The Evil Within 2 arvostelussa

Shinji Mikamia pidetään selviytymiskauhun isänä, eikä suotta, sillä hän aikoinaan oli luomassa Resident Evil-pelisarjaa. Vuonna 2014 tuli herra Mikamin ensimmäinen The Evil Within -painos ja nyt kolmisen vuotta myöhemmin meillä on käsissä toinen osa. The Evil Within 2 on suoraa jatkoa ensimmäisen osan tapahtumille, eikä uusia pelaajia yritetä millään tavalla hakea. Tästä syystä saattaa muutamat spoilerit tulla tässä tekstissä, koskien tuota ensimmäistä Evil Within peliä.

The Evil Within 2 jatkaa Sebastian Castellanosin elämän seuraamista. Entinen kyttä-parka on juonut kaikki baarit tyhjäksi, menetettyään kaiken mitä elämässään piti tärkeänä. Yhtäkkiä juomisen eteen ilmestyy vanha tuttava, Julian, johon luotto hiipui ensimmäisen osan tapahtumien johdosta. Castellanos vedetään väkisin mukaan likaiseen peliin, joka jäi aiemmin kesken.

Sebastian on luullut tyttärensä olleen kuollut, mutta Julian antaa ymmärtää hänen olevan elossa ja itseasiassa kaiken alku ja juuri. Tytöllä on jonkinlaisia yliluonnollisia voimia ja nämä tietenkin kiehtovat monenlaista kulkijaa. Pelastaakseen tyttärensä, Castellanosin täytyy palata pahan korporaation tiloihin ja sukeltaa tuttuun STEM-maailmaan. Tämä STEM on järjestelmä, joka mahdollistaa usean mielen sulautua yhteen ja luo eräänlaisen virtuaalimaailman, käyttäen yhtä ihmistä isäntänä.

Evil Within 2:n tarina sisältää täysin samat koukut mitä ensimmäisessäkin osassa oli. Tämä tarkoittanee sitä, että mitään yllätyksiä ei sinänsä ole, mitä juonen rakenteeseen tulee. Pelin alku on kuitenkin se, mikä ratkaisee paljon ja tämä 2 osa suoriutuu aivan liian kevyesti kun verrataan ensimmäiseen osaan. Pelaajaa ei laiteta tarpeeksi koville, eikä sitä samaa paniikin tunnetta ole. Alkuasetelman jälkeen asiat vakautuvat, eikä tarina tunnu liikkuvan kuin sentti kerrallaan. Tämä sama ongelma juonikuvioiden suhteen jatkuu pitkään. Sinänsä näin oli myös ensimmäisessäkin osassa. Tarina otti oman aikansa, aivan kuten kirjaa lukisi. Tässä saattaa piillä idea pelin juonen jaksottamisesta lukuihin. Ajoittain tulee kuitenkin yllätyksiä ja joutuu olla valppaana sen suhteen, että mikä on totta ja mikä ei. Tämä pitää pelaajan mielenkiintoa yllä, mutta koukkuja olisi ehkä pitänyt ajoittaa paremmin.

Aikaisemmin Castellanos kulki paikasta A paikkaan B ilman pelkoa harhailusta, mutta nyt pelaajalle on annettu vapaat kädet liikkua alueella ja tutkia omassa rauhassa. Pääalueena toimii pitkään kylä nimeltä Union. Jotain on mennyt pahasti pieleen ja kylän asukkaat ovat muuttuneet zombimaisiksi hirviöiksi ja koko maailma on alkanut murenemaan. Pahan korporaation sotilaat on lähetetty tutkimaan tapausta, mutta kaikki mikä vaan voi mennä pieleen on sen tehnyt. Pelaajalle ympäristö on hyvin tuttu näky ja oikeastaan hyvin kotoisa. Sebastianilla on käytössään radiovastaanotin, joka nappaa signaaleja lähimaastosta. Mitä lähemmäksi signaalia pääsee, on mahdollista nähdä mitä paikalla on tapahtunut. Pelaajan ei siis ole pakko mennä heti tutkimaan päätapahtumaa vaan on mahdollista suorittaa sivutehtäviä.

Aivan yksin ei Castellanosin tarvitse olla. Turvataloissa voi ryystää kahvia ja vaihtaa kuulumisia tiedemiehen kanssa. Eikä Evil Within olisi mitään ilman salaperäistä sairaanhoitajaa, joka jälleen kerran löytyy rikkinäisen peilin maailmasta. Tälläkin kertaa hän tarjoaa Sebastianille piikin avulla parannuksia, kunhan vain sitä vanhaa kunnon geeliä on kerätty tarpeeksi. Tämän lisäksi nätti hoitsu aukoo ruumishuoneen ovia, sitä mukaa kun pelaaja löytää avaimia. Tällä kertaa peilimaailmassa juoksemista on vähemmän ja kaikki hoituu vain pyörätuolissa istumalla.

Pahiksinakin on muutama erikoinen persoona. Motiivitkin heidän toimiensa takana vaihtelee. Castellanos joutuu kameran fokukseen, talsiessaan tulen ja jään läpi. Muut kuin pää-pahikset ovatkin sitten puuduttavia tusina-vihollisia, jotka on vain raivolla hakattava palasiksi kun näistä saa sitä elintärkeää geeliä sairaanhoitajalle. Pieniä yllätyksiä heitellään eteen, ettei turtuminen olisi aivan totaalista, mutta ei se puutuminen kaukana ole. Muutamat pomotappelut ovat kyllä varsin mielenkiintoisia, yhtenä esimerkkinä latinaksi taipuva Camera Obscura.

Sebastianin reppu sisältää samat tutut aseet kuin aiemminkin. Käsiase, varsijousi, haulikko. Pulloja voi heitellä hämäykseksi ja ansoja voi viritellä. Kaikki on siis hyvin tuttua ensimmäisestä osasta. Muutama muu ase kerätään talteen myös, mutta mitään yllätyksiä ei löydy. Yhtälailla hahmonkehitys on täysin sama mitä ennenkin. Pelaajan on mahdollista parannella viittä eri osa-aluetta, kuten esimerkiksi melee-hyökkäyksien tehoa. Hieman hämärää kuitenkin on se, että mukana on kyky parantaa staminaa, eli hahmo voi juosta pidempään. Suurimmaksi osaksi pelaajan on kuitenkin tapeltava, mikäli tahtoo geelejä keräillä. Näitä kun löytyy ainoastaan vihollisten ruumiiden sisältä. Hoitajan tarjoamien parannusten lisäksi, Sebastian kykenee parantelemaan omia aseitaan ja luomaan parantavia pistoksia, kaikella romulla mitä pelikentältä löytyy.

Kaikki vanha tuttu paistaa läpi jokaisella osa-alueella. Ensimmäisen osan faneille riittää siis hienoja juonenkäänteitä eikä päähenkilön kontrolleissa tule yllätyksiä. Valitettavasti grafiikka on pysynyt myös muuttumattomana ja ainakin tämän suhteen The Evil Within 2 olisi kaivannut uutta ilmettä. Kamera kuvaa olkapään yli ja tämä aiheuttaa muutamia ongelmia, varsinkin toiseen huoneeseen astuttaessa. Aseella tähdätessä kuvakulma siirtyy hahmon omiin silmiin. Ääninäyttely toimii jälleen kerran ja periaatteessa missään ei mitään valittamista ole. Vaikeustasoakin saa väännettyä mahdottomasta ultra-helppoon, jos haluaa vain tarinan nähdä läpi. Vanha sarjan fani saa kyllä tarinasta hyvin irti, mutta vaikea sitä ensimmäisen osan kiihkoa on löytää itse pelattavuudesta. Tuttuja säikytystaktiikoita yritettään käyttää uudelleen ja tämähän ei toimi enää toista kertaa.