The Last of Us arvostelussa

Usein kuulee sanottavan, että parhaat pelit ilmestyvät vasta kunkin konsolisukupolven viimeisinä vuosina, kun pelintekijät ovat oppineet ottamaan raudasta kaiken irti. En ole aivan varma allekirjoittaisinko noin karkeaa yleistystä, mutta onhan se myönnettävä että harppaus ICO:sta Shadow of the Colossukseen tuntuu valovuodelta, ja että The Sly Trilogyn ensimmäinen ja viimeinen osa ovat kuin eri konsoleilta. Todistusaineistoa kerryttää nyt myös mainioilla Uncharted-peleillään ryhdistäytyneen Naughty Dogin tuorein toimintaseikkailu, The Last of Us.

The Last of Us vie pelaajan synkkään lähitulevaisuuteen, jossa läntisen sivistyksen kohtaloksi ovat koituneet zombiet. Epidemian takaa paljastuu mystinen sieni-infektio, joka aiheuttaa ensioireinaan hulluutta ja silmitöntä raivoa, pidemmällä altistuksella pelottavampia mutaatioita. Sivilisaatio vetelee viimeisiään, selviytyjien sinnitellessä joko totalitaristisesti johdetuissa leireissä tai ryöstömurhaten toisiaan menneen maailman raunioissa. Näissä lohduttomissa maisemissa seurataan Joelia, kyynistä keski-iän tuolle puolen varttunutta salakuljettajaa sekä Ellietä, Bostonin karanteenivyöhykkeellä kasvanutta 14-vuotiasta tyttöä, epätoivoisella taipaleellaan halki Yhdysvaltojen.

Pelin juonesta on vaikea sanoa mitään tekemättä karkeita paljastuksia, paitsi sen että se on mainio. Kliseitä ei vältellä, eikä käsikirjoitus vakuuta yrityksissään käsitellä moraalin harmaita sävyjä, mutta ei se mitään – tarina ei oikeasti kerrokaan hyvistä, pahoista tai zombeista, vaan Elliestä ja Joelista. Ilmiömäisesti kirjoitetun ja näytellyn duon suhde kehittyy uskottavasti, huomioiden kumpaisenkin motivaatiot ja luonteet. Illuusiota vahvistaa hahmojen yhteistoiminta itse pelissä; pelajaa seisoo visusti Joelin saappaissa, mutta Ellie elää vahvasti mukana, olipa kyse sitten zombie-lauman keskellä hiiviskelystä, väkivaltaisesta yhteenotosta selviytyjien kanssa, tai edesmenneiden asukkaiden päiväkirjamerkintöjen kommentoinnista. Varsinaiset juonitapahtumat tuntuvat lähes epäolennaisilta kaksikon touhuja seuratessa.

The Last of Us on pelinä Naughty Dogin aiempaa Uncharted-sarjaa karumpi ja maanläheisempi. Poissaolollaan loistavat niin uppoavat matkustajalaivat, syöksyvät lentokoneet kuin muutkin miljoonan dollarin Hollywood-vaikutteiset kulissit. Niin myös massiiviset, tahatonta farssia lähentelevät räiskintäkohtaukset. Tilalla on mukava sekoitus samoilua luonnon rapistamissa raunioissa, varusteiden etsintää ja pieniä mutta intensiivisiä yhteenottoja. Jälki on monella tapaa kaunista ja tunnelmaa voisi leikata veitsellä.

Kireimmät fiilikset tulevat taisteluissa, sillä henki on herkässä, ammukset kortilla ja asetelmat epäreiluja. Olipa vastassa sitten ihmisiä tai zombeja, on hiiviskely paras henkivakuutus. Kohtaamiset ovat kuin puzzleja, joissa harhautellaan, piilotellaan ja tapetaan kaikessa hiljaisuudessa. Jos ja kun homma riistäytyy käsistä, saattaa karkuun juokseminen olla paras – joskus jopa ainoa – keino selviytymiseen. Yksittäinenkin vastustaja voi olla vaarallinen ja osa zombeista iskee hampaansa naamaan ilman mahdollisuutta itsepuolustukseen. Avoin taistelu useampaa vihollista vastaan on yleensä merkki epäonnistumisesta, jonka hinta mitataan terveytenä ja varusteina.

Yhteenotot ovat myös huomattavan väkivaltaisia. Päätä isketään pöydänkulmaan, tiiltä naamatauluun, eikä ihmiskilveksi napattua vihollista voi edes päästää käsistään teloittamatta. Yleisesti ottaen en ole videopeliväkivallan ystävä, mutta The Last of Usin maailmaan raadollisuus sopii. Tappaminen tuntuu enemmän ikävältä välttämättömyydeltä, kuin keskenkasvuisten tekijöiden harhautuneelta käsitykseltä aikuisuudesta. Tuoreimman Tomb Raiderin suunnittelijoilla olisi tästä pari asiaa opittavana.

Seikkailussa on toki muutakin sisältöä kuin tappaminen. Iso osa pelistä menee Ellien ja Joelin tutkiessa ympäristöjään ammusten ja muiden käyttökelpoisten tarvikkeiden varalta. Raunioiden penkomisella on selvä pelillinen funktio, sillä Joel osaa rakennella irtorojusta kertakäyttöhyödykkeitä aina naulapommeista puukkoihin. Tasosuunnittelu on sopivan väljää ja etenemisreittejä runsaasti, mikä vahvistaa seikkailun tuntua ja tarjoaa taktikoinnin mahdollisuuksia sekä taistelussa että hiiviskelyssä.

The Last of Us on muultakin pelisuunnittelultaan vahva esitys. Taistelu on tarkoituksella vähän tahmeaa, ampuminen epätarkkaa ja suojien takana kyykistely välttämätöntä. Hiiviskelyosioita helpottaa Joelin lepakkomiesmäinen kuulo, joka piirtää läheisten vihollisten siluetit seinien läpi. Tekoäly vaihtelee vakuuttavasta kömpelöön. Viholliset, etenkin ihmiset, osaavat pelata yhteen ja mm. kiertää pelaajaa. Elliellä on sen sijaan paha tapa seisoskella tien tukkeena tai vähintäänkin hiiviskellä näkyvästi. Viholliset ovat Ellien suhteen onneksi melko puusilmäisiä ja hyvä niin – mikään ei ärsyttäisi yhtä paljon kuin pelaajan puolesta mokaileva tekoäly.

Yksinpelin mekaniikat kääntyvät hienosti myös verkkopelin puolelle. The Last of Usista löytyy kaksi toisistaan hieman eroavaa joukkuemoodia, jossa otetaan selviytyjästä mittaa neljän pelaajan jengeissä. Moodien erona on se, että toisessa pelataan useampi matsi kertakuolemilla ja toisessa joukkueella on yhteinen kasa lisäelämiä. Hahmot liikkuvat verkkaisesti ja hidas tempo saa pelaamisen tuntumaan hieman tavallisia tusinaräiskintöjä taktisemmalta. Jos The Last of Usin tarina kiinnostaa, kannattaa nettipeli ehdottomasti tsekata. Varoisin silti suosittelemasta sitä puhtaasti online-tarjontansa puolesta, sillä sisältöä on lopulta niukanlaisesti.

Modernit konsolipelit ovat audiovisuaalisilta puitteiltaan saavuttaneet viime vuosina sellaisen kypsyysasteen, etten normitapauksessa enää jaksa edes kommentoida grafiikkaa tai ääniä. The Last of Usin kohdalla teen kuitenkin poikkeuksen, sillä valtoimenaan rehottava luonto, kaupunkien tulvivat kadut ja kauas piirtyvät maisemat loksauttivat leukoja kerran jos toisenkin. Todellinen katseenvangitsija on kuitenkin hahmoanimointi, joka pursuaa pieniä uskottavia yksityiskohtia. Sellaiset jutut kuten ahtaissa paikoissa seinään tukeutuva Joel tai silmänsä lumipyryltä suojaava Ellie saavat hahmot näyttämään ja tuntumaan ihan oikeilta ihmisiltä. Pelikoneistolla esirenderöidyt välianimaatiot antavat puolestaan pienen väläyksen siitä huikeasta maailmasta, johon uuden polven konsolit tulevat meidät toivottavasti johdattamaan.

The Last of Us on sanalla sanoen säväyttävä peli. Siinä missä Unchartedit edustivat valtavia kehitysaskeleita interaktiivisessa tarinankerronnassa, pistää The Last of Us kaikki paukkunsa hahmoihin, mainioin lopputuloksin. Joelin sekä Ellien tarina on inhimillinen, uskottava ja kaiken lisäksi sillä on hieno päätös. En muista milloin olisin viimeksi pelannut peliä, joka ansaitsisi näin selkeästi jokaisen viidestä tähdestään.