Daedalic Entertainment ja studion omistava ranskalainen pelijulkaisija Nacon iskivät yhdessä kultasuoneen, kun saivat käsiinsä The Lord of The Ringsin -pelilisenssin. Tai niin olisi voinut luulla.
Suurin Lotr-elokuvien huuma on ehtinyt laantua jo vuosia sitten, mikäli mobiili- ja facebookpelejä ei lasketa mukaan. Vuonna 2012 Hobbit-trilogian yhteydessä julkaistiin vain Lego Hobbit -peli ja vuonna 2014 näkivät päivänvalon ei-elokuvalliset, mutta kehutut Middle-earth: Shadow of Mordor ja kolme vuotta myöhemmin sen jatko-osa. Sen jälkeen Keski-Maan rintamalla on ollut hiljaista ja Amazonin melko tuore striimaussarja The Lord of the Rings: The Rings of Power ei ole sekään lisenssipeliprojekteja keneltäkään kirvoittanut.
Siksi olikin hassua, että juuri nyt Daedalicilta tulee ulos peli nimeltä The Lord of the Rings: Gollum. Nimensä mukaisesti tällä kertaa keskitytään yksinomaan Gollumin eli entisen Hobitti-Smeagolin, elokuvista tutun taikasormuksen mustuttaman olion elämän ja sooloseikkailuiden ympärille.
Niille, jotka eivät tarinaa muista tai tunne, seuraavassa pieni kertaus. Kaksi vuosituhatta sen jälkeen, kun isossa taistelussa lordi Sauronin kukistanut kuningas Isildur sai haltuunsa kaikkein voimakkaimman, Sauronin itsensä takoman Sormuksen ja lopulta menetti sen, saa sen haltuunsa hobitti nimeltä Smeagol, joka taasen häädetään tapahtumien yhteydessä tekojensa vuoksi maanpakoon Sumuvuorille.
Sormus hiljalleen korruptoi hobitin neljänsadan vuoden mittaisen Sumuvuorireissun aikana, muuttaen tämän raakaa kalaa syöväksi Klonkuksi. 60 vuotta myöhemmin Bilbo Baggins seikkailee vuorilla, löytää ja ottaa Klonkun kauan hallussaan pitämän, mutta hetkellisesti kadottaman Sormuksen. Klonkku ja Bilbo tapaavat luolassa, josta sormus löytyi, mutta vasta jälkeenpäin Klonkku hoksaa Bilbon löytäneen ja vieneen hänen kadottaman Sormuksen. Klonkku yrittää jäljittää Bilboa, mutta epäonnistuu. Mordorin alueella liikkuessaan Klonkku löytää Cirith-Ungolin portaat ja kohtaa vaarallisen jättihämäkin Shelobin, mutta jää henkiin, vain tullakseen vangituksi Sauronin kätyreiden asuttamaan Barad-dûrin tornimaiseen linnakeeseen. Barad-dûrissa Klonkusta kidutetaan ulos kaikki tieto Sormuksesta ja sen sijainnista.
Ensimmäisen elokuvatrilogian tapahtumat on esitetty kertaalleen ihan onnistuneesti jo muun muassa EA:n toimesta 2000-luvun puolivälin toimintapeleissä. Daedalic on syystä tai toisesta halunnut tehdä pelin, joka keskittyy nimenomaan juurikin sellaisiin hetkiin, joita ei ole muissa peleissä eikä edes itse elokuvissa näytetty – kun Klonkku seikkailee Mordorissa ja jää vangiksi. ”Mitä Klonkun arkiseen elämään kuuluu tämän ollessa Barad-dûrin syövereissä?”
Onhan Klonkku kieltämättä hahmona traaginen ja samalla melkeinpä yhtä keskeinen osa Tolkienin tarinoiden kulkua ja ratkeamista kuin Tähtien Sodan droidi R2-D2 on ollut George Lucasin tarinoissa, mutta hahmona Klonkun kiehtovuus ja moniulotteisuus on kuitenkin melko rajoitettua sorttia – ketä oikeasti voisi kiinnostaa Klonkun yksinäiset puuhastelut yhtään sen enempää, kuin mitä olemme jo saaneet lukea ja nähdä elokuvista? Mitä muuta kerrottavaa ylipäätään olisi?
Tällaiset keksityt lisätarinat olemassa olevan lähdemateriaalin ympärille ovat aina vaarassa sortua huonon fanifiktion polulle – Gollum-pelin kokemattomilla käsikirjoittajilla onkin ollut kova pala purtavanaan. Samalla kokonaisen pelin rakentaminen vain yhden hahmon ympärille on oma riskinsä sekin, kun tukemassa ei ole muita Taru Sormusten Herrasta -tarinoista tuttuja ja tärkeitä hahmoja.
Muutamalla sanalla sanoen The Lord of the Rings: Gollum tuntuu juurikin huonolta fanifiktiolta, jonka olemassa ololle videopelinä on vaikea keksiä mitään kunnollista järkiperustetta. Jo ennen julkaisua pelistä sähköpostiin valuneet lehdistötiedotteet olivat sellaisia, joita allekirjoittanut on harvoin pitkän peliarvostelijauransa aikana lukenut. Valtaosa pressitiedotteiden sanoista oli omistettu Tolkienille ja The Lord of the Rings -saagan hehkuttamiselle kokonaisuutena. Vain muutamilla sivulauseilla mainittiin puolilineaarinen pelattavuus ja Klonkun seikkailut Mordorissa. Tiedotteista oli vaikea saada mitään kunnollista kuvaa Gollumin pelimekaniikan ytimestä tai sen ominaisuuksista. Lopullisen pelin kokeileminen kertoi pian syyn tähän, miksi siitä kertominen jo lähtökohtaisesti oli PR-väelle niin vaikeaa.
Minkälainen genrepeli Gollum sitten on? Kyseessä on kiipeilypainotteinen hiiviskelypeli, jossa on mukana ripaus yksinkertaista tehtävänsuorittamista ja jossa Klonkku-Smeagolin kaksijakoisuus on valjastettu pelilliseksi elementiksi. Pelaaja saa päättää erilaisissa vastaan tulevissa tilanteissa nojaudutaanko enemmän pahan Klonkun suuntaan, vai yritetäänkö olla hahmoille ystävällisiä Smeagolin tapaan. Kun puoli on valittu, pitäisi vielä yrittää nahistella oman mielensä kanssa valittu mielipide lukituksi valitsemalla oikeita vastausvaihtoehtoja peräjälkeen. Pelaajan asettuminen Klonkuksi tai Smeagoliksi keskusteluissa ei kuitenkaan lopulta näkyvästi tunnu vaikuttavan pelissä suuntaan tai toiseen – tarina etenee joka tapauksessa.
Vain kymmenen lyhyen luvun mittaisen, unettavan tylsän tarinan aikana Klonkku hyppii kuolettavien kuilujen ylitse ja kiipeilee akrobaattisesti ja juoksentelee pitkin seiniä, jopa niinkin ansioituneesti ja taidokkaasti, että itse Lara Croft olisi konttaajalle kateellinen.
Välillä saadaan suoritettavaksi jotain kaivosorjan rooliin sopivaa puuhastelua työnjakajaörkiltä, kuten tappavien kalojen ruokkimista tai sinne tänne kuolleiden orjien tunnuslaattojen keräämistä. Loputtomat laavamaiset ja puolipimeät kaivosmaisemat ovat lineaarisia ja etenemisreittejä on yleensä se tasan yksi – ei peli mikään puolilineaarinen kokemus tasosuunnittelunsa osalta ole.
Kaikki kiipeiltävät alustat on selvästi havainnollistettu ja eroteltu muusta ympäristöstä joko sillä perinteisellä valkoisella kiipeilymaalilla tai jollain muusta erottuvalla ja näkyvällä pinnoitteella, kuten kiipeiltävällä juustoraastinmetallilla tai kallioruoholla. Paikoitellen pelissä kohdataan partioörkkejä, joiden ohi ei niin vain kävelläkään – tällöin hiiviskellään tavoin, joka muistuttaa paljolti A Plague Tale -sarjaa. Hiiviskellään ympäristöstä riippuen joko hahmon riittävästi kätkevissä pusikoissa tai pimeyden verhon suojaamana huoneen nurkkaa käyttäen tai pöydän alla kontaten. Joskus harvoin sammutellaan eteen sattuvia soihtuja ja nakellaan kiviä örkkien harhauttamiseksi. Ihan mielenkiintoisena yksityiskohtana Klonkku muuttuu mustaksi, aina kun tämä on piilossa vääriltä katseilta.
Tekoäly on kuitenkin tyhmääkin tyhmempää ja usein Klonkun paljastumisen jälkeen hetkellinen odottelu nurkan takana piilossa saa vartijoiden mielenkiinnon katoamaan ja ei muuta kuin uutta yritystä kehiin. Joskus voidaan kuristaa vartija takaapäin selässä roikkumalla ja kolmionappulaa painamalla, mutta kypärällisiä vartijoita ei voi kukistaa – kuten ei voinut A Plague Talessakaan sellaisia ampua ritsalla. Klonkun jäädessä kiinni on peli hetimmiten ohi. Joskus game over tulee jo siitä, että joku näkee pelaajan. Joskus vasta sitten, kun örkki saa pelaajan kiinni.
Jotta pelaaja ei pääsisi lukuja ja samalla koko peliä liian nopeasti lävitse, on Gollum-peliin työnnetty erilaisia hidastajia. Klonkku elää orjakaivoksissa päivä kerrallaan ja aina lopuksi pelaajan on aivan pakko kävelyttää Klonkku takaisin omalle paikalleen, omalle ikkunansa luokse pötköttämään vankien ”asuntolaan.”
Uusi aamu valkenee ja homma jatkuu – uudet kiipeilyt, uudet hiiviskelyt ja uutta tylsää työtehtävää tylsien hahmojen höpötysten saattelemana. Kaivoshommia johtaa perinteinen muita pahempi pahis, joka on tällä kertaa joku tummiin pukeutuva nainen ja kulkee nimellä ”Julma Nainen.” Klonkku ystävystyy tarinan aikana muutamien muiden orjien, muun muassa Hauraan Miehen kanssa. Moneen otteeseen pelaaja pakotetaan myös kävelemään näiden kanssa yhtä matkaa jotain orjan tehtävää suorittamaan. Luonnollisesti kaikki muut ovat hitaita kävelemään, joten pelaaja kulkee hitaamman tahdissa. Pakotetun kävelemisen ohella pelistä löytyy runsaasti pelaamista katkovia, välillä täysin turhiakin pelin moottorilla tehtyjä rujoja välipätkiäkin. Pelataan muutaman minuutin kestoinen etappi, katsotaan välipätkä, kävelytetään Klonkkua jonkun toisen hahmon seurassa, katsotaan välipätkä, kiipeillään ja hypitään jonkin aikaa ja sitten taas välipätkää. Välillä pitää kulkea hitaan kaivoshissin kyydissä. Onneksi suurimman osan välipätkistä saa sentään ohittaa.
Gollum-pelin kontrollit sinänsä ovat melko hyvin toteutetut – osa-alueena kenties pelin parasta antia. Klonkun liikuttelu ja juoksuttaminen yleisellä tasolla on jopa suhteellisen sulavaa, jopa ne kiipeilykontrollitkin, vaikka hetkittäin pelikamera joissain kiipeilytilanteissa kenkkuileekin ja muutamaan otteeseen voi mennä sormi suuhun, mistä kohtaa pimeässä kaivoksessa pitäisi seuraavaksi kavuta ylös, eivätkä kaikki hyppely- ja kiipeilykohtaukset ole aina pelaajaystävällisiäkään. Navigoimiseen auttaa Klonkun erikoisnäkö, jonka voi aktivoida L1-nappulaa painamalla. Kuva muuttuu mustavalkoiseksi, korostaen viholliset punaisella ja oikea navigointisuunta näkyy oransseina juovina. PS5-version osalta missattu tilaisuus on ehdottomasti se, että peliohjaimen haptisia liipaisimia ei ole hyödynnetty mitenkään. Värinä on jopa suorastaan mitään sanomatonta, kun se olisi voinut parhaimmillaan olla tunnelmallista ja tuntuvaa Klonkun tassuttelua. Haptista palautetta ei ole kuitenkaan osattu tai jaksettu hyödyntää.
Audiovisuaalisesti The Lord of the Rings: Gollum on epäonnistunut tekele. PS5-peliksi Gollum nimittäin näyttää todella rumalta – yhtä rumalta kuin hahmo jota peluutetaan. Grafiikassa ei juurikaan ole hurraamista, vaikka pohjalla hyrrää UE4-moottoriu. Minkäänlaista oikeaa laatueroakaan ei synny, vaikka laittaisi päälle ruudunpäivityksen osalta nopeimman performance-asetuksen tai vastaavasti eniten detailia tarjoavan ja säteenseurannallakin mukamas varustetun asetuksen. Performance tarjoaa aavistuksen nopeamman ruudunpäivityksen, mutta siinä ne erot.
Viiden ja kuudenkymmenen euron hintaiseksi PS5-peliksi on suorastaan pöyristyttävää, että ruudulle työnnetään PS3-konsolin tasoista grafiikkaa, vaikka ajoittain sieltä täältä pientä hienompaakin yksityiskohtaa saattaa esiin putkahtaa – nämä pienet häivähdykset ovat kuitenkin ehdottomasti vain ympäristögrafiikoissa, eikä missään vaiheessa hahmografiikassa. Sivuhahmot näyttävät kamalan rujoilta ja vaikka Klonkun kroppa sinänsä näyttää varsin eläväiseltä ja animoinnin osalta ja melko tarkalta mallinnukselta elokuvaversioon verrattuna, on hahmoparan naamavärkki ikävä kyllä vähän pielessä – lyhyesti sanottuna kasvonpiirteet ovat vääränlaiset ja se pilaa siten kokonaistoteutuksen.
Siinä missä Andy Serkisin näyttelemä Klonkku oli elokuvissa samaan aikaan ruma, mutta samaan aikaan eläväinen ja hienosti ilmehtivä persoona, on peli-Klonkulla liian suuret silmät sekä vähäiset ja kankeat eleet ja ilmeet, minkä lisäksi päässä roikkuvat harvat hiukset näyttävät karkeilta. Hahmon epäonnistunut kokonaistoteutus johtaa siihen, että pelaaja peluuttaa jo valmiiksi tylsää hahmoa, joka vielä näyttääkin tylsältä, jota kohtaan ei synny minkäänlaista etäistäkään sympatiaa tai sidettä.
Kenties kyseessä on ollut silkka osaamattomuus mallintaa elokuva-Klonkun kasvoja peliin, mutta homma ei vaan toimi. Ehkä sataprosenttista mallinnusta ei ole saatu edes käyttää, koska etäisesti elokuva-Klonkku näyttää Andy Serkisiltä itseltään. Pelissä vilahtava Gandalf esimerkiksi ei näytä edes etäisesti Ian McKelleniltä ja kulkee muutenkin vain nimellä ”velho.” Nimeämispolitiikan ymmärtäisi vielä, jos nämä olisivat Klonkun itsensä keksimiä nimiä, mutta kun Julman Naisen isä on Kynttilämies, jollaiseksi tytärkin isäänsä pelissä ääneen kutsuu. Kynttilämiehen esimies on Sauronin Suu.
Andy Serkisin mukanaan tuoma ääninäyttely olisi pelastanut pelin fiiliksestä ainakin pienen osan, mutta eipä oikeaa ääntäkään ole mukaan saatu. Korvikkeena tarjoillaan melko tuntematon, mutta jonkin verran äänityötä tehnyt Wayne Forester, joka yrittää parhaansa, mutta ehkä yrittää myös samalla liikaa kuulostaa Serkisiltä. Hahmon ähinä kuulostaa väkinäiseltä, Smeagol-äänen ollessa hieman ärisevää Klonkkua parempi. Toisaalta miehen puhuttavaksi annettu dialogikin on pääosin tarpeetonta precious-roskaa.
The Lord of the Rings -elokuviin musiikit säveltäneen Howard Leslie Shoren kaunis ääniraita loistaa sekin poissaolollaan. Melkein voisi sanoa, että sen mukanaan tuoma vivahteikkuus on yhtä tärkeä osa kokonaisuutta Lotr-elokuvissa, kuin John Williams Indy ja Star Wars -saagoissa. Gollumissa tilalla on musiikkia, joka ei sinänsä ole huonoa erotettuna omaksi elementikseen, mutta joka ei vain sovi Lord of The Ringsin universumiin tai tunnelmaan lainkaan. Jos Gollum osittain muistuttaa A Plague Talesta, niin sitä tekee myös painostava viulumusiikki. Silloin kun ääniraita ei kuulosta Plague-peleiltä, se alkaa kuulostamaan aivan väärällä tavalla Alien-elokuvan hyytävältä Jerry Goldsmithiltä.
The Lord of the Rings: Gollum tuntuu pelatessa siltä, että se olisi kenties voinut olla ihan toimivakin hiiviskelyä ja pientä kiipeilyä tarjoava osio jossain The Lord of the Rings -teemaisessa pelissä, muiden hahmojen peluutuksia tauottavana välipalana, mutta kokonaisena pelinä sen itseään toistava, mielikuvitukseton pelattavuus tylsissä ja visuaalisesti kolkoissa maisemissa tylsien sivuhahmojen ja huonon tekoälyn ympäröimänä ei kanna pitkälle. Kokemattomien kirjoittajien tarinaan ole osattu puhaltaa oikeastaan minkäänlaista innostavaa seurattavaa tai koettavaa ja siksi Klonkku klenkkaakin pahasti.
Loppusanat
The Lord of the Rings: Gollum on pitkästä aikaa pelijulkaisu, joka tuntuu jo lähtökohtaisesti tarpeettomalta. Ei Gollum aivan pelikelvoton ole, itse asiassa bugeja ei juurikaan tule vastaan ja kontrollitkin ovat ihan toimivat, mutta mielikuvitukseton pelimekaniikka toistaa pahasti itseään, peligrafiikka on rumaa, tarina on yhdentekevä ja Klonkku hahmona vain kalpea häivähdys Andy Serkisiä.
