Jokaisella kulttimaineeseen nousseella sarjalla, elokuvalla tai elokuvasarjalla on se oma hetkensä valokeilassa, tämän jälkeen, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ne joko jäävät ihmisten mieliin ikuisesti tai painuvat unholaan. Kulttiesimerkkejähän ovat muun muassa The X-Files, Taru Sormusten Herrasta trilogia, Star Wars -trilogia ja The Matrix-trilogia. Näistä jälkimmäinen tosin on sinänsä muista edellä mainituista poikkeava, että Matrix -trilogiasta piti tulla uusi kulttistatuksen saavuttava elokuvasarja, mutta kuinkas kävikään. Suurin osa yleisöstä kaikkosi varsin keskinkertaisen kakkososan jälkeen ja kolmannen, Revolutions -nimisen elokuvan menivät innolla katsomaan vain hartaimmat fanit. Omalla kohdallani Matrix -sarja painui unholaan kakkosen jälkeen. Revolutionsin kohdalla en ole vieläkään saanut itseäni raahattua videovuokraamoon, tai kauppojen alelaareille, joista elokuvan nykyään voi jo bongata. En siis ole kolmatta osaa vieläkään katsonut. Ehkä pitäisi.
The Matrix: Reloaded -elokuvan nähneet valittelivat aikanaan elokuvan hömppämäisyydeksi muuttumisen(Neon kyky lentää jne.)lisäksi sitä, että elokuva muistutti liikaa ensimmäistä osaa ja että “Matrix-efektiä” hyväkseen käyttävät elokuvan taistelut oli jo nähty ensimmäisessä osassa, jonka takia jatko-osan olisi pitänyt keksiä jo jotain hieman erilaista. Ehkäpä onkin vaikeaa rakentaa kokonaista elokuvatrilogiaa yhden efektin varaan ja ehkäpä tämä muutenkin voi toimia paremmin vaikkapa pelinä useammassa jatko-osassa. Ensimmäisen Matrix-elokuvan ilmestymisen jälkeen kyseistä “Matrix-efektiä” on käytetty sittemmin useaan otteeseen niin peleissä kuin elokuvissakin kyllästymiseen asti.
Yksi efektiä käyttävistä peleistä oli vuonna 2003 julkaistu, Matrix -elokuviin perustuva lisenssipeli nimeltä Enter The Matrix. Kuitenkin kiireinen aikataulu saada peli ulos samanaikaisesti The Matrix: Reloaded -elokuvan kanssa, sekä kehittäjätiimin kokemattomuus uuden pelimoottorin parissa johtivat siihen, että peli oli erittäin surkea. Game Realityn arvostelussa tämä paljon hehkutettu peli sai vain 2½ tähteä. Epäonnistumisesta huolimatta pelin kehittänyt Shiny Entertainment sai uuden mahdollisuuden tehdä toisen Matrix-pelin ja tämän kertaisessa arvostelussamme otetaankin selvää siitä, millainen peli on The Matrix: Path Of Neo.
The Matrix: Path Of Neo on nimensä mukainen tekele. Siinä missä Enter The Matrix -pelissä seurattiin Nioben ja mikä-sen-nimi-olikaan hepun edesottamuksia, pääsee Path Of Neo -pelissä vihdoin ja viimein pelaamaan sillä ainoalla oikealla hahmolla, elokuvienkin sankarilla Neolla. Enter The Matrix -peliä tehdessään pelin tekijät sanoivat syyksi “Neon liiallisen voimakkuuden”, kun mediat kyselivät miksi pelissä ei pääse pelaamaan Neolla.
Nyt asiat ovat kuitenkin toisin ja Path Of Neo -pelissä pääsee seuraamaan Neon edesottamuksia kaikkien kolmen elokuvan halki. Jotta Neo ei olisi liian ylivoimainen, on homma toteutettu siten, että alussa Neolla ei ole oikeastaan yhtään mitään elokuvista tuttuja taitoja, mutta joita kertyy ja jotka kehittyvät entisestään pelin kuluessa. Ihan hyvä näin ja ihan hyvä, että kehittyvät ottaen huomioon, että pelin tekoälyäkin on paranneltu ihan riittävästi edellisen pelin ajoilta, jossa se oli paikoitellen kammottavan huono. Tutuksi tulevat edelleen kuitenkin ajoittain esimerkiksi pöydän lävitse juoksemista yrittävä vihollinen tai paikallaan kököttelevä malli tai muuten vain oudosti käyttäytyvät tekoälyheput, mutta nyt tekoäly antaa pääosan ajasta kuitenkin ihan riittävän vastuksen, eikä omia kavereitakaan enää tarvitse paapoa lapsenvahdin tavoin. Vihollistekoäly antaa välillä jopa niinkin riittävän vastuksen, että joitain pelin kohtia joutuu tahkoamaan useaan otteeseen monta kertaa. Välillä tekee jo mieli luovuttaa kokonaan. Pelin vapaa tallennuskaan ei onnistu ja peli tallentaa vain tiettyjen kohtien jälkeen automaattisesti, eikä tämäkään kestä kuin sen aikaa mitä konsolissa on virrat päällä. Konsolin sammuttaminen tietää koko kentän alusta saakka pelaamista. Hienoa.
Peli aloitetaan Neon pakenemisella omalta työpaikaltaan agenttien etsiessä tätä ja päätetään sitten kolmannen elokuvan loppuun. Näiden välillä koetaan kaikki “parhaat palat” kunkin kolmen elokuvan varrelta, jonka lisäksi pelin tekijät ovat peliä pitkittääkseen lisänneet väliin myös omakeksimiään peliosioita. Näin ollen siinä missä elokuva lopettaa tietyn kohtauksen johonkin, jatkaa peli sitä pelintekijöiden omilla jutuilla päätyen lopulta samalle polulle itse elokuvan seuraavan merkittävän kohtauksen kanssa.
Valitettavasti tämä tekee “tarinan” seuraamisesta edellisen pelin tapaan todella hankalaa, eikä kunnollista tarinaa tai ymmärrystä siitä mitä oikein on meneillään missään vaiheessa pelin aikana synnykään, ei etenkään sellaisille jotka eivät itse elokuvia ole nähneet. Peli sisältää kaikista kolmesta elokuvasta otettuja videonpätkiä, joita näytetään pelattavien kohtausten välissä tarinaa edistämään, mutta kukin elokuvista on niin julmetun pieniksi mini-kohtauksiksi silputtu ja vieläpä laitettu täysin sekaiseen järjestykseen, että niiden katsominen on paikoitellen jopa ärsyttävää. Tunne on hieman kuin katsoisi pitkää traileria elokuvasta, joka olisi koostettu kaikista sen aikana tapahtuvista asioista.
Jos tarina sysätään sivuun ja tarkastellaan Path Of Neoa pelkkänä pelinä, on se paljolti pelimekaniikaltaan Enter The Matrix pelin kaltainen, jota on hieman korjailtu/muutettu sieltä täältä edellä mainitun tekoälyn lisäksi. Edelliskerrasta opittujen asioiden ansiosta Path Of Neossa käytävät lukuisat ja näyttävät lähitaistelut ovat tällä kertaa onnistuneet juuri niin hyvin kuin ne Matrix -henkisinä voi onnistua. Lähitaistelu oli näyttävää joskin kankeaa edellisessä pelissä, mutta nyt se on näyttävää ja toimivaa. Pelin kontrollit toimivat näiltä osin todella hyvin, erilaisia liikesarjoja on mukavasti opeteltavaksi ja kaiken kaikkiaan lähitaistelukohtaukset nyrkein tai vaikkapa keppien kanssa ovatkin silkkaa nautintoa pelata. Lähitaistelu ei ole kuitenkaan Matrix -elokuvien ainut jippo, sillä aseet, niillä ammuskelu, sekä luotien väistelyhän kuuluvat myös olennaisena osana niihin.
Valitettavasti tämän toteuttamisen osalta ollaan pelissä tosin osittain epäonnistuttu. Ammuskelu toimii kyllä hidastettuna tai ilmankin, sekä edellisen pelin tapaan melko vaivattomasti. Pelaaja voi ammuskellessaan juosta seiniä pitkin, väistellä niitä luoteja ja heittää kärrynpyörää ampuessaan, mutta nyt mukaan on jostain syystä läntätty pakolla käytettävä automaattitähtäys. Ilmeisesti siksi, että ampuminen onnistuisi talouden kotieläimiltäkin. Tai sitten siksi, että pelin kameralla on taipumusta sekoilla ikävästi, ottaa aivoon ja kääntyä puolelta toiselle välillä todella kankeasti aiheuttaen pelaajalle ylimääräistä vaikeutta ampumiseen.
Automaattitähtäys ei sekään kuitenkaan pelkästään auta, vaan myös osaltaan vaikeuttaa ammuskelua. Tähtäimen lukitusta voi kyllä vaihtaa kätevästi vihollisesta viholliseen varsin nopeasti oikealla tatilla, mutta jostain kumman syystä peli pysyy välillä lukittautuneena jo ammuttuihin pahiksiin, minkä lisäksi kameran lukituttua ei pelaaja voi enää lainkaan kääntää kamerakulmaa oikealla tatilla niin kuin tavallisesti. Tämä johtaa siihen, että välillä joutuu juoksemaan sinne tänne sivuttaissuunnassa puolisokeana, eikä arvatenkaan ole helppoa nähdä mistä tulitetaan. Lukituksen saa kyllä pois laittamalla aseet taskuun ja ottamalla ne takaisin esiin, mutta tämä edestakaisin ruljanssi on hieman naurettava ja lisäksi turhauttaa. Kuten edellä mainitusta voikin päätellä, toimii ammuskelu pelissä erittäin harvoin siten, että siitä voisi nauttia. Ammuskelu toimiikin yleensä vain ja ainoastaan silloin kun kaikki viholliset ovat kohtisuoraan pelaajan näkökentässä, jolloin kamerakin pysyy suorassa. Paras tapa kuitenkin on laittaa aseet kokonaan pois ja jatkaa hommaa nyrkein, vaikka siinä sivussa muutama kuti nahkaan tulisikin.
Audiovisuaalisesti peli ei ole mikään riemuvoitto. Graafisella tasolla ehkäpä pienen askeleen edeltäjäänsä hienompi, mutta muutoin pelistä paistaa jo lävitse pari vuotta vanha pelimoottori ja siten pari vuotta vanha, melko rujo grafiikka. Visuaalisesti parasta antia pelissä ovat ehdottomasti hienosti animoidut ja useat erilaiset lähitaisteluliikkeet, jotka näyttävät varsin Matrix-henkisiltä ja yleisestikin ottaen liikkeessä todella upealta. Myös ajoittain hienosti taistelun tiimellyksessä tuhoutuva ympäristö antaa kivan lisän toimintaan. Lisäksi Neon kehittyessä, mahdollisuus nähdä koko ympäristö Matrix-koodina näyttää niin ikään upealta. Pelin tekijät ovat myös onnistuneet hienosti jäljittelemään peliinsä muutamat toimintakohtaukset elokuvista, kuten esimerkiksi ensimmäisen Matrixin parhaan kohtauksen, eli sen aulakohtauksen ja kakkos-Matrixin torikohtauksen jossa kasa Smith-agentteja hyökkää Neon kimppuun.
Muu graafinen ilotulitus onkin sitten erittäin vähäistä ja yleisesti ottaen peli on muutenkin varsin vaisun näköinen. Tämä ei kuitenkaan nähtävästi estä tahmaavaa ruudunpäivitystä. Ruudunpäivityksen hidastumista pelissä nimittäin kokee edellisen pelin tapaan, mikä kielii jälleen kerran viimeistelemättömyydestä. Ruudunpäivitysongelmat eivät pelissä ole mikään harvinaisuus, vaan pelin ruudunpäivitys töksähtelee ja nykii tuon tuosta. Välillä enemmän, välillä vähän vähemmän. Eniten ruudunpäivitys kärsii kohdissa, jotka sisältävät paljon toimintaa. Kyllähän toki hidastukset kuuluvat olennaisena osana Matrixin teemaan, mutta ihan tätä kait eivät elokuvan tekijät kuitenkaan tarkoittaneet.
Äänipuolella peli toimii riittävän hyvin, vaikka mitään upeaa äänielämystä ei THX-hyväksytystä äänimaailmasta irti saa. Fanien iloksi pelin ääninäyttelijöiden joukosta löytyy elokuvien oikeita esikuvia, kuten Keanu Reeves ja Laurence Fishburne. Viimeksi mainittu Morpheus -hahmon äänenä toimiva mies on koko ääninäyttelypoppoon uskottavimmin työnsä tekevä, eivätkä muut näyttelijät oikein osaa ottaa kunnolla mitään irti omista roolisuorituksistaan jättäen erittäin litteän kuvan muista hahmoista pelaajalle.
