The Outer Worlds arvostelussa
Vuoden perinteisin scifi-roolipeli on samalla myös yksi vuoden parhaista peleistä.
Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä joiden mielestä New Vegas on paras moderni Fallout ja niitä, jotka ovat väärässä. Vaikka Bethesdan Fallouteilla oli meriittinsä, on Obsidian Entertainmentin kyky tuottaa ikimuistoisia hahmoja ja pelaajan valintoihin mukautuvaa tarinaa siinä määrin omaa luokkaansa, että moni antaisi vaikka vasemman kätensä suorasta jatko-osasta. Vaikka virallista jatkoa ei liene Fallout 76:n raunioilta nousemassa, kannattaa käsi vetää pois leikkurista, sillä Obsidianin uutukainen The Outer Worlds on silkkaa New Vegasia.
The Outer Worlds rävähtää käyntiin vauhdikkaasti. Hullu tai ainakin hienoisesti tärähtänyt tiedemies herättää syväjäädytetyn pelaajan avaruuteen juuttuneesta kuljetusaluksesta ja antaa tälle tehtäväksi hankkia tarvittavat kemikaalit satojen muiden kohtalotoverien pelastamiseen. Suunnitelma ei miellytä avaruuden rajaseutuja hallitsevia megakorporaatioita, jotka ovat innostuneempia neljännesvuosikatsauksistaan ja keskinäisestä nokittelusta, kuin yli 70 vuotta avaruudessa lilluneiden ihmisjääpuikkojen sulattamisesta. Eipä aikaakaan, kun pelaaja huomaa sotkeutuneensa risteävien intressien ja erilaisten valtaklikkien viidakkoon kuin post-apokalyptisessa Mojavessa konsanaan. Kenen pussiin pelataan vai pelataanko kenenkään – tarjolla on kiperiä valintoja, monipuolisia dialogeja ja adaptoituvaa tarinankerrontaa aitoon Obsidian-tyyliin.
Perinteisten tietokoneroolipelien veteraanit tuntevat olonsa kotoisaksi jo heti hahmonluonnista lähtien. Omaa avaruusajan alter-egoa rakennetaan pysyvistä perusattribuuteista, kuten voimasta, ketteryydestä ja älykkyydestä sekä ampumisen, hiiviskelyn ja valehtelemisen kaltaisista taidoista, jotka kehittyvät pitkin matkaa. Ulkonäköäkin voi säätää, joskaan pärstävärkkiään ei juurikaan pääse ihastelemaan enää hahmonluonnin jälkeen. Tuntien tekijöiden metkut, jyvitin omassa pelissäni pisteitä mahdollisimman paljon luontaiseen charmiin sekä erilaisiin hiipparointi- ja puhetaitoihin, sillä Obsidianin peleissä selviää tyypillisesti vaikka lopputaistelusta kunhan sana on hallussa. Tulin panostaneeksi puolittain vahingossa myös pitkäpiippuisiin aseisiin, mikä osoittautui melkoiseksi onnenkantamoiseksi, sillä roolipelimäisyyden ja erinomaisesti käsikirjoitettujen keskustelujen taakse kätkeytyy yllättävät määrät silkkaa ammuskelua.
The Outer Worldsia on suorastaan mahdoton pelata vetämättä yhtäsuuruusmerkkejä sen ja New Vegasin välille. Sanokaa “hep” kun kuulostaa tutulta: pelaaja seikkailee romahduksen partaalla kiikkuvassa scifimaailmassa tutkien menneiden aikojen raunioita ja lahdaten anarkistisia bandiittijoukkoja, aggressiivista eläimistöä sekä robotteja. Rungon seikkailulle muodostavat erilaiset pää- ja sivutehtävät, joita voi tyypillisesti ratkaista eri tavoin riippuen hahmonsa taidoista. Esimerkiksi lukitusta ovesta saattaa päästä tiirikoimalla, hakkeroimalla terminaalin tai etsimällä avaimen. Keskimääräisen dialogin voi hoitaa puheenlahjoilla ja joskus jopa avaamalla tulen. Useaan planeettaan pilkottu maailma on kompaktin kokoinen, mutta joka laatikko, kaappi ja rasia pursuaa keräiltävää tai varasteltavaa, kuten aseita, ammuksia, rahaa ja varaosia. Varsinainen pelillinen pihvi piilee kuitenkin taistelussa, joka on kuin parhaastakin räiskintäpelistä, mutta pienin roolipelimäisin twistein: vahinkomalli ammentaa muuttujia varusteista, panssareista sekä pelaajan taidoista. Jos haluaa hoidella vastustajansa metodisemmin, löytyy pelistä jopa hidastusmoodi, jossa pääsee tähystelemään vihulaisten heikkouksia ja laukomaan rampauttavia osumia eri ruumiinosiin. Ei mikään V.A.T.S, vaan Tactical Time Dilation, T.T.D – täysin eri asia siis!
Maailmanrakennuksen, hahmojen ja roolipelimäisen valinnanvapauden suhteen The Outer Worlds on mestarillinen. Jokainen mitätön sivuhahmokin on oma persoonansa, eikä niin vähäpätöistä tehtävää ole olemassakaan, etteikö se haarautuisi ainakin parilla tavalla. Yleensä ottaen vähintäänkin palkkionsa saa neuvoteltua uusiksi, mutta monimutkaisempiakin valintoja löytyy: esimerkiksi eräässä alkupään tehtävässä pitää päättää, katkooko sähköt siirtokuntaa ylläpitävältä kalasäilyketehtaalta vaiko korporaatio-orjuutta vastustavilta karkureilta. Olin menossa sulkemaan tehdasta, kunnes apurini sai minut miettimään tavallisten siirtokuntalaisten kohtaloa. Päädyin lopulta nykäisemään piuhan hipeiltä ja neuvottelemaan heidät takaisin kalatehtaan leipiin. Kukaan ei ollut varsinaisesti tyytyväinen kompromissiini, joskin lyhimmän tikun veti tehtaanjohtaja, joka katsoi ainoaksi moraaliseksi ratkaisuksi poistua leiristä luonnon armoille yhteisen hyvän vuoksi. Välittömien seurausten ohella valintani avasi pelin loppupuoliskolle kokonaisen tehtävän, jota ei ainakaan sellaisenaan olisi muutoin näkynyt. Ihan kiva, että valinnoilla on kerrankin oikeita seurauksia!
Hahmokäsikirjoitus ansaitsee oman erityismainintansa. Obsidian ei näin yleisesti ottaen harrasta yksiulotteisia stereotypioita, vaan hahmoilla on omat motiivinsa ja kummallisuutensa. Niin myös The Outer Worldsissa. Avaruuspiraattifirman kivenkova johtaja paljastaa vainoharhaisuuttaan sivulause kerrallaan, kalasäilyketehtaan rasvainen johtaja osoittautuukin altruistiksi ja pintasivistynyt kirkkoherra saa raivokohtauksen, kun pyhä kirja osoittautuukin ranskankieliseksi. Parhaat tarinat on varattu pelaajan apureille, joilla kullakin on oma kehityskaarensa sivutehtävine kaikkineen. Oudon notkahduksen pelin erinomaiseen tasoon tekevät tarinan pahikset, joille ei ainakaan omassa läpipeluussani siunaantunut läheskään riittävästi ruutuaikaa kunnollisen persoonan muodostamiseen. Samaistuminen vastapuolen motiiveihin oli siinä määrin vaikeaa, että taisin ampua kumpaisenkin heti ensitapaamisella.
Pelimekaanisesti The Outer Worlds on eheä teos. Ammuskelu toimii riittävän hyvin kantaakseen läpi noin 20-30 tuntisen tarinan, enkä muista kohdanneeni ensimmäistäkään bugia. Kuorikerroksen alla piisaa monenlaista pelillistä systeemiä aina aseiden ja varusteiden tuunauksesta omien tiimikaverien käskyttämiseen. Useimmat toimivat vähintäänkin kohtuullisesti, mutta mukana on myös turhempia nippeleitä: en esimerkiksi hyödyntänyt kumppanien erikoistaitoja taikka attribuutteja parantelevia elintarvikkeita varmaan kertaakaan, sillä taistelu toimi erinomaisesti sellaisenaankin ja terveysinhalaattori riitti pitämään elinvoiman suonissa kiperissäkin tilanteissa. Arvostin sen sijaan automaattisesti aktivoituvaa hiiviskelyhologrammia, joka muuttaa juonelle pakolliset hiippailutehtävät stressittömäksi reittioptimoinniksi, sekä mahdollisuutta tägätä turhat pyssyt ja panssarit helposti myytäväksi romuksi tai purkaa ne suoraan varaosiksi. Varusteiden ja resurssien suhteen The Outer Worlds olisi voinut olla vähän vähemmän höveli, sillä etenkin ammuksia ja mammonaa alkaa kertyä etenkin loppua kohden sellaisia määriä, ettei varsinaista kannustinta omaehtoiseen seikkailuun enää ole.
The Outer Worlds jakaa pienissä määrin taannoin arvostelemani Greedfallin ongelman: se tuntuu selvästi kunnianhimoisemmalta kuin mitä budjetti on antanut myöten. Obsidianin teos on kieltämättä kertaluokkaa viimeistellympi, mutta tarina loppui kuin seinään. Viimeinen tehtävä oli lyhyt ja helppo, eikä lainkaan niin eeppinen kuin grandiöösiltä avaruusseikkailulta odottaisi. Ei suuria paljastuksia, eikä kiperiä valintoja tai edes kunnon moraalista dilemmaa – ainoastaan suoraviivainen lopputaistelu ja kusipäinen korporaatiopomo, joka totteli luoteja samalla tavalla kuin muutkin sivuhahmot. Loppuanimaatio jatkoi sen sijaan hyvää tarinankerronnan perinteitä nivomalla kaikki matkalle mahtuneet merkittävät päätökset tyydyttävällä tavalla yhteen.
Voisin kirjoittaa vielä pitkät pätkät The Outer Worldsin hulvattomasta korporaatiosatiirista, ainutlaatuisen värikkäästä ulkoasusta ja erinomaisista sivujuonista, mutta teksti kävisi pitkäksi, eikä se siltikään tekisi oikeutta lähdemateriaalille. Säästän aikaa ja energiaa toteamalla, että The Outer Worlds hyppää kaikkine vikoineenkin helposti yhdeksi pelivuoden merkkiteokseksi. Mikäli arvostaa roolipelissään hyviä hahmoja, mustaa huumoria ja valinnanvapautta, on päätös selvä: alus manuaaliohjaukseen ja valonnopeudella suoraan lähimpään täh… siis rajaseuduille.
