The Incredible Hulk - The Official Game arvostelussa

Vaikka menneisyydestä löytyy poikkeuksiakin, voinee sanoa sääntönä, että minä en pidä lisenssipeleistä, eivätkä lisenssipelit pidä minusta. Etenkin Hollywoodin ehtymätön supersankari-boomi on ollut omiaan tuottamaan huolimattomasti sutaistuja oheistuotepelejä, joita ei parhaalla tahdollakaan voi luonnehtia muuksi, kuin innokkaimpien fanien tylyksi rahastukseksi. Edes aiheiden loppuminen ei tyrehdytä tämän Hollywood-vetoisen lypsykoneen toimintaa, vaan kun jokainen 60-luvun puolituntematon sarjakuvasankari on koluttu luita myöten puhtaaksi, on aika palata vanhoihin. Uudelleenkäsittelyyn on päätynyt loistavalla tavalla nahkansa luoneen Batmanin ohella nyt myös vihreä raivopää, Hulk. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta jos lisenssipelistä pitäisi jotain päätellä, on uudistus mennyt nappiin, kuin Danske Bankin järjestelmäpäivitys.

Mikäli sarkasmini jättää kylmäksi, niin sanotaan se varmuuden vuoksi ihan suoraan: The Incredible Hulkin pc-versiointi on pahinta sontaa sitten vuoden ’93 Isle of The Deadin. Vaikka modernissa peli-pc:ssä riittäisi tehoja enemmän, kuin PS3:ssa ja Xbox 360:ssä yhteensä, on käännöksen pohjaksi valittu pilalle karsittu Wii-/PS2-versio. Ainoa keksimäni järkiperuste ratkaisulle on se, että tällöin ei tarvitsisi nähdä liikaa vaivaa grafiikkakoneiston optimointiin. Teoria istuisi ainakin kokonaiskuvaan hyvin, sillä käännöstyö vaikuttaa kaikin puolin siltä, ettei siihen ole haluttu käyttää aikaa saatika rahaa. Pientä esimakua antaa jo pelin alkuvalikko, jota ohjataan varsin epäintuitiivisesti, nuolinäppäimillä, hiiren vasemmalla napilla ja escapella. Kun tässä valikon irvikuvassa onnistuu lopulta hoipertelemaan riittävän syvälle, tajuaa että pelistä puuttuvat tyystin säädöt grafiikan yksityiskohtaisuudelle ja kontrolleille. Resoluutiota voi sentään muuttaa pelin ulkopuolisesta konfigurointiruudusta ja jottei joku pilkunviilaaja takerru kontrollisäätöjen puutteeseen, niin mainittakoon että mukana on myös erillinen, huonoa vitsiä muistuttava työkalu näppäimistökartan muovaamiseen. Jälkimmäinen edellä mainituista on niin järkkyä tavaraa, etten malttanut olla napsaisematta siitä kuvakaappausta. Se puhukoot puolestaan.
Jeesusteipillä ja hammastikuilla kokoon parsitusta konfiguraatiovalikosta valittaminen olisi melko pikkumaista, ellei The Incredible Hulk olisi myös pelinä niin provokatiivisen hirvittävä ilmestys. Peliä suunnitelleet visionäärit ovat ilmeisestikin halunneet lopputuloksen muistuttavan viime vuonna ilmestynyttä Transformers – The Gamea, sillä ruudulla riehuva Hulk ja aivan roskalaatikkotason toteutus pois lukien, peli on kuin sen ilmetty kopio. Ideana on siis jolkotella pitkin avointa New Yorkia, hoidellen sinne tänne putkahtelevia tehtäviä ja pistäen pahiksia kylmäksi nyrkit heiluen. Välillä kiipeillään talojen seinillä ja harrastetaan pienimuotoista tasohyppelyä New Yorkin katoilla, mutta enimmäksen keskitytään läpsimään ympärillä kärpäslauman tavoin pörrääviä vihollisia. Konseptin varsinainen koukku piilee kuitenkin tuhoutuvassa pelimaailmassa; taloja, autoja ynnä muuta rekvisiittaa voi ja jopa rohkaistaan pistämään päreiksi. Autot, nakkikioskit ja ihmiset kelpaavat heittoaseiksi. Lampputolpilla voi lyödä ja isoja asfalttisiivuja voi käyttää kilpenä.

Tuhon aiheuttaminen peleissä on perinteisesti hauskuuttanut mikäli a) rikottavaa on tarpeeksi, b) hävityksen jälki on näyttävää. Hulk epäonnistuu näissä tavoitteissaan surkeasti, sillä pelin temmellyskenttänä toimiva New York on paitsi sanoinkuvaamattoman ruma, myös tyhjää täynnä. Rikottavaa ei kertakaikkiaan ole riittävästi ja sen vähäisenkin ihmis- ja autoliikenteen tarkoitus on ilmeisestikin herättää hilpeyttä arvaamattomalla (lue: bugisella) käytöksellään. Jo heti ensikosketus kadun elämään veti allekirjoittaneen hiljaiseksi: “tiuhaan” liikennöity tie vilisi monen korttelin matkalta pelkkiä takseja, joiden reaktio juoksuvauhdilla etenevään viherjättiin vaihteli paniikinomaisesta seinään ajamisesta, sanoinkuvaamattoman koomiseen poukkoiluun kaistojen välillä. Ne muutamat, jotka jäivät jalkoihin, räjähtivät kosketuksesta, tai lipuivat tyynesti pelihahmon läpi. Elävän ja hengittävän kaupungin illuusiota, eivät myöskään parantaneet päämäärättömästi edestakaisin seilaavat jalankulkijat, miehittämättömät nakkikioskit, saati noin korttelin päähän ulottuva piirtoetäisyys, joka saa koko kaupungin näyttämään siltä, kuin se olisi sinisen myrkkysumun vallassa.

Pelimaailma ja grafiikka eivät ole The Incredible Hulkin ainoita riippakiviä, vaan tuijottipa siinä mitä osa-aluetta tahansa, tuntuu kuin pakettiin olisi eksynyt lopullisen pelin sijasta joku vuoden takainen kehitysversio. Tämä pätee niin vihollisten tekoälyyn, tarinankerrontaan, kuin pelin muka-minimalistiseen ääniraitaankin. Tekoälyltä en paljoa odottanutkaan, mutta pikselöidyn kuvan taustalla monotonisesti tarinaansa kertova päähenkilö ja epämääräisiin rumpurytmeihin taantunut taustamusiikki, kielivät kyllä siitä, ettei “laadukkuus” ole ollut tässä projektissa se tuotantotiimin päällimmäisin arvo. Tehtäväsuunnittelusta voi sentään syyttää ihan puhdasta mielikuvituksettomuutta, sillä siellä toistuvat kaikki jo moneen kertaan huonoiksi havaitut kliseet aikarajallisista juoksutehtävistä, yksiselitteisin turhauttaviin suojelutehtäviin. Toki, suurin osa tehtävistäkin on pelkkää yksitoikkoista vihollispieksäntää, hienoisesti eri vaatteissa, mutta koska tämäkään ei ole kovin hauskaa, jää lohtu laihaksi.
Loppukaneettina voisi todeta, The Incredible Hulkin olevan kevyesti huonoin pelaamani peli moneen vuoteen. Se on toteutukseltaan niin keskeneräinen, että tekisi mieli nauraa, mutta hymy hyytyy, kun muistaa että joku raukkaparka on erehtynyt tästä pelistä ihan maksamaankin. Jos haluaa kokea ne halvat, pelin ö-toteutuksesta, irtoavat naurut, suosittelen kuvakaappausten katsomista ja Youtubea. Vitsi muuttuu vanhaksi noin viidessä minuutissa, jonka jälkeen on hyvä unohtaa koskaan kuulleensa tästä hirvittävästä pelinkuvatuksesta.