtaan kenttäsuunnittelun vuoksi sekä vielä kaupan päälle pelaajan ylivoimaisuuden vuoksi pelistä löytyy myös yksi paikoitellen hölmö yksityiskohta. Jackien hyötyminen valojen hajoittamisessa rajoittuu ainoastaan Darknessin hyötymiseen, sillä vihollisten näkökykyyn valojen rikkominen ei vaikuta. Niinpä pilkkopimeässäkin huoneessa vihollinen osaa ampua juuri eikä melkein kohti pelaajaa.
Tyyliltään peli on suunniteltu tarinavetoiseksi räiskintäpeliksi, jossa pelaaja seuraa jatkuvasti pelin juonta. Pelissä on ehkäpä hitusen verran enemmän tarinaa kuin mitä Riddickissä oli aikanaan. Varsinaista päätarinaa kuljetetaan eteenpäin lataustaukojen aikana Jackien omien monologien kautta, joka on erittäin kekseliäs ja tyylipisteet kotiin vievä tapa. Lisäksi tarina etenee keskustelemalla Jackien erinäisille ystäville silloin tällöin, joilta pelaaja usein saa myös seuraavan tehtävän ohjeistuksensakin. Riddickin tapaan jotkin ohikulkijat tarjoavat lisäksi niin sanottuja sivutehtäviä, jotka tosin ovat melko yksinkertaisia tyyliin nouki mummon kadonnut ranneke metroraiteilta ja anna se hänelle. Suoritetuista tehtävistä saa palkkioksi extra-sälää, jotka voi avata katsottaviksi soittamalla yleisöpuhelimella tavaran mukana tulleeseen numeroon. Extra-sälän sekaan lukeutuu muun muassa konseptikuvia itse pelistä.
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, sillä The Darkness ei Riddickin tapaan ole kestonsa puolesta sieltä pisimmästä päästä, etenkään kun peli tasosuunnitteluun ja tekoälyyn liittyvien seikkojen, sekä Darkness-loisen ylivoimaisuuden vuoksi on hieman liian helppo pelattava. Aivan samalle tasolle Riddick -pelin kanssa ei The Darkness yllä, sillä oikeastaan minkäänlaista hinkua pelata peliä uudelleen ei ole syntynyt, toisin kuin Riddickin kohdalla, joka on tullut koluttua lävitse jo useampaan kertaan.
Audiovisuaalisen toteutuksensa puolesta peliä olisi kehdannut katsella pidempäänkin, sillä sen verran onnistunut peli on ensinnäkin graafisesti, vaikka vanhan Riddick -pelin moottorin päälle onkin rakennettu. Peli on kauttaaltaan varsin tummasävyinen ja synkkä, kuin on itse pelin sankari ja tämän loisensakin. Valaistusefektit ovat näyttäviä, kun taas pimeämmät paikat näyttävät hienoilta Darknessin pimeänäkö-efektin ansiosta. Ehkä jonkin verran vanha pelimoottori paistaa pelihahmojen osalta, sillä osa näyttää pelissä näyttää hieman pökkelömäisiltä ja tekstuureiltaan lättäniltä, mutta tämä ei menoa liiaksi kuitenkaan haittaa.
Äänimaailma tukee hienosti pelin visuaalisuutta; toiminnallisilla hetkillä pauhaa nopeatempoisempi toimintajumputusraita, kun taas rauhallisina hetkinä esimerkiksi metroasemalla soi rauhallinen ja kaunis musiikki. Ääninäyttely on hyvää ja etenkin päähenkilö Jackien äänityöskentely amerikanitalialaisella aksentillaan varustettuna on toimivaa, joskaan ei välttämättä istuisikaan näin muuten heavymetal fanin kurkkuun.
Kun yksinpeli on koluttu ja vieläpä kaikki mahdolliset ekstrat löydetty(mikäli sellaiseen riittää intoa)on tarjolla vielä kahdeksan pelaajan moninpeli. Tosin mikään ihmeellinen paketti ei ole kyseessä ja koko homma tuntuukin enemmän pieneltä paikkailulta lyhyehkölle yksinpelille. Tarjolla olevat moninpelimuodot ovat melko peruskauraa; deathmatch, team deathmatch, capture the flag ja survivor, joista viimeksi mainitussa pitää yrittää selvitä mahdollisimman kauan muiden jahdatessa “selviytyjää”. The Darknessin moninpeli lisää näihin muuten niin perusmoninpeleihin pienen jipon, joka on se, että pelaaja voi valita joko ihmismuodon, tai sitten yksinpelissäkin manattavan, nopealiikkeisen, mutta heikon demonin olomuodon. Sääntöjä voi myös muuttaa siten, että pelataan vain yksinomaan joko ihmishahmoilla tai demoneilla. Eväät eivät kuitenkaan aivan riitä koukuttavaan moninpeliin, varsinkin kun moninpelikarttojakin on kaiken kaikkiaan tarjolla vain alle kymmenen kappaletta. Tietysti saattaahan olla, että mikäli moninpeli suosituksi osoittautuu, pelin tekijät julkaisevat lisäkarttapaketin content downloadin muodossa.
