The Eye of Judgement ? Legends arvostelussa
The Eye of Judgement ? Legends on PS3:n omaperäisen keräilykorttipelin, The Eye of Judgementin konstailematon PSP-pikkuveli. Ajatus The Eye of Judgementista ilman kameraa ja korttipakkaa kuulostaa äkkiseltään tuhoon tuomitulta, sillä iso osa alkuperäispelin viehätyksestä tuli juuri sen omaperäisestä pelattavuudesta. Toisaalta Legends on julkaisuna myös rehellisempi, sillä ilman ylimääräistä tilpehööriä sen täytyy tulla toimeen silkalla peli-ideallaan. The Eye of Judgement ? Legends osoittaa, että savun ja peilien keskeltä löytyy ihan oikea, loppuun saakka mietitty peli-idea, mutta se ei rehellisesti sanottuna ole aivan yhtä jännittävä kuin oikeilla korteilla pelattava edeltäjänsä. Pahin juttu lienee kuitenkin se, että The Eye of Judgement on selkeästi parhaimmillaan moninpelinä, jolloin se asettaa itsensä naamatusten Magic: The Gatheringin ja muiden ihan oikeiden keräilykorttipelien kanssa. Tällöin kyse on niin sosiaalisesta genrestä, ettei verkossa väännettävällä PSP-pelillä ole kilpailussa juuri sanaa. Mikäli ajatus PSP-keräilykorttipelistä kuulostaa tästäkin huolimatta kiehtovalta, voi valintansa kanssa mennä pieleen paljon pahemminkin.
Noin pari vuotta sitten ilmestynyt PS3-julkaisu, The Eye of Judgement, oli outo lintu konsolipelitaivaalla. Kyseessä oli eräänlainen konsoliavusteinen keräilykorttipeli, jota pelattiin normaaleista videopelikonventioista poiketen oikeilla korteilla. Pelin kantava idea oli yksinkertainen: yksi tai kaksi pelaajaa iskevät korttejaan vuorotellen kankaiselle pelilaudalle, tavoitteenaan vallata laudasta hieman yli puolet. Erikoiseksi pelin teki telineeseen aseteltu Playstation Eye -kamera, joka tunnisti pelatut kortit niihin painetuista viivakoodimaisista tunnistuskuvioista. Konsolin tehtäväksi jäi statistiikan ylläpito, sekä pelitapahtumien visualisointi.
Näin uniikin ja erikoislaatuisen pelin kääntäminen PSP:lle tuntuu vähintäänkin oudolta vedolta. The Eye of Judgement ? Legends tekee sen minkä pystyy, eli heivaa kameran, kortit ynnä muun rekvisiitan ja keskittyy tilpehöörin alle piilotettuun peruspeliin. Pelimekaniikaltaan Legends on isoveljensä täydellinen kopio: kaksi pelaajaa kamppailee 3×3 ruudun kokoisen pelilaudan herruudesta iskemällä pöytään korttia sekä käskyttämällä pelilaudalle synnytettyjä hirviöitä. Voittaja on vieläkin se, joka saa haltuunsa ensimmäisenä viisi ruutua.
Pelattavat kortit on jaettu kahteen pääluokkaan: oliokortteihin ja loitsuihin. Loitsuilla muokataan pelilautaa, parannellaan haavoja ja tehdään muuta ehostusta. Oliokorteilla herätellään pelikentälle uusia hirviöitä. Loitsuja voi pelata vuorossa niin monta kuin haluaa, oliokortteja vain yhden. Kortinpeluun ohella, pelaajat voivat käskyttää laudalla oleilevia hirviöitä joko vaihtamaan suuntaa tai hyökkäämään viereisiin ruutuihin. Kaikki toimenpiteet vaativat manaa, jota jaellaan kitsaasti vain pari pistettä jokaisen vuoron alussa.
Pelin taktisuus tulee pääosin hirviöistä. Eri sortin öttiäisiä löytyy kymmeniä ja kaikilta löytyvät omat uniikit vahvuutensa ja heikkoutensa. Hinnan, hyökkäysvoiman ja kestävyyden ohella ötökät tunnustavat jotain peliruutujen peruselementeistä, tulesta, vedestä, maasta, metstästä, sekä neutraaliutta edustavasta Biolithista. Elementeillä on valtava vaikutus pelin kulkuun, sillä hirviöt ovat kotikentällään tavallista kestävämpiä ja vastaelementissään heikompia. Myös hirviöiden asemoinnilla ja katselusuunnalla on väliä, sillä useimmat ötökät hyökkäävät suoraan eteensä ja puolustautuvat kenhosti selkäpuolellaan.
Hirviöiden, loitsujen sekä pelimekaniikan nippelitietoon voisi haaskata kokonaisen arvostelun, mutta riittänee kun tiivistää pelin tuntuvan tasapainoiselta ja selvästi enemmän strategia- kuin tuuripeliltä. Tuurin osuutta voi vähentää vielä entisestään, sorvaamalla omaa korttipakkaansa. Uusia kortteja ostetaan, sekä voitetaan yksinpelin taisteluista, mutta niitä voi halutessaan myös vaihtaa muiden pelaajien kanssa verkossa. Yksinpelissä pakan rakentamista on helppo yleenkatsoa, sillä ihan jo peruspakallakin pääsee pitkälle. Verkkopelissä kustomoitu pakka on useimmiten elinehto.
The Eye of Judgement ? Legends on jaettu kouralliseen yksin ja verkossa pelattavia pelimoodeja. Ensimmäiseen The Eye of Judgementiin tottuneille isoin uudistus on juonellinen yksinpelikampanja. Legendsin juoni koostuu tavallisesta fantasiahutusta – maailmaa uhkaavista Biolitheista, keskenään sotaisista elementtikansoista, legendojen valitusta taikurista. Tiedossa on siis melkoista diibadaabaa, mutta parempi sekin, kuin ei tarinaa laisinkaan. Kenties vieläkin hienompi juttu olisi ollut jonkin sortin turnausmoodi, sillä rehellisesti sanoen korttistrategian ja juonen välinen yhteys on sen verran hutera, että se vaatii hieman mielikuvitusta jo pelaajankin päästä.
On valitettavaa, ettei tarinasta ole yksinpelin kannattelijaksi, sillä pelkkä korttipeli tekoälyä vastaan käy pidemmän päälle yksitoikkoiseksi. Kunhan jyrkähköstä oppimiskäyrästä pääsee yli, alkavat taistelut toistaa hiljalleen samoja kuvioita. Lopulta takaraivoon iskee pieni ?tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli? -tunne, josta tietää että on aika siirtyä nettipelin pariin. Moninpelipuolella The Eye of Judgment ? Legends tarjoaa mahdollisuuden haastaa tuntemattomuuksia nettiareenoilla sekä omia kavereitaan kahden PSP:n ad-hoc -verkossa. Jälkimmäinen jäänee melko pienen porukan lystiksi, sillä Legendsistä puuttuu se kaksin pelattavan PSP-pelin tärkein yksittäinen ominaisuus: yhdellä kopiolla pelaamisen mahdollistava Game Sharing -toiminnallisuus. Jonkun muun julkaisun kohdalla puutteen voisi ohittaa olankohtautuksella, mutta The Eye of Judgement kamppailee kuitenkin sen saman deterministisiä korttipelejä harrastavan porukan huomiosta, joka ymmärtää laskea kuinka monta Magic: The Gathering -boosteripakkaa kahden The Eye of Judementin hinnalla saa. Myös yhdellä koneella pelattava hotseat-tyyppinen moninpeli loistaa poissaolollaan ilman hyvää syytä.
Audiovisuaaliselta anniltaan The Eye of Judgement ? Legends on ristiriitainen kokemus. Äänipuolella pelin etenemisestä jyrisevä juontaja saa posket punottamaan myötähäpeästä vaikka päässä olisi kuulokkeet. Kiusallista tunnetta paikkaa taustalla pauhaava ylväs orkesterimusiikki, jonka on mahtipontista, muttei kuitenkaan tavalliseen videopelityyliin latteaa. Myös grafiikka jakaa mielen kahtia: varsinainen peligrafiikka, pelilauta ja hahmot, ajavat asiansa mutteivät säväytä. Välianimaatioden manga-henkiset piirrokset ovat erityisen toimivia, mutta pelin varsinaiset tähdet, pelikortit, näyttäytyvät useimmissa ruuduissa hyvin pieninä ja niiden pintatekstuurit ovat puuroisia. Tämä on harmillista, sillä kysehän on kuitenkin viimekädessä korttipelistä.
