The Incredible Adventures of Van Helsing (EE) arvostelussa

Neocore Games on pieni tekijä pelimarkkinoilla. Tästä huolimatta se on julkaissut konsoleille pienen läjän pelejä, vuodesta 2013 lähtien. Nyt on itseasiassa kyseessä uudelleenjulkaisu tästä 2013 vuoden pelistä, The Incredible Adventures of Van Helsing, lisänimellä Extended Edition.

Neocore Games on Bulgarialainen pelifirma ja kiinnostus Draculaan on sitä kautta aika selvä. The Incredible Adventures of Van Helsing nimittäin perustuu Bram Stokerin kirjasta tuttuun Van Helsing tohtoriin. Tohtori itse ei esiinny pelissä vaan hänen poikansa, mikä saa hieman kulmakarvat nousemaan harhaanjohtavan tittelin takia.

Seikkailu alkaa pienen Borgovialaisen kylän avunpyynnöstä Van Helsingille. Isä Helsing ei kuulemma enää vastaa avunpyyntöihin ja tästä syystä poika nappaa keissin itselleen ja lähtee tutkimaan, että mikä siellä nyt on oikeen hätänä. Mukaan lähtee haamu nimeltään Katariina, koska miksi ei, ja yhdessä he kohtaavat kaiken yliluonnollisen mitä vain voi keksiä.

Kirjaimellisesti heti alkumetreillä käy selväksi, että mistä niitä vaikutteita on oikein otettu. Kun Helsing Katariinan kanssa pääsee jalkautumaan, on jo ensimmäiset vihamieliset ihmiset hyppimässä päälle. Nämä kun nirhaa niin kultakolikot hypähtelevät iloisesti taskuita ja silloin tälloin geneerinen miekka tai muu turha tavara. Muutama sata metriä polkuja tallatessa tulee hyvin tutunnäköinen menninkäinen rahasäkkinsä kanssa vastaan. Refleksit välittömästi kertovat, että tämä kultasäkki on menninkäiseltä pöllittävä, aivan sama onko hän saanut rahat rehellisesti vai ei, tarina ei kerro. Ällö pieni otus luonnollisesti pääsee karkaamaan herkkujensa kanssa, mutta todennäköisesti hänet tullaan vielä tapaamaan. Missähän näitä menninkäisiä on aikaisemmin tullut nähtyä? Kyllä, Diablossa! Menninkäinen näyttää jopa niin häikäilemättömän samalta, että voisi kuvitella itse koodinkin olevan kopioitu.

Kumppanukset saapuvat kylään josta kirje on tullut. Pormestarilla on ongelmia ja samoin koko kylänpahasta piinataan jokaiselta ilmansuunnalta. Lehmälläkin on ongelmia. Papin ääni saa naurattamaan. Kaikesta alkaa paistaa pienimuotoinen huumori, mikä on ihan kohtalaista. Katariinakin välillä heittää pientä vitsiä. Tämä kylä, Borgova, on keskiössä sankarin tutkiessa ympäristöä ja putsatessa vihollisia.

Taistelusysteemi toimii yllättävän hyvin, aivan kuten Diablonkin konsoliversiossa. Hieman hämärää on kuitenkin aluksi, sillä kaikkea ei opeteta pelaajalle. Katariinan taistelutaidottomuus rasittaa aluksi, sillä haamu tuntuu olevan aivan liian tyhmä. Katariina tuntuu suurimman osan ajasta toimivan vain tykinruokana ja pienenä hidasteena vihollisille. Tasoja saadessaan, Katariina oppii toimimaan hieman älykkäämmin, mutta aika marginaalista tämä silti tuntuu olevan. Hän ei vain millään opi varomaan hitaiden vihollisten voimakkaita hyökkäyksiä. Suurin hyöty hänestä tuntuu olevan kassien tyhjentämisessä, sillä kaiken kakan voi siirtä Katariinan hameen helmaan ja passittaa hänet myymään rihkamat kylän hölmöläisille. Parin minuutin päästä hän palaa takaisin kahinoihin, kuolemaan. Katariinan tasitelutoimintaa voi muokata mieleisekseen. Hänet voi komentaa taistelemaan samaa vihollista jota Helsing hakkaa tai esimerkiksi vihollista, joka vahingoittaa Helsingiä. Katariinan voi myös komentaa melee hyökkäyksiin tai räkimään pitkän matkan päästä. Näillä asetuksilla ei siltikään tunnu paljoakaan olevan painoarvoa sillä Katariina kuolee lähes varmasti. Taisteluita enemmän tahkotessa alkaa tuntua vain siltä, että yrittää vartioida Katariinaa, kun sen pitäisi olla toisinpäin! Ehkä vaikeustasolla on tähän jotain sananvaltaa, mutta normaalilla tasolla Katariina ei tuntunut olevan kovinkaan normaali. Olisi voinut jäädä kotiin.

Aivan kuten Katariinankin, Van Helsingin taidot ja kyvyt kasvaa tasoja saadessa. Hyvin geneeristä hahmonkehitystä on luvassa, eikä mitään erikoisia innovaatioita löydy. Jokaisen saavutetun tason jälkeen laitetaan pisteet joko elämää antamaan, staminaa, tahdonvoimaa tai manaa lisäämään. On myös mahdollista oppia uusia kykyjä, kuten myrkkyammus ja uusia auroja, jotka ovat passiivisia kykyjä. Nämäkin kaikki tuntuu lähes suoraan kopiodun Diablon kykypuusta. Yksi esimerkki tästä on aikakupla, joka pysäyttää ajan ja kyky muuttua muotoon, jossa vihollinen ei voi tehdä vahinkoa. Mikäli on nähnyt Diablon tai vaikka Torchligh-pelin, osaa myös Van Helsingin metkut. Hahmoluokkia on valittavana kolme erilaista, mutta pelattaessa voi vaihdella kahden väliltä; melee ja pitkän matkan hyökkäykset. Pyssyn voi kätevästi vaihtaa lennossa miekkaan. Sinänsä ei mitään vikaa taistelusysteemissä, mutta ei mitään uuttakaan.

Tasojen saaminen ja tavaran keräileminen on puuduttavaa hommaa ja tässä pelattavuus kärsii eniten. Lähes puolet pelistä menee siinä, kun asetellaan uusia tavaroita sankarin käsiin, jalkoihin ja sormiin ja laitetaan kykyjä kuntoon. Tämä mikronäpertäminen olisi voinut jäädä valinnaiseksi, eli pikanapilla pelaajan olisi mahdollista asettaa kaikki parhaimmat kamat niskaan, mutta kun ei niin ei. Tavaroiden arvo on kuitenkin helposti nähtävissä siitä, että kuinka paljon niistä saa kultaa ja minkä tason ne vaativat pelaajalta. Valitettavasti myös Katariina pystyy käyttämään aseita, joten se tuottaa hieman ylimääräistä näperrystä.

Viholliset ovat myös tuttua huttua. Ihmissusia, pahoja lintuja, menninkäisiä ja pelin edetessä vähän isompia mörköjä. Voimakkaammat vihollisniput ovat sinisiä ja vielä voimakkaammat ovat kultaisia. Tämäkin idea on suoraan kopioitu Diablon maailmasta. Ne vielä toimivat täysin samalla tavalla, eli ovat selkeästi nopeampia kuin normaalit viholliset, mutta tiputtavat myös hieman parempaa tavaraa. Taisteleminenkin näitä vastaan on aivan liian tuttua. Katariina heittää veivit parista iskusta ja tästä alkaa armoton väistely ja juoksentelu ympäri karttaa ja paskarinkiä puiden ympäri. Niin Diabloa kuin vain voi olla.

Peliä voi pelata kavereiden kanssa, mutta tuntemattomia pelaajia on turha yrittää saada mukaan peliin. Ei ainakaan tunnu ketään löytyvän pelistä. Tämä ei sinänsä ole pelinkehittäjän vika. Tavallaan. Tästä syystä se puoli jäi pelistä testaamatta, mutta voi silti olettaa tämänkin osapuolen toimivan kuten Diablossa, eli vihollisen vaikeustaso skaalautuu pelaajien keskimääräisen tason mukaan.

Graafinen ulosanti on Van Helsingiltä erittäin heikoa tasoa. Ei tällaista pitäisi enää PS4 aikakaudella nähdä. Kaiken kukkuraksi pelin lisänimi, Extended Edition, kuulemma tarkoittaa parempaa ulkoista antia PS4 Pro-pelikonsolille. Vaikea kuitenkaan uskoa, kun perinteiselläkin PS4:lla taso on tällaista. Kehitystä ei ole tapahtunut nimeksikään sitten vuoden 2013 julkaisun. Pelihahmojen kasvot ovat täysin tunnistamattomat, kameraakaan ei saa lähennettyä jotta näkisi mitään tarkemmin. Ainoa asia, josta voi pientä kehua antaa, on tulitaikojen efektit. Ne näyttävät kohtalaisen kivoilta, mutta siihen ne kehut sitten jäävätkin. Ääninäyttely on päähenkilön kohdalla tasokasta, Katariinalla on hassu venäläinen aksentti ja sitten ne kaikki muut. Voi luoja. Borgovan kirkkoherra sai kyllä omalla suorituksellaan pienet naurut aikaiseksi.

Hieman hämärä julkaisu kaikin puolin, sillä kehitystä ei ole millään osa-alueella vaikka alkuperäisellä julkaisulla on jo muutaman vuoden rypyt. Grafiikka on paikoittain häiritsevän sekavaa ja epätarkkaa, ääninäyttelyssä on muutamia huteja, tarina ei jaksa kiinnostaa ja kaikkein tärkeintä, itse pelattavuus ontuu. Kun näpertää valikoissa taikoja hahmoilleen puolet peliajasta niin mielenkiinto lakkaa. Pelin edetessä tämä helpottuu, mutta alkutaival on aivan liian raskas. Pelin hintalappu ei ole huono, mutta tätä kuollutta hevosta on piiskattu jo tarpeeksi.